OATES, JOYCE CAROL: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates (s. 1938) on käsittämättömän tuottelias kirjailija – pelkästään romaaneja häneltä on ilmestynyt tähän mennessä yli viisikymmentä. Ja lähes kaikki romaanit ovat paksuja! Viimeisin suomennettu teos Sisareni, rakkaani on 733 sivua pitkä kuvaus perheestä, jossa lapsille sälytetään vastuu vanhempien onnesta.

Skyler, 19-vuotias narkkari, kertoo kymmenen vuoden takaisista traagisista tapahtumista, jotka suistivat hänen elämänsä raiteiltaan. Skylerin pikkusisko Bliss kahmi palkintoja taitoluistelukilpailuissa jo nelivuotiaana, mutta murhattiin kotonaan seitsenvuotissyntymäpäiväänsä edeltävänä yönä. Murhasta epäiltiin niin Skyleria kuin hänen vanhempiaan. Lukijalla saattaa olla epäilynsä, mutta syyllisen tunnustusta saadaan odottaa kirjan loppuun saakka.

Skylerin kertomuksesta hahmottuu aluksi amerikkalainen unelmaperhe: komea ja menestyvä liikemiesisä, hemaiseva äiti, älykäs poika ja urheilullisesti lahjakas tytär. Pian kuitenkin rupeaa vaistoamaan, että jotain on pahasti vialla. Karismaattinen Bix-isä on melko sivistymätön pintaliitäjä, jolle oma ura ja vieraat naiset ovat tärkeämpiä kuin perhe. Lasten saavuttaman menestyksen hän on toki valmis omimaan. Perheen äiti Betsey puolestaan on turhautunut kaunotar, joka lastensa avulla pyrkii pääsemään parempiin piireihin ja kuuluisuuteen. ”Rakas mami” antautuu yhä enemmän uskonlahkon (ja pillereiden) viemäksi, ollen lopulta jo lähes maanisessa tilassa. Blissin kuolema osoittautuu hänelle ponnahduslaudaksi julkisuuden loisteeseen ja menestykseen. Skyler-parka ei täytä kummankaan vanhemman odotuksia, joten siskon murhan jälkeen hänet piilotetaan hoitolaitoksiin ja hänen syyllisyydentunteensa ja kaipauksensa turrutetaan pillereillä. Onneksi kirjan loppu lupailee hieman toivoa.

Skyler kääntyy suoraan lukijan puoleen, vihjailee tulevaan ja välillä oikoo omia puheitaan. Pelkkä tapahtumien kuvailu ei hänelle riitä, vaan hän täsmentää asioita runsaiden alaviitteiden avulla. Itse asiassa yksi luku muodostuu pelkästä alaviitteestä – aivan kuten Skyler uskoo olevansa perheessään pelkkä alaviite. On tekstissä muitakin erikoisuuksia. Joskus sanoja on mustattu piiloon, joten lukija voi vain arvailla niiden sisältöä. Jotkut sivut ovat vanhanaikaisella fontilla ja jotkut on kehystetty jostain syystä viivoilla. Mukana on myös käsin kirjoitettuja kirjeitä. Kirja poikkeaa siis tyylillisesti tavanomaisesta romaanista. Mihin sitten suuntautuu kirjan kärki? Arvostellaanko pienten lasten joutumista kamppailemaan terveytensä uhalla urheilusaavutuksista ja mallisopimuksista? Vai uskonlahkon imelää kaupallisuutta? Tuohtunut tunne kirjasta jää joka tapauksessa.

PULKKINEN, RIIKKA: vieras

Riikka Pulkkista (s. 1980) pidetään yhtenä lupaavimmista suomalaisista nykykirjailijoista. Esikoisromaani Raja (2006) sai Kaarlen palkinnon ja Laila Hirvisaaren rahaston apurahan ja toinen teos Totta oli ehdolla vuoden 2010 Finlandia-palkinnon saajaksi. Lisäksi Totta -teoksen käännösoikeudet on myyty useaan maahan, siitä on tehty näytelmä ja elokuvaakin suunnitellaan. Kolmas teos Vieras nousi nopeasti vuoden 2012 myydyimpien kirjojen listalle.

Nuori naispappi anoo sairaslomaa ja lähtee välittömästi pois Suomesta, ilman matkatavaroita ja kenellekään kertomatta. On tapahtunut ikäviä asioita ja usko horjuu. Matka äidin entiseen kotimaahan on pakoa, mutta samalla mahdollisuus itsensä löytämiseen.

Ihmisen on hyvä säilyä hiukan vieraana itselleen, kantaa muukalaisuutta mukanaan. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää, mistä elämässä on kyse, ja siksi muukalaisuus on ihmisen perimmäinen olotila.

Kouluvuosina Mariaa kiusattiin poikkeavan ulkomuodon vuoksi, ehkä muistakin syistä. Balettiharrastus vain lisäsi paineita ja Maria ajautui anoreksiaan. Pulkkinen kuvaa uskottavasti sitä, miten tauti ottaa ihmisen valtaansa ja ajatusmaailma vääristyy. Maria näki ruumiinsa riuduttamisen pyhänä toimituksena, joka toimi uhrina muiden ihmisten puolesta.

Työssään Maria tutustuu rohkeaan ja tiedonhaluiseen Yasmine-tyttöön. Ajatukset uhrista ja uhrautumisesta nousevat taas pinnalle Marian selittäessä Yasminelle kristinuskon perusajatusta: Kristus uhrautui kaikkien puolesta, jottei kenenkään tarvitsisi enää kärsiä. Silti Yasmine joutuu kärsimään – voi vain kysyä, aiheuttaako pettymys lähimmäisiin suurempaa tuskaa kuin fyysiset vammat.

Matkansa aikana Maria ajautuu piireihin, joissa uskonnollisiin rituaaleihin kuuluvat eläinuhrit, ehkä jopa ihmisuhrit. Nuori nainen joutuu irtautumaan tutuista ja turvallisista tavoista ja muodoista ja heittäytymään ilman pidikkeitä uuteen. Rakastelemaan pelkän fyysisen nautinnon vuoksi, ilman siteitä. Tanssimaan musiikkiin eläytyen, ilman kurinalaisuutta. Syömään. Uskomaan.

Pulkkisen kieli on vetävää ja vivahteikasta. Jotkut henkilöt hän on laittanut puhumaan niin kirjallisesti ja teoretisoiden, että siitä lähimmäisetkin hermostuvat. Välillä vahva tunne muuttaa tekstin hajanaisiksi huudahduksiksi, jotka polveilevat villisti pitkin sivua. Tyyliltään teos poikkeaa aika paljon Pulkkisen aikaisemmista ja on niitä selvästi kunnianhimoisempi. Kirjan nimi noudattaa entistä napakkaa linjaa.

Alussa oli yksi sana. Eikä sana voi olla yhtä kuin liha. Eikä sana voi olla yhtä kuin todellisuus. Sana on leikkiä ja vapautta ja siihen tulee uskoa, sitä tulee vaalia. Sen vapaudesta tulee taistella, mutta loppujen lopuksi se helisee tyhjyyttään, niin, että voidaan sanoa: pelkkää leikkiä. Johan sen todistavat kaikki ne puheet joita leikin, ironian, sarkasmin, satiirin varjolla levitellään lehdissä, mielipidesivuilla ja verkossa nimimerkeillä jotka kaikuvat sellaisia asioita kuin yksi maa, yksi kansa, yksi kieli, yksi uskonto. Leikkiä. Ei todellisuutta.

PALOHEIMO, LAURA: Klaukkala

Laura Paloheimo (s. 1971) on sanonut haluavansa tuoda suomalaiseen kirjallisuuteen reilusti lisää sydäntä, huumoria, blingiä ja vintagekäsilaukkuja. Klaukkala on aiemmin showtanssijana esiintyneen Paloheimon esikoisromaani, jossa kyllä on noita mainittuja ominaisuuksia.

Klaukkala –romaanin juonikuvioissa ja ihmistyypeissä on paljon samaa kuin esimerkiksi Sophie Kinsellan Himoshoppaja -sarjassa. Chick lit – kirjallisuuteen kuuluvat muotia, pintaliitoa ja rakkautta janoavat nuoret naiset, seksikkäät miehet ja melko usein myös seksuaaliset poikkeavuudet. Sankaritar ajautuu nolosta tilanteesta ja pettymyksestä toiseen, kunnes ainakin jossain määrin aikuistuu ja saa jalat maahan.

Julia on kierrellyt maailmaa ja päässyt luksuselämän makuun. Suomeen palattuaan hän päätyy tv- tuotantoyhtiö Meisselin leipiin. Meisseli on erikoistunut mauttomiin tv-sarjoihin, jotka eivät myy erityisen hyvin. Väkeä uhkaa irtisanominen, jos uutta omaperäistä ideaa ei löydy nopeasti. Juliaa ei tilanne huoleta, sillä hänellä on jo tarjolla Kahvi-imperiumin perijä Robin ja satuhäät. Kaikki ei kuitenkaan suju ihan odotusten mukaan, vaan kulissit alkavat romahdella joka suunnalla. Onneksi on olemassa kotiseutu Klaukkala, ystävättären vetämä retriittileiri, mummola ja ex-poikaystävä (tai ehkä kaksikin). Tosin Klaukkalassakin Julia saa aikaiseksi melkoisen mylläkän ja joutuu kuuntelemaan kirveleviä totuuksia, ennen kuin tulevaisuus alkaa valjeta.

Paloheimo kirjoittaa vauhdikkaasti. Paikoittainen naiiviuskin lienee tarkoin laskelmoitua. Ihmisiä verrataan laukkuihin ja merkki saattaa muuttua tarinan edetessä. Esimerkiksi Julia itse on aluksi Anya Hindmarchin suunnittelema kangaskassi, jossa lukee ”I am not a plastic bag”, ja lopuksi Lulu Guinnessin ”pusuhuuli”-clutch, jonka pehmeät punaiset huulet haluavat suukottaa jokaista vastaantulijaa.

AKHTAR, AYAD: Appelsiininkuorten katu

Hayat on kymmenvuotias ja asuu amerikkalaisessa lähiössä pakistanilaistaustaisen perheensä kanssa. Periaatteessa perhe on islaminuskoinen, mutta isä suhtautuu islamiin vihamielisesti ja äiti välinpitämättömästi. Vasta ex-aviomiestään Pakistanista Yhdysvaltoihin paennut Mina-täti tutustuttaa Hayatin Koraanin maailmaan ja kiehtoviin uskonnollisiin kertomuksiin. Mina on kuvankaunis ja älykäs, joten ei ole ihme, että Hayat hullaantuu. Ei ole myöskään ihme, että Minan rakastuminen juutalaiseen Nathaniin herättää Hayatissa rajun mustasukkaisuuden. Nathan ei saa saada Minaa, mutta miten Hayat voi sen estää?

Kirjassa käsitellään varsin arkoja aiheita, kuten islamilaista fundamentalismia. Mina on uskossaan aito, mutta haluaa mieluummin noudattaa lain henkeä kuin kirjainta. Hänen mielestään Koraanin tekstejä on tutkittava ja mietittävä, jotta ymmärtäisi niiden sisällön oikein. Vastapainona kirjassa esitetään joukko oppineita, jotka hokevat tekstiä ajattelematta paljonkaan sen sanomaa tai valitsevat vain sopivia kohtia omaa näkökantaansa tukemaan. He löytävät Koraanista säkeitä, jotka oikeuttavat esimerkiksi juutalaisten vainoon ja naisten pahoinpitelyyn. Kylmäävää kyllä, jotkut naiset pitävät itsekin hakkaamista tarpeellisena kannustimena rajojen löytämiseen (naisen luontohan vaatii sellaista…). Hayatin isä saa tässä mielessä synninpäästön, vaikka onkin alkoholin väärinkäyttäjä ja joutumassa sen vuoksi sadoiksi vuosiksi helvetin tuleen.

Appelsiininkuorten katu on otettu kirjan nimeksi eräästä Minan Hayatille kertomasta tarinasta. Siinä puhutaan dervissistä, joka rakasti Jumalaa yli kaiken ja halusi omistautua tälle kokonaan. Hän luopui kaikesta maallisesta kuten kodista, tavarasta ja mukavuudesta, mutta tunsi silti jokin pitävän itseään erossa Jumalan rakkaudesta. Hän istui murheissaan tien laidassa, kun kaksi nuorta miestä kulki ohi appelsiinia kuorien ja alkoi pilkata dervissiä. Yhtäkkiä tämä oivalsi, ettei ollut sen parempi tai huonompi kuin maa, johon miehet olivat viskanneet appelsiininkuoret: Jumala ja kaikki Jumalan luoma on yhtä. Kirjan tarkoitus on varmaankin kannustaa suvaitsevaisuuteen, mutta nyt tarkoitusperä on johtanut esittämään islaminuskoiset kovin negatiivisessa valossa.

Ayad Akhtar (s. 1970) kasvoi pakistanilais-amerikkalaisessa perheessä Yhdysvalloissa. Hän on opiskellut teatteria ja elokuvaa ja työskennellyt sekä näyttelijänä että käsikirjoittajana ja draamanopettajana. Appelsiininkuorten katu on hänen esikoisromaaninsa.

ITKONEN, JUHA: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen (s. 1975) on palkittu ja suosittu kirjailija. Esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä oli yksi vuoden 2003 Finlandia-palkintoehdokkaista ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Syksyllä 2007 ilmestynyt romaani Kohti oli myös Finlandia-ehdokkaana ja voitti Nuori Aleksis –palkinnon vuonna 2008.

Hetken hohtava valo on kolmen sukupolven tarina, yli viisisataa sivua käsittävä tiiliskivi. Kenties siitä olisi voinut karsia pois joitakin rönsyjä ja elämänfilosofisia pohdintoja, mutta aika hyvin se silti on hallittavissa. Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan muistikuvia ja eri henkilöiden tulkintoja tapahtumista.

Maailma jonka kuvittelet näkeväsi niin tarkasti on sinun kuvitelmasi maailmasta. Sinun elämäsi minun ajattelemanani on minun kuvitelmani siitä. Ehkä kaikki on lopulta mielikuvitusta, mitään mielikuvitusta vahvempaa sidettä ei ihmisten välillä edes ole, ainoastaan mielikuvitus voi yhdistää meidät. Saatamme elää jonkun ihmisen läheisyydessä vuosikymmeniä, koko elämämme, ja tähän elämään mahtuu vain muutama harvinainen hetki jolloin kanava on oikeasti auki; minä ymmärrän tämän ihmisen ja hän ymmärtää minut.

Etualalle nousee perheen isä Esko, joka kodinkoneliikkeen omistajana kokee sekä huikean nousukauden että synkeän laman ja vielä ajan niiden jälkeenkin. Esko ihailee Yhdysvaltoja ja Japania, intoilee avaruuslennoista ja urheilusaavutuksista, ihastuu aina uusimmista uusimpiin koneisiin. Hän on lapsekkaassa innossaan itsekeskeinen ja lupsakkuudestaan huolimatta huono ilmaisemaan tunteita, silti pohjimmaltaan hyväsydäminen ja antelias. Hän levittäytyy kuin puu suojaamaan sukuaan, mutta saattaa tahtomattaan tukahduttaa toiset varjollaan. Liisa-vaimo jaksaa aikansa nöyränä sivustatukena ja arjen pyörittäjänä, mutta lähtee lopulta etsimään omaa itsenäistä elämää. Katkeaako vuosikymmenten mittainen yhteys kuitenkaan koskaan?

Esa on Eskon ja Liisan esikoinen ja kirjan minäkertoja. Hänen Miia-tyttärelle suunnatuista muistelmista rakentuu koko kirja pala palalta. Esa on syntynyt valmiiseen maailmaan, mutta joutunut silti etsimään paikkaansa ankarimman jälkeen, jopa burnoutin kokien. Ammatillisen täyttymyksen hän löytää lopulta tutkivasta ja ihmisläheisestä journalismista. Kantavana voimana hänellä on rakkaus, jota hän toisaalta saa runsain määrin elämänsä naisilta ja toisaalta antaa tyttärelleen. Ketään ei voi omistaa, mutta lapsen kohdalla irti päästäminen koskee kipeimmin.

Hetken hohtava valo –teos kattaa ajallisesti viisi vuosikymmentä. Itkonen kuvaa eri aikakausien henkeä ja suuntauksia nopein vedoin ja saa etenkin 1960-1970-luvut elämään. Henkilöihin ennättää kirjan mittaan tutustua ja nähdä niin heidän vahvuutensa kuin puutteensakin. Itkonen uskoo ihmisiin ja ihmisten väliseen rakkauteen. Vaikka aina ei olisikaan helppoa, niin pitää vain yrittää parhaansa ja luottaa siihen, että elämä kantaa.