ULITSKAJA, LJUDMILA: Meidän tsaarimme väkeä

Kustantaja: Siltala 2018

Alkuteos: Ljudi nashego tsarja

Suomennos: Arja Pikkupeura

Ljudmila Ulitskajan kertomuskokoelman mottona on Nikolai Leskovin lausahdus: ”Mitäpä väkeä meidän tsaarillamme ei olisi!”. Niinhän se on. On nöyrää sielua, joka vaikeuksia kohdatessaan toteaa vain, että niillä on jokin tarkoitus. On rasistia, joka löytää epäilyttävää kaikista kansoista ja kansallisuuksista venäläisiä lukuun ottamatta. Epäilyttäviin kuuluu tietenkin kirjailija itsekin – onhan hän juutalainen, joka tunnustaa kristinuskoa. Ihmisten lisäksi väkeen voi kuulua vaikkapa huonotapainen kissakaunotar tai sotamuistojen raskauttama koira.

Ulitskajan kertomukset ajoittuvat toisen maailmansodan ajoista nykyhetkeen. Heti sodan jälkeen pulaa on ruuasta ja asunnoista. Jonkinlaista kiitosta menetetyistä jaloistaan odottava sotainvalidi joutuu asustamaan puoliksi palaneen rakennuksen yläkerrassa, jonne pääsee vain tikkaita pitkin. Yhteisasuntohuoneistossa kuunnellaan seinän takaa kantautuvia ääniä ja yritetään varjella omaisuutta joutumasta naapurin käsiin – kun jopa saippuankannikat saattavat kelvata.

   Yhteisasunnossa kaikki tiesivät toisistaan kaiken. Kaikki tiesivät senkin, että Klava varastelee voita. Äiti selitti Ženjalle, että Klava saa varastella, me taas emme.  Ženja ymmärsi heti tämän suhteellisuusteorian. Etenkin kun muisti erään aiemman episodin: hän oli onkinut naapurien tiskivadista likaisten astioiden joukosta hopealusikan, jossa oli isoäidin monogrammi, ja ilmoittanut äidille voitonriemuisesti suureen ääneen:

   - Katso, meidän lusikka oli Marija Vasiljevnan vadissa!

   Äiti oli katsahtanut häneen kylmäkiskoisena.

   - Pane heti takaisin sinne mistä otit!

   Ženja kiukustui:

   - Mutta tämähän on meidän lusikka!

   - Niin on, äiti myönsi, - mutta Marija Vasiljevna on jo tottunut siihen, niin että mene nyt viemään se takaisin sinne mistä otitkin!

Ihmiset elävät elämäänsä parhaansa mukaan. Rakastutaan ja mennään naimisiin. Erotaan ja mennään uusiin naimisiin. Tehdään lapsia. Joillakin molemminpuolinen rakkaus kestää koko loppuelämän ajan ja eroon joutuminen sairauden takia on kummallekin tuskallista.

He olivat jutelleet hiljaa, melkein kuulumatta, välillä nauraneetkin mutta vielä hiljempaa, toisiaan silmiin katsoen. Vierustoveritkin naureskelivat: olihan se hassua että mies toi kassillisen ruokaa, josta sitten oitis, potilaan vuoteen vierestä poistumatta, söi suurimman osan itse. He eivät käsittäneet miehen olevan nälkäinen, koska hän ei osannut syödä yksin, ilman vaimon seuraa.

Novellissa Jalomielisten lapsi kerrotaan lapsettomuudesta kärsivästä pariskunnasta. Vaimo hankkiutuu raskaaksi toisen miehen kanssa, mutta lasta pidetään pariskunnan omana. Korkeassa asemassa oleva biologinen isä vaikuttaa taustalla aina tarpeen vaatiessa.  Miša-pojalle ei koskaan suoraan kerrota tilannetta, mutta hän arvaa sen omia aikojaan – ja kunnioittaa kumpaakin isäänsä.

Kokoelman pisin novelli on 32 sivun mittainen Kirjailijoiden tytär. Stalin-palkitulla kirjailijattarella on kaksi tytärtä Saša ja Maša. Heillä on eri isät (mitä kukaan ei ihmettele tai paheksu), mutta kumpikaan isistä ei pidä yhteyttä jälkeläiseensä.

   Kolme tyttöä, Saša, Maša ja heidän mitäänsanomaton ystävättärensä Vorobjova kävelivät pitkin kirjailijoiden huvila-asutuksen takamailla kulkevaa polkua, kun heitä vastaan asteli pitkä mies. Auringonvalo heijastui hänen päälaestaan, ja siskokset kinasivat laiskasti siitä, onko mies harmaapäinen vai kalju. Miehen tullessa kohdalle he vaikenivat.

   - Harmaapäinen! totesi ystävätär. Siskokset jatkoivat eteenpäin vaiti ja toisiinsa katsomatta, aivan kuin olisivat kokonaan unohtaneet kinan syyn. Lopulta Mašan suu vääntyi hymyn tai surullisen virnistyksen tapaiseen, ja hän sanoi hiljaa:

   - Se taisi olla minun isä.

   - Niin minäkin luulen, sisko vastasi.

Sašan ja Mašan elämä on häikäistyneen ystävättären silmissä kaikista huolimatta hohdokasta ja etuoikeutettua. Kaikki ovet ovat heille avoinna, jopa ulkomaille Pariisiin. Lopulta siskosten kohtalo on kuitenkin surullinen, kun taas ”mitäänsanomaton” Ženja Vorobjova menestyy sitkeytensä ja ahkeruutensa ansiosta.

Usko korkeampiin voimiin ja enkeleihin on aiheena monessa novellissa. Syksyisenä yönä Ranskan vuoristossa voi koolla olla pyhä perhe seurassaan paimen, musta velho ja karitsa. Eläimiä siunannut Fransiskus Assisilainen voi auttaa löytämään pienen heroiininkäyttäjän suuresta New Yorkin kaupungista. Joskus sattumalta mukana on kylpyhuoneen tulppa juuri kun sille löytyy tarvitsija. Serbimustalaisen ennustus tuntuu käyvän toteen kohta kohdalta, kunnes…

Kirjan 37 novellia muodostavat kokonaisuuden, yksikään kertomus ei ole joukossa turha. Ne kuvaavat tarkkanäköisesti ihmisiä kodeissa ja kulkuneuvoissa, kaupungeissa ja maalla, kotimaassa ja ulkomailla. Ulitskaja tuntee läpikotaisin kanssaihmisensä ja venäläiseen kansanluonteeseen kuuluvan sekoituksen kiihkeyttä, fatalismia ja melankolisuutta. Ulitskaja ei tuomitse eikä arvostele kurjintakaan asunnotonta tai melskaavaa juoppolallia, vaan tarkkailee kaikkia suvaitsevaisesti ja hymynpilke silmäkulmassa. Toisinaan huumoriin kyllä liittyy traagisia piirteitä ja tapahtumat voivat saada outoja ja hämmentäviä käänteitä. Kaikki ei välttämättä ole sitä, mitä ensi silmäyksellä näyttää.