Kustantaja:
S&S 2018
Alkuteos: De
kommer att drunkna i sina mödrars tårar
Suomennos: Outi Menna
Ugandalaisen isän ja ruotsalaisen äidin lapsi Johannes
Anyuru (1979) on kirjailija ja runoilija, jolta on julkaistu kaksi romaania ja kaksi runokokoelmaa. Anyurun romaani Myrsky
nousee paratiisista oli ehdolla August-palkintoon vuonna 2012 ja vuonna
2013 Ruotsin ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon.
August-palkinto Anyurulle tuli vuonna 2017 teoksesta He hukkuvat äitinsä kyyneliin.
Kirjan minäkertoja, islaminuskoinen kirjailija, saa kaksi vuotta
kirjakauppaiskun jälkeen kutsun oikeuspsykiatriseen sairaalaan. Siellä on
hoidossa terroristikolmikon ainoa elossa oleva jäsen, joka on tunnistettu
belgialaiseksi Annika Isegeliksi, mutta jota kirjailija alkaa kutsua
Tundra-tytöksi. Tyttö antaa kirjailijalle luettavaksi muistiinpanot, jotka on
laatinut elämästään.
Tundra-tyttö uskoo todellisuudessa eläneensä Göteborgissa viidentoista
vuoden päässä nykyhetkestä. Jostain syystä hänen sielunsa kuitenkin poistui
sieltä, matkusti ajassa taaksepäin, asettui belgialaisen Annikan ruumiiseen ja
sekaantui siten helmikuun seitsemännentoista päivän tapahtumiin.
Sairaalassa hänen väitettiin, että hän oli joku muu. Häntä kutsuttiin
nimellä, joka ei ollut hänen, ja hänelle puhuttiin kieltä, jota hän ei ymmärtänyt.
Hän
oli yksi tuhansista syyskuun yhdennentoista jälkeisistä sieppausten ja
kidutusten uhreista. Sen verran hän tietää.
Sen verran hän arvelee tietävänsä.
Tulevaisuuden maailmassaan tytön elämä oli melko huoletonta,
kunnes vanhemmat alkoivat suunnitella pakoa pois Ruotsista. Maahanmuuttajilta
oli viety asema ja turvallisuus, koska heidät ruotsalaisten arvojen valossa nähtiin
pelkästään uhkatekijöinä, ei ihmisinä. Kaduilla partioivat täysillä valtuuksilla ritarisydämiksi
kutsutut kiihkoisänmaalliset joukkiot. Valtion virallisen kansalaissopimuksen
allekirjoittamatta jättäneet joutuivat Kaningårdenin rangaistusleirille, jossa
nääntyivät nälkään elleivät suostuneet syömään sianlihaa. Teloituksiakin tapahtui.
Tämä tulevaisuuden uhkakuva nousee tytön mieleen kesken
terrori-iskun. Hän muistaa nähneensä tuhansia kertoja videon, jossa sarjakuvataiteilija
murhataan ja iskuun osallistunut nainen laukaisee räjähdeliivin. Paljon
kuolleita. Viha-aalto muslimeja kohtaan. Sitä tyttö ei voi sallia, vaan muuttaa
tapahtumien kulun ampumalla Aminin, rakastettunsa ja puolisonsa.
Hän sulkee silmänsä ja
tuntee jomottavan päänsäryn kohoavan pintaan ohuina säikeinä ja painuvan
takaisin. Hän on jättänyt kertomatta Aminille että sen jälkeen, kun Hamad
kertoi mitä he tekisivät, hän on nähnyt mielessään otsikoita. Ikään kuin hän
muistaisi mitä tapauksesta tullaan kirjoittamaan jälkeenpäin.
Mitä ajatella tytön tarinasta? Hän on oikeuspsykiatrisessa
sairaalassa, koska hänellä on diagnosoitu monimuotoinen skitsofrenia, johon
liittyy psykoottisia jaksoja ja hallusinaatioita. Koko tarina voisi siis olla
sairaiden aivojen tuotosta. Toisaalta Annika Isagelin tiedetään joutuneen
Belgian tiedustelupalvelun sieppaamana pahamaineiseen al-Miiman vankilaan
Jordaniaan. Jotain hirveää siellä varmasti tapahtui, koska tyttö oli
kuukausikaupalla täysin katatonisessa tilassa vapautumisensa jälkeen. Kolmas
mahdollisuus on sitten se, että tyttö todellakin tuli meidän maailmaamme
tulevaisuudesta.
Monella kirjan tapahtumista on esikuvansa
nykytodellisuudessa. Terrori-isku kirjakauppaan tuo mieleen Charlie Hebdo
-lehden toimitukseen tehdyn hyökkäyksen vuonna 2015. Al-Miiman kuvaukseen kirjailija
on varmasti saanut vaikutteita niin Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaalista
kuin Guantanamon vankileiristä. Kammoksuttu Kaningårdenin alue puolestaan
viittaa Ruotsissa 1960-luvulla rakennettuihin lähiöihin, joista on tullut
maahanmuuttajien asuttamia slummeja. Kirjan tarkoitus onkin varoittaa siitä,
millaiseen maailmaan saatamme ajautua, jollemme ole varuillamme. Oikea tie löytyy,
jos emme sulje silmiämme emmekä pakene vastuutamme.
En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko, että
tällä tarinalla, tai millään ihmisen kertomalla tarinalla, on vain yksi alku,
vaan alkuja on monta. Eikä mikään niistä koskaan lopu.
He hukkuvat äitiensä
kyyneliin on kieleltään kaunista ja hyvää, paikoin suorastaan runollista.
Nuorten puheessa esiintyy sellaisia arabiankielisiä sanoja kuin yani, wallah ja
balagan muistutuksena heidän muslimitaustastaan.
Kertomus muistuttaa jännittävyydessään trilleriä ja vie
mukanaan niin, että uskomattomimmatkin asiat on valmis hyväksymään. Monet
kuvaukset ovat päällekäyvän realistisia, mutta mukana on myös ripaus
mystiikkaa. Mitä symboloivat tytön kaikkialla näkemät yöperhoset? Mikä merkitys
on lumisateella? Anyuru kieputtaa tarinaa kiehtovasti niin, ettei lopultakaan
tiedä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Ajatuksia jää kytemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti