Kustantaja: Kustantamo S & S 2017
Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv
Suomennos: Outi Menna
On vuosi 2012. Tom Malmquistin avovaimolla
Karinilla on menossa 33. raskausviikko, kun kuume, yskä ja hengitysvaikeudet
alkavat vaivata. Flunssaa? Ei, akuutti leukemia, jota lääkärit eivät
ponnisteluistaan ja kehittyneistä hoitomenetelmistään huolimatta saa kuriin.
Lapsi, pikkuruinen Livia-tyttö, pelastetaan keisarinleikkauksella, mutta Karin
menehtyy.
Kirjan dramaattinen alkuosa kertoo
Tomin sairaalassa viettämästä ajasta, Karinin sairaudesta ja kuolemasta, Livia-keskosen
ja Tomin välille kehittyvästä suhteesta. Teksti perustuu tarkkoihin
muistiinpanoihin, joita Malmquist teki siltä varalta, että Karin heräisi ja
haluaisi kuulla kaiken tyttärensä syntymästä. Lukija seuraa lähituntumasta joka
ikistä ajatusta, vuoropuhelua ja tapahtumaa. Hän juoksee Tomin mukana pitkin
sairaalan loputtomia käytäviä ja keskustelee hoitohenkilökunnan kanssa. Hän
tutustuu itse Tomiin: kiivaaseen, töykeään, usein tahdittomaan, mutta myös
herkkään ja hauraaseen. Hän voi murehtia Tomin huonoa tilannetajua, kun tämä
torjuu Karinin vanhemmat tyttärensä sairasvuoteen ääreltä, mutta kunnioittaa
miehen uskollisuutta rakastettunsa toiveiden suhteen.
En
ole milloinkaan vihannut niin kuin vihaan nyt, vihallani ei ole suuntaa eikä
sisältöä, ja joka kerta kun yritän ymmärtää sitä, pukea sitä sanoiksi,
määritellä sitä, kontrolloida sitä, pillahdan niin kovaan itkuun, että pelkään
herättäväni hänet vaikka olen toisessa huoneessa ja peitän kädellä silmäni ja
kuulen sanovani: Tämä ei ole totta, tämä on vain leikkiä.
Kirjan loppuosa käsittelee yhdeltä
osaltaan aikaa Karinin kuoleman jälkeen. Tom tuntee joutuneensa kafkamaisen
absurdiin maailmaan taistellessaan viranomaisten kanssa tyttärensä
huoltajuudesta sääntöviidakossa, jossa surevan silmin ei juuri ole
inhimillisyyttä eikä käytännön järkeä. Taakkaa lisää se, että Tomin isä kuolee muutama
kuukausi Karinin jälkeen. Tämän tapahtumaketjun väliin limitetään otteita
aiemmasta elämästä: Tomin jääkiekkovuosista ja Karinin sairauksista sekä
nuorten tutustumisesta, seurustelusta ja odotusajasta. Malmquist yrittää kuvata
kaiken mahdollisimman totuudenmukaisesti ja kaunistelematta, ketään
pyhimykseksi nostamatta. Sekä hänellä itsellään että Karinilla oli kitkaa
suhteessa vanhempiinsa ja keskenään pariskunta sai riitaa aikaiseksi niin rahasta
kuin siitä, kumman kirjailijantyö olisi etusijalla.
Kirja merkitsi Malmquistille
luopumista, sillä Karin ja isä olivat hänelle elossa enää niin kauan kuin
kirjoitusprosessi oli käynnissä ja viimeinen piste lyömättä. Ote on taiturimainen yhdistelmä pökerryttävää avoimmuutta ja viileä asiallisuutta, mikä auttaa lukijaakin jaksamaan raskaiden vaiheiden läpi. Kertomus vyöryy eteenpäin yhtenä pötkönä ja vuorosanat
sinkoilevat tekstin sisällä, siitä erityisesti erottumatta. Kieli on nykykieltä
ja esimerkiksi nykyisin niin suosittu myöntely ”okei” toistuu todella usein. Välillä
pilkahtaa myös yllättävää ja keventävää hirtehishuumoria. Kirjan lopussa on jo
hienoista toiveikkuutta, vaikka suru elämää yhä varjostaakin.
Siinä
tiedät että rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin
minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin…
Tom Malmquist (s. 1978) on ollut
Ruotsin nykykirjallisuuden näkyvimpiä hahmoja. Jo hänen esikoisteoksensa Sudden death (2009) aiheutti
keskustelua, koska ennen sitä yksikään runoteos ei ollut keskittynyt pelkästään
urheiluun: jääkiekkoon ja sen miehiseen maailmaan. Esikoisromaani Joka hetki olemme yhä elossa (2015) palkittiin muun muassa
Dagens Nyheter -lehden kulttuuripalkinnolla ja oli ehdolla Pohjoismaiden
neuvoston kirjallisuuspalkintoon 2016. Todellisista henkilöistä kirjoittaminen
– etenkin näin tinkimättömän suorasukaisesti – on arka asia, mutta tässä tapauksessa
lienee selvitty alkujärkytyksen jälkeen suuremmitta kolhuitta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti