Raumalainen Tapio Koivukari (s. 1959) on länsirannikon ja Selkämeren saariston elämänmenon kuvaaja. Uusimmassa teoksessa ”Käpykaartilaiset” kohteena ovat ne laitilalaisen pikkukylän miehet, jotka mieluummin piileskelivät metsässä kuin lähtivät jatkosodan taisteluihin ja valtaamaan Karjalaa takaisin. Tilastojen mukaan Porin ja Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiireissä oli vuonna 1941 palvelumääräystä pakoilevia keskimääräisesti enemmän kuin muualla Suomessa. Syitä saattoi olla useita, läheskään aina ei ollut kyse pelkuruudesta.
Koivukari kuvaa niitä erilaisia tunteita, joita uhkaava sota ihmisissä herättää. Nimismies Ruuben Tammivaara, AKS:n kannattaja, haluaisi olla mukana suomensukuisia heimoja taistellen yhdistämässä mutta joutuu virkansa vuoksi valvomaan järjestystä kotirintamalla.
”Melkein itkin ilosta tajutessani, että nyt oli alkamassa uusi sota. Syvä, voimantäyteinen onnentunne nousi vatsanpohjasta rintaani ja levisi jäseniini. Nyt oikaistaisiin menneen sodan häpeällinen sanelurauha, jossa perivihollinen ryösti meiltä kaistaleen parhainta Suomea, nyt korjattaisiin vihdoin ja viimein vuosisatojen vääryys, yhdistettäisiin Suomen heimo lopultakin yhden valtakunnan rajojen sisään, siksi perheeksi, joksi kansojen Luoja on sen tarkoittanut.”
Pientilallinen Einari Takavainiolla on jo sotakokemusta, sillä hän osallistui talvisotaan hevosmiehenä ja kuljetti kaatuneita ja haavoittuneita. Sama tehtävä hänelle todennäköisesti määrättäisiin uudessakin sodassa, mutta Einarilla ei ole enää halua lähteä.
”Tämä oli herrojen sota, ensinnäkin. Ja lyhyemmäksi jää, jos useammat jäävät pois, näin on miesten kesken puhuttu. Ja toisekseen, hän oli nähnyt sotaa ja sodan satoa ihan tarpeeksi. Nuorista miehistä tuli lihakimpaleita ja teurasruhoja, joita sai sitten ajella arkkuun pantaviksi… Kelpaa siinä sitten herrojen puhella komeita ja pappien siunata, kun on toiset ensin tappotöihin narrannut. Ei toista kertaa kumminkaan.”
Einari siis lähtee metsän suojiin. Muutaman samanmielisen kanssa rakennetaan korsu, eletään luonnon antimilla ja pistäydytään välillä yön pimeydessä kotiväkeä tapaamaan. Nälkä on ja vilu ja alituinen pelko päällä. Uhkana eivät ole pelkästään nimismies ja poliisit, vaan myös muut kyläläiset. Rintamalla taistelevien vaimot ja kaatuneiden lesket eivät pakoilijoita kohtaan myötätuntoa tunne, vaikka pikkukylässä on aina aiemmin puhallettu yhteiseen hiileen. Käpykaartilaisten vaimot ovat lujilla, mutta pysyvät lojaaleina miehilleen.
Henkilöt tuntuvat aidoilta eläviltä ihmisiltä. Ruuben Tammivaara vaikuttaa aluksi Suur-Suomi-aatteen sokaisemalta ja virkaintoiselta tärkeilijältä, jonka epähienotunteisuus lisää työläisten virkavaltaa kohtaan tuntemaa katkeruutta entisestään. Tapahtumien edetessä paljastuu Ruubenista muitakin puolia, surua ja rakkautta. Myös mäkitupalaisten jäyhän käytöksen alta löytyy hellyyttä – se näkyy teoissa.
Kirjan luvut on numeroitu, mutta sen lisäksi lyhyt lause kertoo luvun sisällöstä. Näkökulma on suurelta osin joko nimismies Tammivaaran tai Einarin, joilla on kummallakin oma puheäänensä. Ajankohtaa mukaillen kirjan kieli on hieman vanhahtavaa ja sitä värittävät länsirannikolle ominaiset sanat ja sanonnat. Ensi alkuun teksti voi vaikuttaa kuivalta ja niukalta, mutta siihen kätkeytyy hienovaraista huumoria. Kyläläisten repliikit ovat ihan ehtaa ”lyhyttä kieltä”.
Kirjan lopussa on liitteenä ”Hävitysohjesääntö”, jolla ohjeistettiin talonpoikia, maatyöläisiä ja metsäkaartilaisia sabotoimaan Suomen elintarviketuotantoa. Näin uskottiin sodan lyhenevän.
