POHJALAINEN, SOILI: Ihon alla

Kustantaja: Atena 2022

Ensi tulivat verinaarmut käsivarsiin. Minä olin hirvittävän kauhuisani, vaikka se oli ihan pientä, vasta alkua. sitten tulivat hiuspinnit, teroittimet, mattoveitset ja lopulta sheiverin terät. Käytettyjä, verisiä teriä löytyi lattialta, vaatekaapin hyllyiltä ja repuista. Alkoi ilmestyä paljon verisiä lakanoita, pyyhkeitä ja puseroita.

Aino on sievä kiharahiuksinen tyttö, joka osaa pelata jalkapalloa yhtä hyvin kuin pojat ja on siksi poikien suosiossa. Hänellä on myös lievä lukihäiriö. Tämäkö aiheuttaa nälvimisen ja porukoiden ulkopuolelle jättämisen? Tämäkö saa Ainon aloittamaan itsensä viiltelyn – ensin kevyemmin ja sitten jo hengenvaarallisesti? Kun ei tunne olevansa riittävä?

Riittäväksi ei tunne itseään Ainon äitikään. Hän etsii syitä tilanteeseen tekemistään virheistä aivan raskausajoista lähtien, vääristä sanoista, väärästä esimerkistä. Häneen ei mene täydestä se väite, että kyse olisi pelkästään Ainon omasta jutusta – kyllä kyseessä on myös äidin taistelu! Äitihän se seuraa joka hetki valppaana hälyttäviä merkkejä ja vivahteita Ainon käyttäytymisessä ehtiäkseen puuttua tilanteeseen ajoissa.

Viiltelyä on jatkunut niin pitkään, että Ainolla on ennättänyt muodostua siihen riippuvuussuhde. Ajan myötä se on muuttunut rajummaksi, vaikka Aino vakuuttaakin tietävänsä rajan ”tavallisen” ja vaarallisen viiltelyn välillä. Äiti puolestaan tunnistaa yöllä tyttären äänestä välittömästi, milloin edessä on ambulanssikyyti ensiapuun tikattavaksi. Silti pelastuminen saattaa joskus olla kiinni pelkästä onnekkaasta sattumasta.

Tässä perheessä viiltelystä puhutaan suoraan ja usein mustan huumorin sävyttämänä. Joskus äiti väsyy ja purkaa tunteitaan kiivaasti ja äänekkäästi, heittelee ehkä tavaroitakin, kunnes lähtee ulos rauhoittumaan. Aino puolestaan tietää tasan tarkkaan, miten pahiten loukata ja ärsyttää, mutta myös sen, että äiti palaa kyllä takaisin, pyytää ja antaa anteeksi. Vanhempien rakkauteen Aino voi aina luottaa.

 Välillä on rauhallisia kausia. Aikuisuutta lähentyessäänkin Aino voi vielä käpertyä äidin tai isän kylkeen ja pyytää hellittelyä ja huomiota. Äidin mielessä vaihtelevat silloin toiveikkuus ja huoli: onko Aino jo luopunut viiltelystä vai muuttuuko hyvä hetki yhtäkkiä taas pakottavaksi haluksi kuolla?

Ahdistava tilanne kiristää aviopuolisoiden välejä. Äiti syyttää Lauria tosikoksi ja huonoksi lukemaan herkkiä tilanteita. Vaimo ei kuitenkaan tiedä, millaisten menneisyyden demonien kanssa aviopuoliso joka päivä kamppailee. Loppujen lopuksi terapiaa tarvitsevat kaikki perheenjäsenet.

Ihon alla -teos on kasvutarina. Aino muuttuu äidin läheisyyttä kaipaavasta tytöstä uhmakkaaksi teiniksi ja lopulta järkeväksi nuoreksi aikuiseksi. Äiti puolestaan käy läpi kaikki mahdolliset tunteet vihasta hellyyteen ja oppii olemaan kiitollinen pienistä asioista. Muita ihmisiä kuohuttavat ongelmat eivät hetkauta häntä enää ollenkaan tai saattavat jopa huvittaa. Kirjan loppu on toiveikas.

DE CÉSPEDES, ALBA: Kielletty päiväkirja

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: Quaderno Proibito (alkuteos 1952)

Suomennos: Anna Louhivuori

Sunnuntaina 26. marraskuuta 1950 Valeria Cossati ostaa pelkästä mielenjohteesta tupakkakaupasta muistiinpanovihon. Hän aikoo ruveta pitämään päiväkirjaa, mutta salassa perheeltään. Kaikki nimittäin ensinnäkin nauraisivat makeasti koko ajatukselle ja toisekseen haluaisivat lukea Valerian tekstit. Tai sitten jompikumpi lapsista nappaisi vihon omaan käyttöönsä.

Valeria joutuu käymään ansiotyössä, sillä aviopuoliso Michelen palkka ei yksinään riitä elättämään perhettä. Toimistossa työskentelyn lisäksi Valeria hoitaa italialaiselta naiselta odotettuun tapaan kaikki kotityöt pyykinpesusta ruoanlaittoon ja talouskirjanpidosta tiskaamiseen. Niinpä hän pystyy kirjoittamaan vihkoonsa vain silloin, kun muu perhe on poissa tai nukkumassa.

Minäkin tyytyisin pieneen soppeen. Mutta en koskaan onnistu eristäytymään hetkeksikään ja voin saada vähän aikaa kirjoittaa tätä päiväkirjaa vain yöunten kustannuksella. Jos kotona ollessani keskeytän hetkeksi työn, jota olen tekemässä, tai iltaisin vuoteessa lopetan lukemisen tuijottaen tyhjää, aina on joku kysymässä huolehtivaisena, mitä minä ajattelen.

Päiväkirjan myötä Valerialle valkenee, miten tympääntynyt hän on elämäänsä. Köyhyys ja omista tarpeista luopuminen toisten hyväksi katkeroittavat. Välit aviopuolisoon ovat kahdenkymmenen vuoden aikana muuttuneet arkisiksi ja etäisiksi; eihän mies kutsu vaimoaan enää edes nimeltä, vaan nimittää tätä äidiksi! Valeria tuntee itsensä 43-vuotiaana edelleen varsin nuorekkaaksi, mutta onko Michele enää lainkaan kiinnostunut?

»Sanoit aina: ”Tule tänne lepäämään.” Vedit minut luoksesi, puristit minut syliisi, emmekä me levänneet.» Hän alkoi nauraa ja teki välttelevän eleen: »Se kuului siihen ikäkauteen. Mitä ihmettä haudot mielessäsi? Vähitellen määrätyt tavat jäävät pois ja lopulta niitä ei tule ajatelleeksikaan.»

Aikuistuneista lapsistakin on huolta. Kaksikymppinen Mirella-tytär seurustelee itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, mutta näköpiirissä ei ole kihlausta – avioliitosta puhumattakaan. Onko tytär jo miehen rakastajatar? Onko maine menetetty? Isoveli Riccardo puolestaan lepsuilee lakiopinnoissaan, haaveilee muutosta helpon rahan perässä Argentiinaan ja seurustelee (Valerian mielestä) kovin velton ja yksinkertaisen neitosen kanssa.

Valerian itsetuntoa lisää hänen asemansa työssä, missä johtaja uskoo hänelle tavallista arkaluonteisempia tehtäviä. Johtajan ja Valerian välille kasvaa vähitellen lämpö ja luottamus, kun kumpikin alkaa paeta lauantaisin kotoaan toimistoon tekemään töitä ja keskustelemaan. Mitään moitittavaa ei tapahdu, mutta yhteistä matkaa Venetsiaan suunnitellaan tosimielellä. Valeria ihan nuortuu!

Ilma ympärilläni on oudon väkevää ja kaikki esineet ovat saneet silmissäni uuden viehätyksen. En ole enää väsynyt, ja jokainen alkava päivä tekee minut iloiseksi ja on täynnä lupauksia. Olen joskus aikaisemminkin tuntenut samaa, kun kaunis ilma ja puiden vehreys hehkuu auringon paisteessa, mutta ne ovat olleet vain lyhyitä silmänräpäyksiä…

Elämä tuottaa kuitenkin Valerialle suuria – ja loppujen lopuksi melko mieluisia – yllätyksiä. Päiväkirjan kirjoittaminen ei puolen vuoden jälkeen enää tuota vapauden tunnetta, vaan tekee olon levottomaksi ja vainoharhaiseksi. Valeria on ammentanut tekstiin sisimmät ajatuksensa, mutta pelästyy nyt kuvaa, joka alkaa muodostua hänestä itsestään. Päiväkirja on hävitettävä!

Kielletty päiväkirja kuvaa keskiluokkaisen italialaisnaisen pyristelyä sovinnaisuussääntöjä vastaan. Toimistotyöläinen ei istu varakkaiden aviomiesten rahoilla elelevien kouluaikaisten ystäviensä joukkoon, mutta elokuvatuottajana työskentelevä Clara on puolestaan liian boheemi ja vapaamielinen. Mirelle-tytärtä Valeria paheksuu, koska niin kuuluu tehdä, mutta sisimmässään taitaa kadehtia. Ja Riccardon alistuva kihlattu – ei kiitos!

Päiväkirjan teksti on punnittua ja tarkkaa kuvatessaan Valerian ajatuksia, tunteita ja havaintoja. Mitään kovin ihmeellistä tai kuohuttavaa ei tapahdu, mutta silti arjesta kasvaa jotain suurta ja yleispätevää, mikä pystyy yhä puhuttelemaan aivan toisenlaisessa kulttuurissa ja aikakaudessa elävää lukijaa.

Italialais-kuubalainen Alba de Céspedes (1911–1997) oli feminismin pioneeri, jota pidetään nykyhetken kuuluisimman italialaisen naiskirjailijan eli Elena Ferranten esikuvana. De Céspedes työskenteli 1930-luvulla toimittajana, mutta vangittiin vuonna 1935 syytettynä fasisminvastaisesta toiminnasta. Samalla kaksi hänen teoksistaan joutui kiellettyjen kirjojen listalle. Vuonna 1943 hänet vangittiin uudestaan epäiltynä yhteyksistä vastarintaliikkeeseen. Kaikki tämä johti siihen, että de Céspedes muutti sodan jälkeen Pariisiin. Tunnetuimman teoksensa Kielletty päiväkirja hän kirjoitti Yhdysvalloissa aviopuolison työskennellessä siellä suurlähettiläänä.

GERHARDSEN, CARIN: Tuhkimotytöt

Kustantaja: Minerva 2021

Alkuteos: Mamma, pappa, barn

Suomennos Maija Ylönen

Carin Gerhardsenin Hammarby-sarjan toinen osa Tuhkimotytöt ajoittuu syyskuulle 2007, perjantai-illasta tiistai-iltaan. Aluksi esitellään keskeiset henkilöt ja pohjustetaan tulevia tapahtumia. Uupunut äiti lähtee kurkkukivusta itkevän vauvansa kanssa perjantai-iltana ulos ja jättää kolmevuotiaan Hannan lukkojen taakse, neljätoistavuotias Elise saa illaksi lainaan nahkatakin vanhemmalta siskoltaan Jenniferiltä ja tekee kaupungilla tyhmyyksiä, kaksikymmentäneljävuotias Jocke uhmaa isäänsä ja lähtee lauantaina Jenniferin kutsumana Suomen-laivalle. Lisäksi tavataan poliisit Conny Sjöberg, Petra Westman ja Jamal Hamad.

Sunnuntaiaamuna tilanne sitten tiivistyy, kun Hammarbyn poliisin tietoon tulee kaksi henkirikosta. Ensin Petra löytää juoksulenkillään kylmettyneen ja nestevajauksesta kärsivän pienen vauvan ja hetken perästä tiehuollon hiekkasäilöstä kuolleen naisen. Seuraavaksi tulee Suomen poliisilta ilmoitus, että Turkuun saapuneen autolautan vessasta on löytynyt kuoliaaksi kuristettu teinityttö.

Petralle annetaan vastuu vauvan ja ilmeisesti yliajon uhrina kuolleen naisen tapauksesta. Johtolankoja ei ole, sillä naiselta ei löydy kukkaroa, ei puhelinta, ei edes kotiavaimia. Lukija tietää tilanteen kriittisyyden, mutta poliisi ei: perheen isä on työmatkalla Japanissa ja pieni tyttö on kotona täysin oman onnensa varassa. Petran on kyllä luova tietojen etsinnässä, mutta aikaa kuluu.

Sjöberg puolestaan tietää alun alkaen, että laivalla kuollut tyttö on kuusitoistavuotias Jennifer Johansson. Murhaajan etsiminen sen sijaan on kuin hakisi neulaa heinäsuovasta. Se voisi olla poikaystäväksi tituleerattu Jocke Andersson, mutta mahdollisuuksia tuhansia matkustajia kuljettavalla autolautalla riittää. Miksi joku vanhempi mies raivosi Jenniferille baaritiskillä? Mitä tekivät kaksi suomalaista liikemiestä tytön seurassa? Sjöbergille alkaa kuitenkin muodostua kuva Jenniferistä itsestään.

Monella tavoin varhaiskypsä kuusitoistavuotias rikkinäisestä kodista, huonovointisesta perheestä ja muutenkin epävarmasta elämästä. Kuusitoistavuotias, joka osasi pitää puolensa ja nolla oli sosiaalisia muttei ammatillisia pyrkimyksiä. Tottunut pärjäämään yksin, tottumaton tunnesiteisiin. Tottunut elämään oman päänsä mukaan, tottumaton ulkopuolisiin vaatimuksiin => mitä tulee Elisestä ilman isosiskoa?

Näiden kahden murhatutkinnan lomassa seurataan pikkuisen Hannan selviytymistä. Tyttö on ikäisekseen yllättävän sisukas ja kekseliäs, mutta vahinkoja sattuu silti. Löytäisikö hän jonkun avuksi, jos painelisi tarpeeksi puhelimen näppäimiä? Äiti ei taida enää palata takaisin, vaan on kyllästynyt Hannaan ja muuttanut pikkuveljen kanssa pois kotoa.

Miksi Hanna vain jankutti ja kitisi, miksi hän oli koko ajan niin hankala? Äiti oli varoittanut häntä monta kertaa ja sanonut, ettei jaksaisi enempää lörpöttelyä. Nyt äiti oli saanut tarpeekseen, ottanut Lukasin mukaan ja muuttanut pois. Ilman Hannaa. Ja se oli hänelle ihan oikein.

Lisäksi kirjassa sivutaan erilaisia rankkoja asioita: insestiä, pedofiliaa, raiskausta, esimiehen alaiseensa kohdistamaa seksuaalista häirintää, kehitysvammaisen nuoren naisen hyväksikäyttöä sekä kotona harjoitettua henkistä ja fyysistä väkivaltaa.  Köyhyys ja alkoholismi luovat turvattoman taustan esimerkiksi Jenniferille ja Eliselle, vaikka heidän äitinsä kuinka uskoisi tarjonneensa tyttärilleen kaiken tarpeellisen.

Tuhkimoiksi luokiteltavia teoksessa on useita eivätkä kaikki ole tyttöjä. On lapsia ja nuoria, jotka eivät saa vanhemmiltaan tarvitsemaansa turvaa ja rakkautta ja joutuvat pärjäämään omillaan ilman toiveita paremmasta tulevaisuudesta. On myös aikuisia naisia, joille prinssi ei ole tuonut unelmaelämää, vaan päinvastoin murskannut elämänilon ja tulevaisuudenuskon. Iljettäviä miehiä kirjassa riittää!

Tuhkimotytöt-dekkarissa on vahva yhteiskunnallinen näkökulma, mutta myös jännittävä juoni. Kaikista eniten huolettaa tietenkin se, selviääkö kolmivuotias Hanna vai tapahtuuko hänelle jotain pahaa. Voiko joku tosiaan nykyaikanakin kadota näin helposti avun ulottumattomiin? Ratkaisevaan rooliin nousee kirjan ihanin henkilö eli eläkeläinen Barbro Dahlström, joka saa Hannalta puhelun ja ottaa sen tosissaan. Poliisin nihkeä suhtautuminen ja sekoilu eivät tässä kiitosta ansaitse. Dekkari, joka pakottaa ajattelemaan!

GRIFFITHS, ELLY: Muukalaisen päiväkirjat

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: The Stranger Diaries

Helvetti on tyhjä ja kaikki paholaiset ovat täällä.

Englantilainen Elly Griffiths on tullut lukijoille tutuksi sarjasta, jossa oikeusarkeologi Ruth Galloway avustaa poliisia rikosten selvittelyssä East Anglian marskimailla. Nyt alkaa suomeksi ilmestyä Griffithsin uusi dekkarisarja Harbinder Kaur tutkii, jonka ensimmäinen osa on nimeltään Muukalaisen päiväkirjat.

Talgarthin peruskoulurakennukseen Sussexissa liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta: sen vanhan puolen ylimmässä kerroksessa sijaitsee kirjailija R. M. Hollandin museoitu työhuone, jossa hän kirjoitti 1800-luvulla kuuluisan kauhukertomuksensa Muukalainen. Hollandiin liittyy myös pari mysteeriä. Kirjailijan vaimo Alice kuoli pudottuaan talon portaikossa, mutta oliko kyseessä onnettomuus vai tahallinen teko? Entä minne katosi Hollandin teksteissä mainittu Mariana, jonka uskotaan olleen hänen tyttärensä? Onko ihme, että talossa kummittelee!

Ja sitten – jokin lensi ohitsemme. Sitä on vaikea kuvailla. Jälkeenpäin muistin naisen pitkässä valkoisessa mekossa, mutta Gary sanoi sen olleen enemmänkin kuin tuulenpyörre, jotakin mustaa ja muodotonta. Tiedän vain, että tuntemani kylmyys ja pelko vaikutti olevan peräisin tästä olennosta. Kuulimme räsähdyksen, kun se iskeytyi portaikon kaiteeseen, ja sitten kamalan, kamalan huudon.

Clare Cassidy on Talgarthin koulussa englannin opettajana. Hän on 45-vuotias yksinhuoltaja, joka asuu viisitoistavuotiaan tyttärensä Georgien ja pienen Herbert-koiran kanssa rivitalossa hieman aavemaisella alueella hylätyn tehtaan vieressä. Clare on perehtynyt syvällisesti R. M. Hollandin elämään ja tuotantoon ja unelmoi saavansa vuosia valmistelemansa elämäkerran joskus valmiiksi.

Sitten tapahtuu hirveitä. Claren työtoveri ja hyvä ystävä Ella löydetään kotoaan kuoliaaksi puukotettuna vierellään lappu: Helvetti on tyhjä. Lause on peräisin William Shakespearen näytelmästä Myrsky, mutta esiintyy myös Hollandin teoksessa tarinan kannalta varsin keskeisessä asemassa. Ellan käsiin tehdyt stigmat viittaavat nekin Muukalainen-kertomukseen. Viittaavatko nämä yksityiskohdat jotenkin myös Holland-intoilija Clareen?

Murhaa alkaa tutkia määrätietoinen rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur yhdessä veltohkon työparinsa Neilin kanssa. Sikhiperheen tytär Harbinder asuu yhä vanhempiensa luona, vaikka on jo 35-vuotias – ehkäpä äitinsä taivaallisten curryaterioiden vuoksi. Tyttären työ poliisina ei vanhempia oikein miellytä, mutta mitä he sanoisivat, jos tietäisivät Harbinderin olevan lesbo?

Claren ja Harbinderin ensikohtaaminen sujuu molemminpuolisen varuillaanolon ja ärtymyksen merkeissä. Heidän on kuitenkin tehtävä yhteistyötä, kun toinenkin koulun opettajista löydetään murhattuna ja yksityiskohdat viittaavat jälleen Hollandiin. Lisäksi joku on tehnyt Claren tunnollisesti pitämään päiväkirjaan merkintöjä: TERVE, CLARE. ET TUNNE MINUA. Ovatko Clare ja hänen perheenjäsenensä vaarassa?

Monet tuntuvat salailevan asioita, joskus aivan turhaan ja vääristä syistä. Ellalla oli salaisuutensa. Clarella on salaisuus. Koulun opettajilla ja oppilailla tuntuu olevan yllättävän paljon salattavaa. Suuri salaisuus on myös Georgiella, jonka itsenäistymisprosessiin kuuluu seurustelu kuusi vuotta vanhemman baarimikko Tyn kanssa. Eniten poliisia kiinnostaa kuitenkin se, mitä tapahtui Hythessä kesällä opettajien koulutuspäivillä, sillä se vaikuttaa käännekohdalta tulevan suhteen.

Aluksi kertojina vuorottelevat Clare ja Harbinder, mutta myöhemmin myös Georgie liittyy minäkertojien joukkoon. On mielenkiintoista seurata, miten eri tavoin nämä naiset kokevat ja tulkitsevat tilanteita, ja pohtia samalla, miten luotettavia heidän näkemyksensä loppujen lopuksi ovat.

Muukalaisen päiväkirjat -dekkarissa on hieman enemmän mystiikkaa kuin Ruth Galloway -sarjassa, vaikka sielläkin yliluonnollisuutta esiintyy druidi Cathbadin hahmossa. Pelottavuuden tunnetta tässä kirjassa lisää se, että tapahtumien lomaan limitetään vaihe vaiheelta Hollandin Muukalainen-novellia. Murhaaja selvästikin jäljittelee novellissa kuvattuja rikoksia, mutta miksi? Kerskuakseen tietämyksellään?

Muukalaisen päiväkirjat on myös kirjallinen dekkari, sillä Claren työ opettajana vie hänet usein analysoimaan ja pohdiskelemaan niin klassikkoteoksia kuin suomalaiselle lukijalle tuntemattomia brittikirjailijoita. R. M. Hollandia sen sijaan on turha googletella – hän on täysin fiktiivinen hahmo.

Kaiken kaikkiaan tämä Harbinder Kaur tutkii - sarjan alku vaikuttaa lupaavalta. Teos mukailee goottilaisen kauhun klassikoita pikemminkin nautiskellen kuin pelottelutarkoituksessa ja nimihenkilö itse omaa niin monia ristiriitaisia puolia, että jatko voi viedä häntä mihin suuntaan tahansa.

BROBERG, MARIA: Veden varjot

Kustantaja: Atena 2021

Alkuteos: Bakvatten

Suomentaja: Tiina Sjelvgren

Veden varjot -romaanin alussa kirjailija kertoo, että vuosia sitten pieni Nilas-poika kuoli ja että Håkan tuntee siitä syyllisyyttä, mutta ei paljasta syitä eikä tilanteita. Asiat selviävät vähitellen kerronnan liikkuessa eri aikatasoissa ja tarjotessa eri henkilöiden näkökulmia tapahtumiin (onneksi lukujen otsikot näyttävät, mistä vuodesta ja kenen ajatuksista kulloinkin on kyse). Tapahtumapaikkana on pieni västerbottenilainen kylä 1930-luvulta 2000-luvun alkupuolelle.

Seitsemäntoistavuotias talollisen poika Assar tapaa vuonna 1938 punatukkaisen naisen, joka kiehtoo häntä ensi silmäyksellä. Kolmekymppinen nainen, Margareta, on juuri muuttanut paikkakunnalle miehensä Hebben kanssa, joka on ottanut vastuun sukutilasta veljen kuoleman jälkeen. Pariskunta on lapseton, mikä aiheuttaa kylällä kuiskailua, etenkin kun Hebbe on vaimoaan paljon vanhempi.

Kuluu kymmenen vuotta. Assar miehistyy, mutta solmii äidin murheeksi vain lyhytaikaisia suhteita. Assarin unelmien kohde nimittäin on yhä Margareta, joka päättää itsevaltaisesti, milloin ja miten edetään. Suhde on toteutuessaan täynnä huikaisevaa onnea ja ahnasta nautintoa, mutta loppuu äkkinäisesti Margaretan vaatimuksesta. Myöhemmin Assar kuulee naisen olevan raskaana – Hebbelle.

Assar on isänsä kuoleman jälkeen ollut vastuussa perheen maatilasta, mutta nyt hän myy lehmät pois, hankkii äidille asunnon Sorselen keskustasta ja muuttaa itse Tukholmaan. Palatessaan viisi vuotta myöhemmin tarkastamaan paikkoja hän näkee Margaretan pienen pojan kanssa ja tajuaa totuuden: hän on Håkanin oikea isä. Tätä asiaa hän ei kuitenkaan voi koskaan paljastaa.

Ja Assariin sattui, kun hän tajusi, että Håkanille Hebbe olisi aina isä… poika halusi olla kuin Hebbe ja tehdä asiat kuin Hebbe eikä sitä saanut ottaa pojalta pois.

Håkan aloittaa oman kertomuksensa vuodesta 1956, jolloin on kuusivuotias. Hebbe on hänelle kaikki kaikessa, vaikka äiti ei pidäkään siitä, miten poika jatkuvasti kulkee miehen mukana tutkimassa metsän saloja ja opettelemassa kalastamaan. Hebben yhtäkkinen kuolema sydänkohtaukseen on hirveä isku pienelle pojalle.

Hebbe näkyi kaikkialla. Kodin takaa alkavassa metsässä, syvällä juurakoiden, jäkälän, marjojen ja petojen keskellä, kostean hajun ja vaimenneiden äänten seassa ja siinä, miten metsä huokaisi kuin Hebben haitari soiton vaiettua… Metsään hän suuntasi tarvitessaan Hebbeä…

Håkanin paha olo kasvaa kasvamistaan hänen varttuessa kohti aikuisuutta. Äidin uusi kumppani ja Nilas-pojan isä Lars on saamelainen poronomistaja, minkä johdosta Håkania aletaan koulussa kutsua lappalaisten rakastajaksi. Se todella kirpaisee ympäristössä, jossa monen mielestä ainoastaan ”kuollut lappalainen on hyvä lappalainen”.

Kodin ilmapiiri käy yhä kireämmäksi. Äiti on yhä enemmän omissa maailmoissaan ja Lars puolestaan viettää yhä pitempiä aikoja tuntureilla porojensa parissa. Vastuu Nilasista jää teini-ikäiselle Håkanille, joka joutuu tinkimään omasta ajastaan ja vapaudestaan, mutta ei silti saa vanhemmilta osakseen samanlaista hellyyttä kuin Nilas. Kaikki kasaantuu kohtalokkaasti, kun Nilas on kuusivuotias.

 …miten häntä kirveli nähdä, millä ylpeydellä Lars katseli Nilasta. Muv tjuevgges mánátje, sanoi Lars lapselle. Valolapseni. Håkanille Larsilla ei ollut lempinimeä.

Kirja on täynnä kaipausta ja katumusta. Mies kaipaa poikaa, jonka isä ei voi olla. Poika suree miestä, joka on ollut hänelle isä. Mies rakastaa naista ja nainen kaipaa miehen läheisyyttä. Nainen potee syyllisyyttä, koska ei osaa olla äiti. Pieni poika tuntee olonsa surulliseksi, pelokkaaksi ja hylätyksi. Isän sydän särkyy pojan menetyksen ja koetun petoksen vuoksi. Mieheksi varttuva poika kantaa syyllisyyttä kaikesta eikä osaa enää sitoutua kehenkään.

Vuonna 2008 neljänkymmenen vuoden takainen mysteeri lopulta ratkeaa ja moni ihmissuhteissaan ja ratkaisuissaan epäonnistunut ihminen saa yllättäen uutta toivoa. Veden varjot on hieno esikoisteos, jossa kaikki toimii. Pienet yksityiskohdat osoittavat, miten harkittu kokonaisuus on kyseessä.

Sorselessa asuva kirjailija, tiedottaja ja kunnallispoliitikko Maria Broberg (s. 1977) on lähtöisin Piteåsta, josta on kotoisin myös arvostettu ruotsalaiskirjailija Karin Smirnoff. Vaikka Brobergin ja Smirnoffin teokset ovat tyyliltään erilaisia, on niille yhteistä ihmisten, luonnon ja tapahtumien realistinen ja samalla koskettavan kaunis kuvaus. Kannattaa lukea!

SMIRNOFF, KARIN: Viedään äiti pohjoiseen

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: Vi for upp med mor

Suomennos: Outi Menna

Ajattelin omaa elämääni. Siitä hetkestä kun ajoin linjurilla tukholmaan siihen kun kaksikymmentä vuotta myöhemmin palasin takaisin smalångeriin olin elänyt vailla minkäänlaista suunnitelmaa. Edes taiteeni suhteen. Siivousta maalausta tarjoilua maalausta muovailua siivousta tappelua muutto muutto maalausta muovailua siivousta muutto tarjoilua muutto muovailua siivousta. Ei tavoitteita. Ei päämäärää. Matkalla liukastuin jokaiseen tielleni osuvaan banaaninkuoreen.

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian ensimmäisessä osassa Lähdin veljen luo (2021) Jana kertoi paluustaan kotiseudulle Smalångeriin kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Siellä hänen oli kohdattava isään eli taattoon liittyvät väkivaltaiset muistot ja kaksosveljen suru rakastetun menettämisestä.

Trilogian toinen osa Viedään äiti pohjoiseen on suoraa jatkoa Janan tarinaan ja avautuu täysin vain, jos on tutustunut ensimmäiseen osaan. Kirja alkaa Janan ja Brorin äidin Sirin eli muorin kuolemasta. Viimeisenä tahtonaan Siri ilmoittaa, että haluaa tulla haudatuksi norrbottenilaisen kotikylänsä multiin.

Niinpä äiti viedään pohjoiseen lähes viidenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Jana ei ole tiennyt äitinsä taustasta juuri mitään, mutta jo hautajaisissa hänelle paljastuu, että lähes kaikki Kukkojärven kylän asukkaat kuuluvat vanhakantaiseen uskonnolliseen yhteisöön. Eksyneen lampaan eli Sirin lapset otetaan avosylin vastaan, mikä koskettaa syvästi herkässä mielentilassa olevaa Broria. Täällä hänet hyväksytään, täällä hänen tulevaisuutensa on jo valmiiksi viitoitettu. Bror päättää liittyä yhteisöön.

En ole missään aiemmin kokenut niin paljon rakkautta kuin täällä. Mikä tärkeintä en ole yksinäinen…

Jana sen sijaan näkee yhteisön nurjat puolet. Miehet määräävät kaikesta ja maata viistävissä hameissa kulkevat huivipäiset naiset vaikenevat, huolehtivat askeettisista kodeistaan ja synnyttävät lapsen toisensa jälkeen. Määräysvallan huipulla pastorit päättävät siitä, kuka pääsee paratiisiin ja kuka ei. Valtaansa he käyttävät häikäilemättä myös pakottaessaan naisia seksiin.

Jana ei harkitse hetkeäkään liittymistä yhteisöön eikä usko veljensäkään kauan viihtyvän paikassa, jossa alkoholinkäyttö ja tupakointi ovat kiellettyjä (ainakin periaatteessa). Jana päättää viipyä tienoolla niin kauan, että saa veljen mukaansa, mutta helppoa se ei ole. Hän on häiriötekijä, joka halutaan karkottaa pois keinolla millä hyvänsä. Esimerkiksi uhkailulla.

Älä unheuta sitä janakippo. Vain se näkee ken elää.

Veljen lisäksi Janan viipymiselle on muitakin syitä. Vaikka Jana ei haluaisi ottaa vastuuta kenestäkään, tuntuu hänen ympärilleen silti kertyvän apua tarvitsevia: päihdeperheen sylivauva, potkittu koira, synnyttävä nainen, sydänkohtauksen saanut koiravaljakon ajaja, kotoaan karannut poika. Ennen kaikkea on lempeä ja pitkämielinen Jussi, jota kohtaan Jana tuntee voimakasta vetoa. Rakastelun Jana kuvaa keramiikkataiteilijalle sopivin sanoin:

Käteni etsiytyivät hellästi hänen kehonsa poimuihin ja kuoppiin. Sormeni lukivat hänen ruumistaan kuin savikirjoitusta. Otin hänestä vahakopion.

Janan sisimpään on kertynyt paljon katkeruutta. Niin moni läheinen ihminen on Janan pettänyt ja jättänyt vaille turvaa, että luottaminen ja rakkaudelle avautuminen on hänelle liki mahdotonta. Hän ei halua olla heikko ja suojaton, vaan vetäytyy suhteesta heti, kun se alkaa muuttua vakavaksi. Ainoastaan veljeensä Jana takertuu. Kaksoseen, jonka ajatukset hän kuulee omassa päässään.

Minä en osannut rakastaa. Osasin olla riippuvainen.

Viedään äiti pohjoiseen on mukaansatempaava romaani, jossa pian tottuu siihen, ettei lauseissa ole pilkkuja eikä erisnimissä isoja kirjaimia. Tilanteet vaihtuvat vinhasti, on rumaa ja pahaa, on yllättävää kauneutta ja hellyyttä ja ennen kaikkea on runsaasti mustaa huumoria. Kirjan loppu jää niin jännittävästi avoimeksi, että syksyllä ilmestyvää trilogian päätösosaa Sitten menin kotiin odottelee jo malttamattomana.

PS. Jana Kippo -trilogiasta on tekeillä tv-sarja. Se on varmasti näkemisen arvoinen.

MUSTRANTA, MARIA: Äidin tehtävä

Kustantaja: WSOY 2022

Maailma on täynnä tarinoita, joita kerrotaan ojennukseksi toisille. Niitä kerrotaan yhä uudelleen, koska niin harva ottaa opikseen. En ole elänyt sellaista elämää, että minusta olisi neuvomaan ketään. Parempi olisi olla loppuun asti hiljaa. Mutta kerron tämän kaiken silti. Ehkä lohduksi itselleni, ehkä siksi, etten sittenkään halua armahtaa meitä.

Kirjan minäkertoja on yksinhuoltaja Laura, josta lukija jo varhaisessa vaiheessa tietää, että hän on ollut vankilassa ja synnyttänyt siellä pojan, Pyryn. Miltei kirjan loppuun saakka joutuu kuitenkin odottamaan selitystä siihen, minkä vuoksi Laura on vankilaan joutunut ja siihen, onko asialla jotain merkittävää yhteyttä itse tarinaan.

Varsinaisesti kertomus alkaa ajasta, jolloin Pyry on yhdeksänvuotias. Äiti ja poika asuvat kahdestaan pienessä vuokra-asunnossa erossa sukulaisista ja vailla ystäviä. Pyryn vähät kaverit ovat kaikonneet pojan hillittömien raivonpuuskien vuoksi, jotka voivat kohdistua niin äitiin kuin luokkatovereihin tai opettajiin ja syntyä näiden mielestä varsin mitättömistä asioista. Tosiasiassa kyse on Pyryn reagoinnista tilanteisiin, joissa hänen mielestään on toimittu epäloogisesti tai epäoikeudenmukaisesti.

Sitten Pyry tutustuu Rafaeliin, jonka perhe kuuluu seurapiireihin jo varakkuutensakin ansiosta, mutta myös Pekka-isän poliittisen aseman vuoksi. Tässäpä siisti ja kohtelias poika, josta Pyry voisi ottaa mallia! Lisäksi Rafaelin Mirella-äiti ottaa Pyryn avosylin vastaan ja tarjoaa hänelle mahdollisuuden osallistua asioihin, joihin Lauralla ei olisi mitenkään varaa.

Poikien ystävystyessä myös äidit alkavat tapailla ja samalla Laura saa osansa Mirellan huolettomasta anteliaisuudesta. Kovin läheisestä ystävyydestä ei silti ole kyse. Lauraa hämmentää toisaalta Mirellan välinpitämätön suhtautuminen Rafaelin ja Pyryn ajoittaiseen häiriökäyttäytymiseen ja toisaalta hänen lähes vihamielinen asenteensa opettajia ja muita lasten kanssa tekemisissä olevia aikuisia kohtaan.

Vähitellen alkaa paljastua huolestuttavia asioita. Rafaelin menneisyyteen liittyy jokin erittäin ikävä tapahtuma, jonka vuoksi perhe on luopunut upeasta kodistaan ja muuttanut paikkakuntaa uuden alun toivossa. Kyse on lähinnä julkisivun pitämisestä tahrattomana Pekan poliittista uraa ajatellen, mutta myös Rafaelin parhaaksi. Mirella tosin pitää reagointia aivan liian vahvana: siinä kärpäsestä tehtiin härkänen.

Laura huomaa myös sen, miten Rafaelin mielialat vaihtelevat hetkessä äärimmäisyydestä toiseen: yhtenä hetkenä poika voi olla miltei murhanhimoinen ja seuraavana jo osoittaa hyväntahtoista anteliaisuutta. Ennen Pyryä Rafaelilla ei ole ollut ainuttakaan ystävää ja nytkin ystävyys jatkuu vain siksi, että Pyryllä on hämmästyttävä kyky antaa anteeksi. Onko suhde lainkaan hyväksi Pyrylle itselleen?

Rafael oli looginen jatko Pyryn intohimoiselle ja mustavalkoiselle luonteelle ja Pyryn uskollinen kiintymys hiveli Rafaelin ylikorostunutta omanarvontuntoa.

Alusta asti on selvää, että jotain ikävää tulee tapahtumaan, mutta mikä on se asia, josta mennyttä miettivä Laura ei voi enää vaieta? Liittyykö se jotenkin siihen, mitä kärkäs seurapiirirouva Mirella katsoi tehtäväkseen äitinä ja mitä sovitteleva yksinhuoltajaäiti Laura? Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö kumpikin äideistä olisi yrittänyt toimia oman lapsensa parhaaksi.

Tänä päivänä moni saattaa painiskella Äidin tehtävä -teoksessa esitettyjen ajatusten parissa. Miten lasten ongelmakäyttäytymiseen pitäisi reagoida, jotta sillä olisi positiivista vaikutusta? Mikä on koulun ja opettajien vastuu? Entä miten pitkälle äiti voi mennä suojellakseen lastaan? Keneltä äidit saavat tarvitsemaansa tukea?  Mustrannalle kiitos siitä, että kysymykset tuodaan esiin näin kiihkottomasti ja tasapuolisesti! 

IHLBERG, ANNI: Ilonpilaaja

 Kustantaja: Tammi 2021

Lotalla on ongelma. Hän voi aivan yllättäen saada hirveitä raivonpuuskia, joita ei etenkään lapsena pystynyt lainkaan hillitsemään. Hän saattoi repiä toisia hiuksista tai potkaista ja tuntea silloin olonsa hetken aikaa hyväksi. Häpeäntunne seurasi kuitenkin aina vääjäämättä. Lotta itse kuvaa tilannetta niin, että hänen sisimmässään on tulivuori, joka alkaa kuplia ja levittää räjähdyksen jälkeen laavaa ympäristöönsä.

Teini-iässä Lotta osaa jo jossain määrin hallita tulivuortaan. Hän voi rikkoa jotain tai hän voi estää purkauksen tuottamalla kipua itselleen: läpsimällä kasvojaan. iskemällä nyrkillä jalkojaan, viiltelemällä tai kynsimällä ihoaan verille.

 … hän oli jo oppinut, tiesi että kun tulivuori hänessä valmistautui purkautumaan oli hänen rikottava jotain jotta maailma olisi linjassa sen kanssa miltä hänestä tuntui ja jottei hän ehtisi syöstä laavaa ympärilleen hallitsemattomasti ja tuhota hataria, turvattomia ystävyyssuhteitaan…

Jokainen uusi vaihe elämässä saa Lotan toivomaan, että se olisi uuden alku muutenkin; Lotta tutustuisi ihmisiin, pääsisi sisään porukoihin, olisi hyväksytty. Ennen pitkää tulee kuitenkin purkaus, joka todistaa, että Lotta on yhä sama raivopää kuin ennenkin. Jotkut ottavat sotkujen pelossa etäisyyttä, mutta kyllä Lotalla kaiken aikaa on ystäviäkin, jotka kestävät raivoamiset ja räsynukkehumalat.

Lotta tuntee poikkeavansa kaavasta myös seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Häntä selvästikin kiinnostavat enemmän tytöt kuin pojat, joiden seurassa näkyminen kuitenkin tuottaa enemmän arvovaltaa. Tässä lienee syy siihen, miksi Lotta hyvistä päätöksistään huolimatta lähtee mukaan juominkeihin ja huumeiden käyttöön teatterikorkeakoulun opiskelijanakin.

… ne joihin hän yritti ripustautua lepattivat häneltä karkuun. Eikä Lotalle sillä ollut merkitystä, oliko aurinkokunnan keskellä mitään vai ei, oliko hänen kadehtimiensa ihmisten välillä oikea yhteys vai vain illuusio yhteydestä; hän olisi halunnut vain saada osansa siitä tunteesta että muut halusivat tulla nähdyiksi hänen kanssaan.

Syrjinnän määrää Lotta todennäköisesti kuvittelee suuremmaksi kuin se todellisuudessa onkaan - suhteellisuudentajuhan ei välttämättä kuulu nuoren ihmisen työkaluihin. Ihan suoraan joku Lotalle sen sanookin: ”et ole kaiken keskus, maailma ei pyöri sinun ympärilläsi”, mutta vie aikansa ennen kuin Lotta tajuaa muillakin olevan ongelmia. Jopa paljon pahempia kuin hänellä itsellään.

Kirjassa tuodaan esille myös tyttöihin kohdistettuja ulkonäköpaineita. Lotan kehityskaaren yhteen osaan kuului jonkinlainen nousu tyttöyden yläpuolelle: lyhyet hiukset, poikamaiset vaatteet, vaatimus päästä urheilemaan poikien kanssa. Lotan hieman pyöreää pikkusiskoa puolestaan painostettiin niin kouluterveydenhuollon kuin äidinkin taholta laihduttamaan ja olemaan reippaampi, mikä sai tytön lopulta ajautumaan anoreksiaan. 

Anni Ihlberg (s. 1995) opiskelee dramaturgiaa ja näytelmän kirjoittamista Teatterikorkeakoulussa, mikä näkyy hyvin tässä esikoisteoksessa. Kohtaukset vaihtuvat sujuvasti ja menneisyys limittyy tarinaan takaumina. Lotan mielenmaailma paljastuu lukijalle miltei raadollisen avoimena ja ryöppyävä kieli tukee omalta osaltaan teoksen tunnepitoisuutta. Ehkäpä teoksen luettuaan ymmärtää nuorten yhä enenevässä määrin lisääntynyttä pahaa oloa hieman paremmin.

BJERGFELDT, ANNETTE: Palermotien taivaallinen laulu

Kustantaja: Into 2022

Alkuteos: Højsangen fra Palermovej

Suomennos: Outi Menna

Kaikuja nuoren äitini kujerruksesta isälle, isoisän pianosävelistä, venäjänkielisestä humalaisten örinästä, Olgan hyräilystä ja Filippan sipsutuksesta lautalattialla. Jos olen hiirenhiljaa ja höristän korviani, saatan erottaa vielä vaimeampana lasien kilistelyä viime vuosisadalla pidetyistä juhlista. Balettiaskelten keveitä tömähdyksiä ja heräilevien toiveiden värinää.

Tanskalaisen Annette Bjergfeldtin runsas, lämminhenkinen ja hauska romaani Palermotien taivaallinen laulu sijoittuu Amargerin saarelle lähelle Kööpenhaminaa. Siellä asuu Palermotien varrella valkoisessa huvilassa kolme sukupolvea. Ajallisesti matkustetaan 1920-luvulta 1990-luvulle.

Valkoisen talon hankkii tukkukauppiaan kaunosieluinen poika Hannibal. Hän unelmoi siitä, miten talossa aikanaan emännöisi eksoottinen nainen ja Tšaikovskin musiikki soisi siellä samalla kun luettaisiin Korkeaa veisua ja venäläisen kirjallisuuden klassikoita. Etenkin Anna Kareninaa, joka aikoinaan elokuvamuodossa vei Hannibalilta jalat alta.

Vuonna 1920 Hannibal matkustaa Pietariin turkiksia ostamaan, huomaa sattumalta Sirkus Sowalskajan mainoksen ja menee katsomaan sen vetonaulaa, virtahepoa. Suurimman vaikutuksen häneen tekee kuitenkin kahtia sahattava nainen, pieni ja notkea Varinka hiilenmustina hehkuvine silmineen. Yhteistä kieltä nuorilla ei ole, mutta Varinka onnistuu kuitenkin kertomaan, että hänen aarteensa on äidiltä saatu Anna Karenina -teos. Tässä Hannibalin unelmien nainen!

Todellisuus Tanskassa tuottaa pettymyksen. Nuori rouva on karkea ja kiroileva, rakastaa vinttikoirakilpailuja ja vedonlyöntiä enemmän kuin musiikkia ja kirjallisuutta ja seurustelee mieluummin laitapuolen venäläisten kuin miehensä kanssa. Hannibal ei taida tietää, että Varinka on menettänyt rakastettunsa tämän pudottua trampoliinihypyn jälkeen suoraan virtahevon kitaan? Kirjan mielenkiintoisin hahmo yrmeä ja tiukan rationaalinen Varenka kyllä on.

Lohtua Hanniballe tuo Eva-tytär, kultakutrinen ja orvokkisilmäinen kujertaja. Hänen välityksellään Hannibal pääsee koskettamaan kaipaamaansa tuonpuoleista todellisuutta, sillä Eva näkee enneunia, jotka järjestään toteutuvat – tosin joskus aika odottamattomalla tavalla. Lennokas Eva uskoo löytäneensä Vuosisadan rakkauden ruotsalaisesta kirjekyyhkyjen kasvattajasta, rauhallisesta ja turvallisesta Jan Gustavista, mutta ovatkohan elämäntyylit sittenkin liian erilaiset?

Seuraavan sukupolven edustajista Hannibal löytää lisää mielihyvää. Evan ja Jan Gustavin vanhin tytär Filippa on ruumiillisesti hauras ja käy useammankin kerran kuoleman rajan tuolla puolen, mutta älyllisesti hän lentelee sfääreissä. Kaksostytöistä Olgasta ja Estheristä Hannibalin musiikinrakkauteen vastaa lumoava Olga, joka on saanut synnyinlahjaksi uskomattoman äänen ja mieltymyksen klassiseen musiikkiin. Intohimoinen luonne tosin vie häntä ajoittain väärään suuntaan.

Olga laulaa kuin merten innokas mustarastas merkatakseen, että tämä on hänen päärynäpuunsa ja hänen ominta aluettaan… Hän laulaa itsensä arjen yläpuolelle. Laulaessaan hän koristelee värittömän taivaan Mahlerin lepattavilla amiraaliperhosilla, jotka tihkuvat kaihoa ja pian lähestyvää kuolemaa.

Kirjan kertoja on kaksosista toinen eli Esther, joka isokokoisena ja kömpelönä tuntuu olevan tuomittu jäämään sädehtivän sisarensa varjoon. Sisarkateudelta ei vältytä, mutta kaksosten välillä vallitsee kuitenkin aina salaperäinen yhteys. Esther haluaisi taidemaalariksi, mutta sopiiko hänen räiskyvä tyylinsä aikakauden suuntauksiin? Esther nimittäin on täysiverinen koloristi ja näkee kaiken ympärillään väreinä.

Olen maalannut siitä asti kun avasin silmäni. Kasvot, paikat, numerot, kirjaimet ja mielentilat, kaikella on oma värinsä. Numero 4 on marsvioletti, R hehkuu syaaninsinisenä, melankoliassa on syvää poltettua siennaa, ja pettymykset ovat voimakkaan sitruunankeltaisia.

Pelkkä ”farkuttaminen” (vinttikoira Igorin ahkerasti harrastama toiminta) ei riitä kirjan henkilöille, vaan he hakevat Vuosisadan rakkautta; löytävät, kadottavat, pettyvät, eivät huomaa olevansa jo sitä lähellä. Kaikki ei kuitenkaan ole aina sitä, miltä ulkopuolisen silmin näyttää – sen joutuu toteamaan kaikkitietäväksi kertojaksi itseään luullut Estherkin. Ehkäpä pitäisi rakastaa kuin virtahepo, kestäen toisen rumuuden ja vihaisuuden!

Tyylilajiltaan kirja edustaa maagista realismia. Ovat enneunet, talossa aistittavat haamut, kuolleen sisaren vierailut unessa neuvomassa ja opastamassa. On puutarha, joka kukoistaa sitä runsaampana, mitä raikuvammin talossa soi musiikki. Oma symbolinen merkityksensä on varmaan kyyhkyilläkin. Kirja ei ole tässäkään suhteessa yksitotinen, vaan lempeän leikittelevä.

Annette Bjergfeldt (s. 1961) on paitsi kirjailija myös palkittu laulaja-lauluntekijä, kuvataiteilija ja laulunkirjoittamisen opettaja, joka järjestää musiikkityöpajoja mm. vangeille ja kehitysvammaisille lapsille. Musiikintuntemus näkyy myös esikoisromaanissa Palermontien taivaallinen laulu.

VUONG, OCEAN: Lyhyt maallinen loistomme

Kustantaja: S & S 2021

Alkuteos: On Earth We’re Briefly Gorgeous (2019)

Suomennos: Tero Valkonen

Äiti hyvä, Kirjoitan saadakseni sinuun yhteyden, vaikka joka sana viekin sanan verran kauemmas sieltä missä olet… En oikein tiedä mitä yritän sanoa. Tarkoitan varmaan, että joskus en tiedä keitä tai mitä me olemme. Joinain päivinä tunnen itseni ihmiseksi, toisina pikemminkin ääneksi. Kosketan maailmaa en suinkaan itsenäni vaan kaikuna siitä, kuka olin. Joko kuulet minua? Pystytkö lukemaan minua?

Lyhyt maallinen loistomme -teos on kirje tai tilinteko, jota kolmekymppinen poika kirjoittaa äidilleen. Tässä nykyisessä elämässä äiti ei valitettavasti osaa sitä lukea, mutta poika toivoo hänen kuitenkin jossain seuraavassa elämässä löytävän ja lukevan tämän kirjan. Kirja luovii menneen ja nykyhetken välillä, kertoo pojan kuulemien tarinoiden perusteella isoäidin ja äidin elämästä ja selvittelee pojan omia kokemuksia ja ajatuksia.

Maalla kasvaneen isoäidin nimi oli alun perin sama kuin hänen järjestyksensä perheen lapsista: seitsemäs. Seitsemäntoistavuotiaana hän jätti taakseen järjestetyn avioliiton ja pienen tyttären ja otti itselleen mahdollisimman kauniin uuden nimen. Hänestä tuli Lan eli Lilja. Saigoniin 1960-luvulla saapunut Lan joutui ansaitsemaan elantonsa amerikkalaisten sotilaiden viihdyttäjänä, tuli raskaaksi ja synnytti tyttären, joka sai kauniin nimen hänkin: Hong eli Ruusu.

Lanin tulevaisuus näytti lupaavalta, kun hän tapasi virginialaisen maalaispojan Paulin ja meni tämän kanssa naimisiin vietnamilaisin menoin vuonna 1968. Pariskunta erotettiin kuitenkin tylysti. Vasta vuonna 1990 sodan ja sekasorron keskellä lapsensa kanssa elänyt Lan onnistui pakenemaan Vietnamista ja saamaan yhteyden Pauliin filippiiniläiseltä vankileiriltä.

Paulin avulla perhe pääsee Yhdysvaltoihin. Lanin lisäksi Connecticutin Hartfordissa sijaitsevaan asuntoon asettuvat Hong-tytär ja tämän kaksivuotias poika, jota kutsutaan pikkukoiraksi. Nimitys kuulostaa halventavalta, mutta on tarkoitettu suojelemaan lasta pahantahtoisilta hengiltä, jotka ohittavat arvottomilta kuulostavat kohteet ja jättävät henkiin.

   Aivan, oli sota. Aivan, me tulimme sen keskipisteestä. Siinä sodassa nainen antoi itselleen uuden nimen, Lan, julisti nimeämisen myötä itsensä kauniiksi ja teki sen jälkeen kauneudesta jotain säilyttämisen arvoista. Siitä syntyi tytär, ja siitä tyttärestä poika.

   Minä selitin itselleni kaiken aikaa, että me synnyimme sodasta – mutta äiti, olin väärässä. Me synnyimme kauneudesta.

   Älköön kukaan erehtykö luulemaan meitä väkivallan hedelmiksi – mutta kun väkivalta lävisti hedelmän, se ei pilannut sitä.

Isoäiti ja äiti kärsivät kumpikin sotakokemusten aiheuttamista traumoista. Äiti on myös väsynyt tehtyään nälkäpalkalla pitkiä päiviä kynsihoitolassa hankalassa asennossa ja kemikaalihuuruja hengittäen. Raivonpuuskat kohdistuvat pikkukoiraan: rystyiskuja, kämmenellä lyöntejä, pimeään kellariin telkeämisiä ja esineille heittelemisiä (mm. keraamisella teepannulla päähän). Onko äiti siltikään hirviö?

Pikkukoiran äiti on hyvin vaaleaihoinen, mitä Vietnamissa ei katsottu hyvällä, mutta olisi Yhdysvalloissa ollut suuri etu. Esteenä etenemiselle on kuitenkin äidin luku- ja kirjoitustaidottomuus sekä vaikeus (tai haluttomuus) oppia puhumaan englantia. Hänen surkuhupaisa yrityksensä ostaa häränhäntää lihatiskiltä elekielellä kannustaa pikkukoiraa opiskelemaan englantia mahdollisimman nopeasti ja kattavasti, jotta hän pystyisi toimimaan perheen tulkkina erilaisissa tilanteissa.

Pikkukoira itse joutuu kiusaamisen kohteeksi ihonvärinsä vuoksi ympäristössä, jossa aasialaisia ei vielä ole. Hän poikkeaa muista myös herkkyytensä vuoksi ja vielä siksikin, että tietää jo tässä vaiheessa pitävänsä enemmän pojista kuin tytöistä. Kouluopinnot alkavat kuitenkin hitaan alun jälkeen sujua hyvin ja johtavat aikanaan yliopistoon saakka.

Tärkeä rajapyykki pikkukoiran elämässä on kesätyö neljätoistavuotiaana miehisessä porukassa tupakkafarmilla. Siellä pikkukoira tapaa pari vuotta vanhemman kovapintaisen ja kapinoivan Trevorin. Nuorukaisten välinen ystävyys, tunteiden lämpeneminen ja fyysinen rakkaus on kuvattu suorasukaisesti ja samalla kauniisti.

...kuin olisimme olleet kaksi ihmistä kaivautumassa yhteen ruumiiseen ja sulautuneet samalla yhteen niin, ettei jäljelle jäänyt paikkaa joka olisi sanonut minä.

Valitettavasti Trevoriin liittyy myös alkoholin ja huumeiden käyttö. Hän on jäänyt koukkuun murtuneen nilkan hoitoon määrättyihin pillereihin, jotka myöhemmin osoittautuvat heroiiniksi, ja kuolee yliannostukseen 22-vuotiaana. Samoihin aikoihin pikkukoira menettää myös isoäitinsä. Ehkäpä tämä surullinen vaihe saa pikkukoiran itsensä jättämään huumekokeilut sikseen.

Vuong pohtii paljon kieltä, kirjoittamista ja kirjallisuutta. Mikä merkitys on äidinkielen menettämisellä, jos uutta kieltä ei tule tilalle? Värittyvätkö sanat ihmisen taustan ja kokemusten perusteella? Pysyykö tieto todellisena, kun sen kirjoittaa muistiin, vai liukeneeko se? Onko asioilla vain yksi oikea nimitys?

Kuka menetetään tarinassa jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota.

Ocean Vuong (s. 1988) aloitti kirjailijanuransa runoilijana, mikä näkyy hänen esikoisromaanissaan Lyhyt maallinen loistomme. Kaunis ja monikerroksinen kieli antaa tapahtumille syvyyttä ja pehmentää sitä, mikä on vastenmielistä ja rumaa. Symboliikkaa on paljon, mutta lukijan itsensä tulkittavaksi jää, miten monarkkiperhosten muutto liittyy pikkukoiran perheeseen tai apinan aivojen syönti hänen äitiinsä. Suomentaja Tero Valkosen työ ei varmaankaan ole ollut helppo, mutta lopputulos on hieno.

PS. Vuongin etunimeen liittyy hauska tarina. Äiti antoi pojalle Yhdysvaltoihin saavuttuaan uudeksi nimeksi Beach (ranta), mutta lausui sen kuin bitch (narttu), jolloin eräs tuttu ehdotti tilalle sanaa Ocean (valtameri). Tutkittuaan asiaa äiti hyväksyi ehdotuksen.

Joskus, kun en jaksa välittää, ajattelen että henkiinjääminen on helppoa; jatkaa vain kaiken sen varassa mitä itsellä jo on, tai sen mitä on jäljellä siitä minkä sai, kunnes jokin muuttuu – tai sitten tajuaa viimein, että on mahdollista muuttua joutumatta katoamaan, riittää kun odottaa myrskyn päättymistä, jolloin tajuaa että tosiaan, oma nimi on edelleen kiinni jossakin mikä elää.