Valkenee kaukainen ranta -romaanin tapahtumat alkavat
Kansanvalistusseuran laulujuhliin valmistautuvassa Mikkelissä vuonna 1897. Erityisen ahkerasti juhlien valmisteluun osallistuu 38-vuotias Ulrika Vuorinen, joka toivoo vihdoinkin
pääsevänsä Rouvasväenyhdistyksen jäseneksi. Ulrika haluaa seurapiireihin,
vaikka Antti-puoliso onkin tyytyväinen asemaansa kaupungin kassanhoitajana.
Ulrikan äiti oli piian avioton lapsi, mutta äidinisä
oletettavasti hämäläistä vallassukua. Ulrika katsoo sen vuoksi olevansa itsekin
ylempää säätyä ja oikeutettu hyvään asemaan ja näyttävään elämäntapaan. Vertailukohtana
hänellä on kouluaikainen ystävä Ottilia, joka on päässyt hyviin naimisiin ja
kuuluu kaupungin kermaan.
Ainoa asia, mitä Ulrikalla on ja Ottilialla ei, on lapsi.
Ottilia ei ole tullut raskaaksi, kun taas Ulrikalla on lyseon viimeistä luokkaa
käyvä lahjakas Väinö. Ehkä kateus saa Ottilian piikittelemään ja ehkä laskelmointi
saa Ulrikan piikit sietämään, mutta lukijalle ystävysten keskustelut ovat kyllä
kirjan hauskimpia kohtia.
Ulrika saa kuin saakin kutsun Rouvasväenyhdistykseen, mutta
hetkellä, jolloin hänen elämänsä jo luhistuu. Antti kuolee ja jättää jälkeensä
valtavat velat. Kaikki Ulrikan vaatimat muodikkaat tavarat ja komeat vaatteet
on maksettu lainarahoilla, piian palkka on maksettu lainarahalla. Edessä on
talon ja irtaimiston myyminen velkojen kuittaamiseksi. Kutsu yhdistykseen
vedetään pois.
Ulrika ja Väinö ovat nyt kodittomia ja Väinön unelmat
valkolakista ja yliopisto-opinnoista katoamassa, mutta löytyy yllättävä
ratkaisu: Ulrika hakee ja pääsee koetusvuodelle Hämeessä sijaitsevan
vaivaistalon johtajattaren virkaan. Hänellä ovat tarvittavat edellytykset,
joista tärkein tuntuu olevan, että johtajatar on yksin elävä nainen.
Vaivaistalo osoittautuu ulkoa komeaksi kuin kartano, mutta
on sisältä siivoton. Edellinen johtajatar oli kuulemma lähtenyt keväällä eikä
koko kesänä ole ollut hänen työlleen jatkajaa. Ulrikan odottamia piikoja ja
renkejä vaivaistalossa ei ole, vaan hoitolaisten odotetaan tekevän työt
johtajattaren opastuksella. Asukkaiden kurja kuntokin tulee Ulrikalle
yllätyksenä.
Hän ei ollut odottanut rähmäisiä silmiä ja pitkiä,
kellastuneita kynsiä. Vaatteita, joissa oli kuivunutta ruokaa. Nuorempi väkikin
näytti luotaantyöntäviltä umpimielisine ilmeineen.
Ulrika tarttuu kuitenkin tomerasti toimeen. Tilat siivotaan
perusteellisesti, huoneet tuuletetaan, ihmiset saunotetaan, vaatteet pestään ja
korjataan. Hoitolaiset mukisevat ensin työn määrästä, mutta loppujen lopuksi nauttivat
siisteydestä. Vaivaishoitohallituksen esimies ja naapurustossa komean maatalon
omistava Juho Laurittula alkaa katsella Ulrikaa uudella tavalla.
Ulrikassa tapahtuvaa asennemuutosta on mielenkiintoista
seurata. Aluksi hän näkee hoitolaiset heikkolahjaisina olentoina, jotka
tarvitsevat tiukkaa kuria ja Ulrikan tapaisen ylemmän henkilön ohjausta
pysyäkseen edes jotenkin ihmisinä. Toisaalta Ulrika on epävarma asemastaan ja
joutuu siksi kätkeytymään ylimielisyyden ja töykeyden taakse.
…Ulrikassa virtasi käskijöiden veri. Hänen tehtävänsä oli
opettaa näille alhaisille olennoille, miten kuului elää. Se oli aina ollut
hänenkaltaistensa tehtävä, ja sellaisena myös pysyisi, kunnes maailman akseli
kiepsahtaisi kallelleen ja tähdet valuisivat pois kiertoradoiltaan.
Vähitellen kopeus kuitenkin väistyy, kun Ulrika viettää
yhdessä hoitolaistensa kanssa arkea ja juhlaa ja näkee heidän ilojaan ja
surujaan, jotka ovat tuttuja hänelle itselleenkin. Ei ole helppoa katsoa
itseään ja tekemisiään rehellisesti, mutta nyt Ulrika ymmärtää, että kaikki on
johdattanut häntä tähän tehtävään. Hoitolaiset tarvitsevat häntä eikä hän aio
heitä pettää.
Annolan romaanissa kaikkitietävä kertoja tarkkailee Ulrikan
elämää, johon työn ja huolen lisäksi sisältyy myös romantiikkaa. Tarinaan
limittyy Väinön päiväkirjasta otteita, jotka kertovat masentuneen ja epävarman nuorukaisen
kypsymisestä määrätietoiseksi aikuiseksi, mutta paljastavat ohimennen myös joitakin
koko tarinan kannalta tärkeitä yksityiskohtia.
Annola sai kipinän
teokseen oikeasta menneisyyden henkilöstä, vaivaistalonjohtajatar Hanna
Tammisesta (1854–1927). Yksilön elämäntarina on etusijalla, mutta mainittua
tulevat myös koko Suomea ravistelleet tapahtumat, Zacharias Topeliuksen kuolema
ja Venäjän otteen kiristyminen. Tulevaisuuteen puolestaan viittaa naisten
virittelemä yhteistoiminta.
Mielenkiintoinen kirja epätavallisesta aiheesta – kannattaa
lukea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti