KAAJA, ANU: Leda

Kustantaja: Teos 2017

Anu Kaaja (s. 1984) on kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Salfordin yliopistossa ja käynyt Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjan. Kaajan surrealistinen novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus tuli toiseksi Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa vuonna 2015. Hänen toinen teoksensa, romaani Leda, sijoittuu 1700-luvulle Marie Antoinetten aikakauteen.

Ledassa hykerryttää jo se, ettei sen kertojasta pääse perille. Onko hän entinen kurtisaani, jolle joku suojelija on säälistä tarjonnut huvilinnaansa asuinsijaksi? Onko hän yksi oman kertomuksensa henkilöistä? Joka tapauksessa kertoja vaikuttaa olevan tottunut hienostuneeseen elämään eikä nykytilanne syrjässä seurapiireistä vastaa hänen odotuksiaan. Aikansa kuluksi (tai muistutuksena olemassaolostaan) hän päättää ilahduttaa erästä ystäväänsä uudella versiolla kauniista Leda-neidosta, jonka Jupiter viettelee joutsenen hahmossa. Tästä kuvaelmasta on tuleva parempi, hienostuneempi ja nykyaikaisempi kuin koskaan. Ja sen hahmojen esikuvina taitaa olla kertojalle ja hänen lukijalleen varsin tuttuja henkilöitä.

Ledan tilalla kuvaelmassa on Adèle, seitsemäntoistavuotias tyttö. Jotta hän olisi niin puhdas ja viaton kuin tarina edellyttää, kertoja sijoittaa hänet luostariin. Sieltä neidon nappaa mukaansa seurapiirien kaunistus, julkea ja luultavasti turmeltunut markiisitar. Adèle palvoo markiisitarta koko sydämestään, mutta tämä aikoo tarjota tyttöä rakastajalleen, tunnetulle viettelijälle Monsieur de Signelle…

Leda koostuu kirjeistä, jotka sisältävät toisaalta hapahkoja kuvauksia kertojan omasta elämäntilanteesta ja toisaalta hitaasti etenevää tarinaa Adèlen kohtalosta. Monesti teksti muuttuu keskusteluksi, jossa kevytmieliset sukkeluudet lentelevät ja jota värittävät enemmän tai vähemmän suorat viittaukset ruumiillisiin toimintoihin. Lukijalle lupaillaan pitkin matkaa kuvausta neidon häpäisystä ja kärsimyksestä, mutta asiaan ei tunnuta lainkaan pääsevän. Sen sijaan pohditaan vaikkapa joutsenen jalkojen väriä ja välillä henkilöillä tuntuvat vielä hanhet ja joutsenet menevän sekaisin.

Kirjeiden koukeroinen tyyli tuo mieleen vaikkapa Madame de Sévignén kirjeet tyttärelleen. Siron kielen takana kuohahtelee monenlaisia tunteita eikä elämän kammottavuuksiakaan vältellä. Huumoria syntyy pienistä letkautuksista, liioitteluista ja sanaväännöksistä. Teksti suorastaan pursuaa aistillisuutta ja monimielistä symboliikkaa, jota löytyy vaikkapa kirsikoiden syönnissä.

Astia! Erillinen astia! Yritin huutaa palvelustyttöäni, mutta siementen sisälläpidättely esti minua saamasta aikaan kelvollista huudahdusta, ja aiheutti epäselvää lotinaa. Ja voi! Miten kivet pakottivatkaan poskiani syljen seassa! Miten ne odottivatkaan eteensä aukeavaa astiaa, johon purkautua!

Tuskinpa Kaaja on tarkoittanut kirjaansa pelkäksi kevyeksi kuvaelmaksi 1700-luvun seurapiirielämästä. Olisiko takana ajatus, että nainen yhä vieläkin (tai eritoten juuri nyt) nähdään pelkkänä seksiobjektina? Että hänen häpäisemisensä on pelkkää miehistä huvia, hauska pieni ohjelmanumero?