EILITTÄ, ANNA-MARIA: Tämäkin hämärä katoaa

Kustantaja: Atena 2022

Pienoisromaanissa Tämäkin hämärä katoaa seurataan kolmen ihmisen näkökulmasta kahta eri sukupolva ja kahta erilaista maailmaa. On helsinkiläinen uraohjus Lotta, joka on tottunut ylelliseen elämään ja pintaliitoon, ja ovat Lotan kahdeksankymppiset lappilaiset vanhemmat Vuokko ja Eino, joiden elämä on aina ollut vaatimatonta ja rauhallista. Lyhyiden lukujen otsikot kertovat, kuka kulloinkin on äänessä.

Lotta tekee pitkää työpäivää pörssimeklarina. Häntä eivät niinkään kannusta työ ja työtoverit, vaan hyvä palkka. Luksustalo, designtuotteet, eksoottiset ruoat ja kalliit viinit tuottavat hänelle iloa ja jopa turvallisuudentunnetta, mutta mistä tämä näyttämisenhalu juontuu?

Minun Pikku-Lottani. Omissa oloissaan viihtyvästä, mielikuvitusolennoille puhuvasta tytöstä kuoriutui suorittajaluonne. Enkä osaa sanoa, missä vaiheessa niin kävi, mutta yhtäkkiä oli kuin Lotan elämästä olisi tuosta vain nipistetty kaikki huolettomuus…. Hampaat irvessä hän tahkosi tätä elämää, enkä minä ymmärrä, mistä hän sen mallin otti.

Työongelmien ratkaiseminen tuntuu olevan Lotalla tärkeämpää kuin lasten toveiden täyttäminen, mikä tuottaa mielipahaa etenkin päiväkotia käyvälle Almalle. Jaksaako Lotta tarpeeksi tukea sosiaalisia taitoja vasta harjoittelevaa tytärtään? Lotan ja Riku-puolison omistautuminen työlle tuntuu rapauttavan myös avioliittoa - jopa parisuhdeloma tarkoittaa heillä suuntaamista eri kohteisiin. Loman ajaksi Vuokko ja Eino kutsutaan hoitamaan lapsia.

Rovaniemen kasvatti Eino löysi aikoinaan Vuokkonsa Pohjanmaalta ja ihmettelee toisinaan yhä vaimonsa omalaatuisuutta. Eino on pidättyväinen ja sovitteleva, puuhakas ja järjestelmällinen. Teräväkielinen Vuokko taas ärtyy helposti pikkuasioista, inhoaa talvea ja juhlapyhiä, mutta nauttii luonnon ilmiöistä ja jaksaa puhella jopa variksille ja kukille. Vuokko ei ole kovin käytännöllinen, mutta onneksi Eino pitää kodin kunnossa.

Keskityn pohtimaan ja tarkkailemaan, enkä sen vuoksi ehdi niin paljon muuta… Ihailen kyllä kädentaitoja, mutta minulla ei niitä juurikaan ole. En ole koskaan tuntenut vetoa alinomaiseen puuhasteluun, mieluummin oikaisen sohvalle, annan kaappikellon nakuttaa ja mietin omiani.

Vuokon ja Einon pitkäaikainen ystävä on ikätoveri Valo, joka hänkin taitaa pohjoisen murteen kiemurat. Vetreä leskimies huolehtii talon kunnosta, kiipeää tarkastamaan katon ja puhdistaa rännit. Hän on myös piristävää seuraa iloisen luonteensa ja komean ulkomuotonsa ansiosta ja voikin kysyä, kumpi on Valoon ihastuneempi – Vuokko vai Eino? Valon joutuminen sairaalaan on kova isku, mitä pahentaa koronapandemian mukanaan tuoma vierailukielto.

Vuokon, Einon ja Valon välityksellä kirjailija puhuu vanhenemisesta. He kaikki ovat kokeneet omaisten ja ystävien menetyksen, surun, vakavan sairauden, kehon vähittäisen rapistumisen, lisääntyvän kipuilun ja voimattomuuden. Heitä ei kuolema pelota, vaan heille olisi päinvastoin armoa päästä pois elämästä, jossa toivoa paremmasta ei kertakaikkiaan enää ole.

Kenties kaiken tämän tarkoitus on tehdä elämästä lopulta niin ikävää, että olemme valmiita siitä omin tahdoin luopumaan. Pikkuhiljaa olemiseemme tarttuneet, aluksi vähäisiltä tuntuneet vaivat ja kolotukset valtaavat meissä yhä enemmän tilaa.

Eilittä kuvaa lempeästi ja hienovaraisen humoristisesti toisaalta ihmisten normaalia arkea ja toisaalta lähestyvää muutosta, jossa arvot on punnittava uudestaan. Henkilöhahmot kasvavat yllättävän moniulotteisiksi, mutta keskeisin ja kiinnostavin on kyllä Vuokko. Vai olisiko se sittenkin viisaudellaan yllättävä kuusivuotias Alma?

Vielä pari ajatusta mietittäväksi:

Onko tarkoituskin, että jäämme toisillemme arvoituksiksi? Katsomme toisessa vain heijastusta itsestämme ja samalla jätämme huomioimatta sen, mitä todella näemme.

Ihmiset tapaavat kohdella meitä niin kuin annamme itseämme kohdella.