VASANTOLA, SATU: En palaa takaisin koskaan, luulen

Kustantaja: Tammi 2018

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen on erään suvun tarina neljän sukupolven ajalta vuosina 1939-2017. Kirjan viimeinen luku ennustaakin sitten jo tulevaisuutta eli vuotta 2029. Tapahtumien taustana ovat Peräseinäjoki ja Helsinki (hieman Ruotsikin) ja äänessä ovat eri sukupolvien edustajina Martta-mumma, Martan poika Tapio ja tyttärentytär Susanna.

Martta-matriarkka on kirjan alussa lähes 93-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian maksasyöpään ja odottelee rauhallisesti lähtöään. Mitään hoitoja hän ei enää halua käydä läpi. Ennen omaa kuolemaansa hän joutuu kuitenkin vielä hautaamaan rakkaimman lapsistaan, Tapion. Yhden lapsen hän on menettänyt jo aikaisemmin, lapsen jolle ei ollut edes nimeä.

Martan on pitänyt olla vahva nuoruudestaan lähtien. Sodan tiimellyksessä aviomies Topi katoaa ja palaa kotiin vasta rauhansopimuksen jälkeen. Silloinkin hän useimmiten karkaa kaveriporukoihin muistelemaan menneitä ja juomaan viinaa ja jättää mumman vastuulle kotitöiden ja lastenhoidon lisäksi niin rikkoutuneet rappuset kuin peltotyöt.

Lapsena Susanna oli pitänyt paapasta enemmän kuin mummasta. Laulavasta, pelaavasta, hassuttelevasta paapasta, jonka rinnalla huokaileva ja mulkoileva mumma oli tuntunut ilonpilaajalta.

Martta on luonnostaan hienotunteinen, mutta ei voi sulkea silmiään jälkeläistensä ongelmilta. Luottolapsi Tapio on kyllä hyväsydäminen ja nokkela, mutta tuntuu aina joutuvan vaikeuksiin. Tytär Marja-Terttu on miehensä pahoinpitelemä, mutta kehuu tätä silti aina ja kaikkialla hyväksi aviopuolisoksi ja isäksi. Tyttärentytär Johanna sortuu viinaan eikä jaksa huolehtia lapsistaan. Mumman apua ei oteta vastaan.

Ihan eri maata tyttärentyttäristä on Susanna, joka määrätietoisesti hankkii hyvän ylioppilastodistuksen, lähtee Helsinkiin opiskelemaan ja valmistuu asianajajaksi. Ehkä omasta taustastaan johtuen Susanna haluaa auttaa väkivallan uhreiksi joutuneita naisia.

Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.

Myös Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita Susanna auttaa parhaansa mukaan. Irakilaisen Fatiman ja tämän kolme lasta hän ottaa luokseen asumaan ja auttaa Fatiman veljeä pakoilemaan käännytyspäätöstä. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Sukutarinan ohella Vasantola ennättää sivuta kirjassaan varsin monia (ehkä liiankin monia?) asioita: koulukiusaamista, perheväkivaltaa, naisasiaa, raiskausta, syömishäiriötä, hyvä-veli-systeemiä, pimeästi tehtyä työtä, spermanluovutusta, luomusynnytystä ja henkimaailmaa. Pakolaisasiasta ja viranomaisten toiminnasta hänellä on paljon sanottavaa.

Suomessa oli 70 vuotta selitetty, että miehet joivat ja löivät, koska ne olivat saaneet sodasta traumoja. Jos muutaman vuoden sota sai hakkaamaan vaimoja vielä toisessa ja kolmannessa polvessa, mitä teki elämänmittainen sota ja väkivalta?

Hieman hämmentää se, etteivät menneisyyteen liittyvät luvut etene selkeästi kronologisessa järjestyksessä, vaan kirjassa hypellään melko oikukkaasti vuodesta toiseen. Tähän lienee syynä se, että kirjailija haluaa paljastaa tiettyjä sukuun liittyviä asioita hieman säännöstellen. Pienestä sekavuudesta huolimatta tarina on hyvä, jopa jännittävä.