Kustantaja: Otava 2016
Isä
jätti minut kun olin kolmevuotias. Sanoi lähtevänsä kauppaan. Piti tuoda
maitoa, leipää ja saunalimsa.
Pekka Kirnuvaaralla ei siis ole
isää. Hänellä on katkera äiti, ihmishirviön nimellä kulkeva ex-vaimo, kaksi
lasta joka toinen viikonloppu, työ mainostoimistossa ja nyt myös tulehtunut
poskihammas. Yksityisellä lääkäriasemalla hänet ottaa vastaan hammaslääkäri
Esko Kirnuvaara. Sukunimen lisäksi myös hampaat sen todistavat: Pekka ja Esko ovat
veljeksiä – kummaltakin puuttuvat vitoset. Eskokin on isänsä hylkäämä, mutta muuta
yhteistä velipuolilla ei tunnu olevan. Pekka on sujuvasanainen liitäjä ja Esko
vakavamielinen erakko. Pekkaa kiinnostavat kaiken maailman asiat ja Eskoa vain
hampaat. Pakka haluaa tietää isästä enemmän, Esko tahtoisi karttaa koko asiaa.
Etsimään kuitenkin lähdetään ja vauhtiin päästyään nimenomaan Esko vie
projektia eteenpäin. Ruotsista löytyy sisarpuoli Sari, hylätty. Thaimaasta
sisarpuoli Fana, hylätty. Australiasta sisarpuoli Sunday, hylätty. Jokainen reagoi
omalla tavallaan siihen, että on tullut lapsena isänsä jättämäksi. Johonkuhun
on juurtunut syvä arvottomuudentunne, joku yrittää elää kokonaan vailla
tunteita. Joku on kaunainen, joku anteeksiantava. Täyttävätkö uudet sisarukset
jotain tyhjää kohtaa elämässä? Kasvaako usko tulevaisuuteen?
Nousiainen paisuttaa uskomatonta
kertomusta äärimmilleen ja kertoo kaiken niin, että se vaikuttaa lähes uskottavalta.
Tilannekomiikan lisäksi kirjassa on paljon sanallista nokkeluutta etenkin
dialogeissa. Huumorin vastapainona on kuitenkin vakavaa asiaa ja hienoja
mietelmiä elämästä ja ihmissuhteista.
Ennen nypittiin päivänkakkarasta lehtiä ja
sanottiin tykkää, ei tykkää, tykkää. Tuntui kohtalokkaalta, jos päivänkakkara
osoitti nuoren rakkauden toivottomaksi. Mutta se oli harmitonta, nykyään
tykkäykset ovat ihmisarvon mittari.
Nousiainen ehtii sujuvasti ja
nopeasti etenevän tarinan lomassa pohtia vielä niin poliittisia eroja kuin
turismin vaikutuksia, niin alkuperäiskansojen kohtelua kuin hampaiden hoitoa.
Kaiken keskipisteessä on kuitenkin erilaisuuden hyväksyminen. Kirnuvaaran sisarukset
joutuvat moneen otteeseen ihmettelemään ja naureskelemaan toistensa outouksia,
mutta hyväksyntää se ei mitenkään estä. Samaa toivoisi koko maailmalle.
… Vihaa tuntiessa kannattaa usein
pysähtyä miettimään onko se kateutta, yleensä on.
Kateuttakin enemmän se liittyy
erilaisuuteen. Onko kukaan koskaan halunnut todella ymmärtää ketään erilaista?
Vai vain sillä tavalla kuin itselle ja omalle taloudelle ja omalletunnolle
sopii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti