Kustantaja: Gummerus 2017
Vuonna 2008 ilmestyneessä teoksessaan
Veriruusut kirjailija Anneli Kanto kuvasi
housukaartilaisia eli Suomen sisällissodassa punaisten joukossa taistelleita naisia. Romaanissa Lahtarit hän kertoo nuorten ilmajokilaisten miesten
sotaretkestä Vaasasta Viipuriin valkoisten joukossa. Tässä on takana omakohtaisuutta,
sillä Anneli Kannon oma paappa osallistui tällaiseen retkeen.
Dokumenttiromaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan henkilöhahmot ovat muutamaa
poikkeusta lukuun ottamatta täysin fiktiivisiä.
Lahtarit-romaani
koostuu kymmenistä lyhyistä puheenvuoroista, joiden lomassa on kursiivilla
painettuja aitoja päiväkäskyjä, kirjeitä ja muistelmien katkelmia.
Näkökantaansa kertovat jääkärit ja suojeluskuntalaiset, talollisten pojat ja
virkamiehet, ruotsalaiset vapaaehtoiset ja Venäjältä paenneet diplomaatit,
kornetinsoittaja ja suomenhevonen. Jokunen nainenkin tässä miehisessä
maailmassa on. He ovat muonittajia, arkuttajia, kirjureita, prostituoituja ja
parissa tapauksessa pojiksi naamioituneita sotilaita. Jokaisella on oma äänensä
ja puhetapansa. Sivistyneistö käyttää kirjakieltä, mutta murteiden kirjosta
löytyy pohjalaisen lisäksi porilaista ja tamperelaista murretta sekä stadin
slangia. Tämä on oiva keino saada henkilöistä aidontuntuisia ja toisistaan
erottuvia yksilöitä. Ja tuoda muuten ahdistavaan kertomukseen myös ripaus
hirtehishuumoria.
Emäntä Ida Korpela: Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja
lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle.
Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästämään taikka ihmisiä
ampuaan.
Kirjassa tehdään matkaa samaan
aikaan kahdessa tasossa. Ensinnäkin on joukkojen fyysinen eteneminen Vaasasta
Tampereelle ja Viipuriin. Raskasta ja hidasta vaellusta, kylmää ja nälkää.
Verisiä taisteluita. Remuisia juhlia voittojen jälkeen. Toisaalta kukin yksilö
kulkee sisimmässään pitkän matkan. Aluksi sota on useimmilla seikkailua ja
irtiottoa, sitten pelkoa oman hengen puolesta ja kauhua toisen ihmisen
tappamisesta. Jollakulla tie jatkuu tästä kostonhimoon ja raaistumiseen. Joku
toinen taas murtuu tai lamaantuu. Joku kärsii syyllisyyttä, mutta katsoo silti
suorittavansa välttämätöntä tehtävää.
Ambulanssilääkäri Ilmari Ikola: Mitä mieltä oli yrittää parantaa ihmisiä,
kun samaan aikaan terveet ja voimakkaat nuoret ihmiset lahtasivat toisia
terveitä nuoria ihmisiä, tekivät heistä raajarikkoja tai veivät hengen? Olin
pettynyt ihmissukuun enkä halunnut olla sen osa. Ihminen on julmempi kuin
villieläimet, koska hänellä on järki ja omatunto, mutta hän ei tahdo käyttää
niitä vaan päästää verenhimonsa itsensä valtiaaksi.
Sisällissodan koko kaari kiteytyy
Elias Ylivallissa, johon tutustutaan jo kirjan prologissa. On vuosi 1916 ja 19-vuotias
Elias hiihtämässä Merenkurkun yli kohti Ruotsia. Hän pyrkii Saksaan,
Lockstedtin leirille, mieli täynnä ihanteellista isänmaallisuutta ja halua
vapauttaa kärsivä kansa Venäjän orjuudesta. Suomeen palaa tiukkaan kuriin tottunut
jääkäri, joka suomalaisen vapaaehtoisryhmän silmissä on naurettavan pikkumainen
tai suorastaan vihattava. Velvollisuudentunnosta hän tekee hirvittäviä tekoja, mutta
sillä on hintansa. Eliaksen puheenvuoro,
joka lopettaa koko kirjan, on surullista luettavaa. Aate on kuollut, rakkaus
Suomen kansaa kohtaan kuollut, kunnioitus omaa itseä kohtaan kuollut. Itsemurha
olisi liian helppo ratkaisu; Elias päättää elää ja muistaa.
Lahtarit-romaani
kertoo kiertelemättä julmuuksista, joihin kummatkin osapuolet syyllistyivät.
Voittajien vastuu on kuitenkin raskaampi, koska kostonhimon ja vihan annettiin
johtaa mielivaltaisiin joukkoteloituksiin ja vankileireihin, joilla tietoisesti
näännytettiin nälkään miesten lisäksi naisia ja lapsia. Lahtarit on tarpeellinen muistutus Suomen satavuotisen
itsenäisyyden ajan synkimmästä jaksosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti