STROUT, ELIZABETH: Olive Kitteridge

Kustantaja: Tammi 2020

Alkuteos: Olive Kitteridge (2008)

Suomennos: Kristiina Rikman

Elizabeth Stroutin teos koostuu kolmestatoista kertomuksesta, joiden yhdistävänä tekijänä on yrmy matematiikan opettaja Olive Kitteridge. Joissakin kertomuksissa Olive toimii näkijänä ja tekijänä, mutta toisissa hän on vain taustalla vilahtava hahmo. Eläkkeellä oleva opettaja, vanha nainen.

Olive Kitteridge on pitkä ja miesmäinen, vanhemmiten hieman lihavakin. Häpeääkö hän ulkonäköään ja käyttää siksi piikikkyyttä jonkinlaisena suojakeinona? Olive on kieltämättä kärsimätön ja paha suustaan, mutta toisaalta yllättävän myötätuntoinen, avulias ja ymmärtäväinen. Hänen ansiostaan saattaa joku itsemurha jäädä tekemättä ja sairas päästä hoitoon. Yksinäisyyskin saattaa olla syynä Oliven äksyyteen.

Hän tietää että yksinäisyys voi tappaa – monet asiat voivat tappaa. Oliven oman käsityksen mukaan elämä koostuu isoista ja pienistä säväyksistä. Isot säväykset ovat sellaisia kuin avioliitto tai lapset, intiimit asiat jotka kannattelevat pinnalla, mutta isoissa säväyksissä on myös vaarallisia pinnan alaisia virtauksia. Siksi myös pieniä säväyksiä tarvitaan: ystävällinen myyjä Bradleysilla vaikka, tai se Dunkin’ Donutsin tarjoilija, joka tietää millaisena haluat kahvisi.

Oliven aviopuoliso Henry on mies, josta kaikki pitävät, mutta pyhimys ei toki ole hänkään. Ulkopuoliset eivät sitä ymmärrä, mutta aviopuolisoiden välillä vallitsee aito yhteisymmärrys ja kiintymys. Ainoa lapsi, Christopher, sen sijaan kärsii äitinsä omalaatuisuudesta ja vetäytyy aikuisena tästä kauas. Se haavoittaa Olivea syvästi, mutta eihän hän osaa tunteitaan ilmaista.

… minun sisimmässäni asuu synkkyys, joka nousee joskus pintaan kuin mustekalan pää ja sylkee mustuutta lävitseni. En minä ole halunnut olla tällainen, mutta jumala auttakoon, minä olen rakastanut poikaani.

Kirja kuvaa Crosbyn pikkukaupungin arkea niin taidokkaasti, että miltei tuntee itsekin kulkevansa sen kaduilla. Mitään kovin ihmeellistä siellä ei tapahdu eivätkä ihmiset ole mitenkään tavallisuudesta poikkeavia, mutta silti Strout löytää kaikesta yllättäviä syvyyksiä. On vanhempien ja lasten välistä valtatapeliä ja tuhottuja haaveita. On uskottomuutta ja petollisuutta. On pikkumaisuutta ja katkeruutta. On yhteisymmärrystä ja rakkautta. Kirjailija ei henkilöitään arvostele, vaikka heitä tarkkaan katsookin. Esimerkiksi Olivessa on ikäviä piirteitä, mutta myös hyviä – kummatkin käyvät ilmi niitä mitenkään korostamatta.

Olive Kitterigde on tunteita herättävä hahmo kaikessa ärsyttävyydessään. Turhautumisen keskellä toivoo kuitenkin, että hänelle tapahtuisi vielä jotain hyvää. Olisi jotain, mikä saisi hänet laskemaan suojauksensa ja nauttimaan toisen ihmisen läheisyydestä. Tämä kai osoittaa, että kirjailija on onnistunut tehtävässään?