Kustantaja: Otava 2024
Alkuteos: Il ladro di quaderni (2023)
Suomennos: Helinä Kangas
Ystävyyden oppimäärä -romaanin kertoja on
teini-ikäinen Davide, joka asuu Napolista pohjoiseen sijaitsevassa Tora e
Piccillin pikkukylässä. Muut nuoret pilkkaavat Davidea, koska hän on syntynyt toinen
jalka viallisena ja työskentelee isänsä sikatilalla. Fasismin miehisyyttä ihannoiva isä puolestaan häpeää poikaansa. Poika ei ole päässyt käymään
edes kansakoulua, koska luku- ja kirjoitustaidoton isä pitää sitä
tarpeettomana.
Davide on kuitenkin tiedonhaluinen ja suorastaan imee sanoja
itseensä. Köysitehtailijan tytär Teresa opettaa hänelle salaa aakkosia ja
numeroita ja rohkeasti myös puolustaa poikaa kiusaajia vastaan. Tyttö on
päässyt näkemään maailmaa kotikylänsä ulkopuolella eikä enää oikein viihdy
kylän takapajuisessa, Mussolinin ja kirkon ohjailemassa ilmapiirissä.
Todellinen käänne Daviden elämässä tapahtuu vuonna 1942, kun
hallitus määrää joukon juutalaisia peltotöihin Toraan. Kyläläiset suhtautuvat
asiaan torjuvasti – onhan heitä opetettu vihaamaan juutalaisia, vaikka he eivät
oikeasti tiedä näistä yhtään mitään. Koko kylä on vastaanottamassa juutalaisia
kuljettavaa kuorma-autoa, josta ensimmäisenä ulos astuu Nicolas ja häikäisee
Daviden.
En ollut eläessäni nähnyt kauniimpaa poikaa. Ajatus
tuntui minusta kielletyltä monestakin eri syystä, jotka olivat toinen toistaan
raskauttavampia: hän oli poika, ja minä ihastelin hänen ulkonäköään, hän oli
juutalainen, jonka fasistit olivat pakkosiirtäneet, ja fasistit tiesivät aina,
mikä meille oli hyväksi.
Hienostunut Nicolas herättää Davidessa monenlaisia tunteita:
ihailua, uteliaisuutta ja kateutta. Ennen pitkää pojat ystävystyvät. Nicolasin
isän opettamana Daviden luku- ja kirjoitustaito kehittyy vauhdilla, hän löytää
kirjallisuuden ja alkaa itsekin kirjoitella. Daviden isä rankaisee turhaan
poikaansa juutalaisten kanssa vehkeilystä: Davide ei enää pelkää eikä kunnioita
isäänsä.
Tietenkin Davide haluaa Nicolasin ja Teresan tutustuvan toisiinsa
ja niinpä nämä kolme seikkailevat metsässä ja testaavat rohkeuttaan joella. Asiat
etenevät kuitenkin tavalla, joka etäännyttää Daviden ystävistään ja saa hänet
pakenemaan kenellekään kertomatta Napoliin. Siellä sinnikkyys ja onnekkuus vievät
hänet jo aiemminkin kiinnostaneelle näyttelijän uralle.
Perhettään tai kotikyläänsä Davide ei missään vaiheessa
ajattele tietoisesti, mutta kaikki koettu on silti pohjana hänen monologeilleen,
jotka naurattavat pinnan alle kätkeytyvästä kivusta tietämättömiä katsojia.
Teresaan ja etenkin Nicolasiin liittyvät ajatukset ovat sekavat, mutta lopulta
Davide alkaa etsiä entisiä ystäviään. Onko Nicolas enää hengissäkään?
Alkuvuosina yritin säilyttää sen vahvan tunteen, joka oli
liittänyt minut Nicolasiin ja Teresaan. He olivat minulle nyt vielä
välttämättömämpiä kuin silloin, koska he määrittivät, millainen halusin olla,
syyn, miksi olin lähtenyt, ja ainoan syyn, miksi voisin palata. On piikkejä,
jotka tekevät kipeää vasta silloin, kun niitä yrittää vetää ulos lihasta. Minun
tapauksessani piikillä oli nuo kaksi nimeä.
Ystävyyden oppimäärä on näkökulma Mussolinin aikaan,
mutta ennen kaikkea kuvaus ystävyydestä, johon sisältyy monia eri vaiheita ja
muotoja. Minäkertoja on Davide, joka kuvailee itseään, läheisiään ja maailmaa
ympärillään tarkasti ja asiallisesti. Kieltä eri muodoissaan. Ymmärtämystä
eläimiä ja luontoa kohtaan. Mainintoja puiden juurista eri yhteyksissä, myös
kirjan kauniissa ja sovinnollisessa loppuhuipentumassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti