KAUKANA TULEVAISUUDESSA: ERIKA VIK / JUHA-PEKKA KOSKINEN

VIK, ERIKA: Hän sanoi nimekseen Aleia

Kustantaja: Gummerus 2017

Erika Vik (s. 1982) on taiteen maisteri, graafinen suunnittelija, kuvittaja, yrittäjä ja kirjailija. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisromaani, joka aloittaa Kaksoisauringot-fantasiatrilogian.

Eletään ihmisten ajanlaskun mukaan vuotta 2865 ja vuotta 524 jt (= jälkeen tulilintujen karkottamisen) seleesien ajanlaskussa. Myrskyisässä talviyössä ponnisteleva nuori nainen onnistuu vainoavista susistakin huolimatta pääsemään päämääräänsä, seleesien Seuran omistamalle talolle. Talon asukki, seuran monitaitoinen kartogarafi Corildon Ma’Bathae, ottaa naisen hoiviinsa, vaikka tässä onkin jotain omituista. Ensinnäkin hän näyttää menettäneen muistinsa tyystin. Nimekseen hän sanoo Aleia, mutta on epävarmaa onko nimi oikea. Toisekseen naisessa pilkahtelee ominaisuuksia, joita kenelläkään ihmisellä ei pitäisi olla. Huolestunut Corildon päättää viedä suojattinsa kotimaahansa Seleesiaan, mutta eipä hän arvaakaan, miten haasteellinen matkasta tulee! Joku on Aleian kannoilla pahoissa aikeissa, ainakin siltä vaikuttaa. Vaaraan joutuvat myös kaikki Aleiaa auttaneet ja suojelleet. 

Kirjan maailma on kuin viktoriaanisen kauden villistä lännestä. Matkustusvälineitä ovat höyryjunat, höyrylaivat ja hevospelit. Viestejä lähetetään sähköttämällä ja kirjeitse. Iltaa vietetään kabareissa ja savuisissa kapakoissa. Revolverien ja kiväärien kanssa riehuvat miesryhmät pitävät muita pelossa ja korruptoitunut virkamieskunta kääntää katseensa. Katupojat tekevät henkensä pitimiksi roistoille palveluksia Dickensin romaanien mallin mukaan. Tällaisen elämän rinnalla kukoistaa seleesien yliluonnollinen maailma. Seleesit tarkkailevat luontoa ja muutoksia sen lainalaisuuksissa ja vetävät luonnosta itselleen maagista voimaa. Tämä nostattaa ihmisissä pelkoa ja vihaa, villejä huhuja ja vaarallisia ennakkoluuloja. Erilaisuuden pelko ja muukalaisviha ovat kirjan kantavia teemoja ja hienosti kuvattuja. Sen sijaan rakkaustarina on kuin velvollisuudesta kirjoitettu, melko kliseinen ja väkinäinen. Se ei sovi kirjaan, jossa muuten on ilahduttavaa tuoreutta ja kansainvälistä meininkiä.

Kirjassa sivutaan niin topakan Aleian kuin surumielisen Corildonin menneisyyttä, mutta kovin ylimalkaisesti. Siksipä päällimmäiseksi jääkin kutkuttava uteliaisuus, jonka vuoksi jatko-osia odottelee kiinnostuneena. Ehkä tulee selvitys muihinkin asioihin kuten kaksoisauringot-käsitteeseen ja tulilintujen merkitykseen

PS. Lisää tietoa Kaksoisauringot-trilogiasta löytyy osoitteesta seleesia.com. Erika Vikin itsensä maalaamia kuvia henkilöistä (Corildon on kuin oopperalaulaja Dmitri Hvorostovski!) ja taustatietoa kirjan maailmoista.

KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Luciferin oppipojat

Kustantaja: WSOY 2016

JP Koskinen on kunnostautunut monilla kirjallisuudenaloilla kuvakirjoista historiallisiin romaaneihin ja fantasianovelleista tietokirjoihin. Luciferin oppipojat on tieteisromaani, jossa jännittävän seikkailun varjolla käsitellään sellaisia suuria kysymyksiä kuin usko, petturuus ja ihmisyys.

Ollaan 2100-luvun puolivälissä. Ihmiset ovat perustaneet siirtokunnan Olympos-planeetalle, mutta sota kapinallisia kyborgeja vastaan on ajanut siirtokunnan ahtaalle. Avuksi lähetetään Gabriel Bonhomme XIV:n johtama kuuden ihmisen ja kahdentoista kyborgin joukko. Kapteeni Bonhomme on todellinen sankari ja ihmemies, joka on tutkinut avaruuden salaisuuksia, mullistanut käsityksen ihmiskunnan historiasta ja samalla surmannut Jumalan. Matkalla Olympokselle hänen miehistönään ovat pilotti Liu, mekaanikko Helen LeMall, aseteknikko John Smith, kyborgivastaava Anastasia Arpova ja kokki Jens Torvald. Heti alkuunsa miehistö vaikuttaa omituisen uhmailevalta ja näsäviisaalta eivätkä huolet lopu siihen. Alus vastaanottaa salaperäisen viestin, jossa varoitetaan petturista. Varusteita tarkistettaessa löytyykin ylimääräisiä aseita ja pelastuskapseleita. Ruokaa kuluu enemmän kuin pitäisi. Mitä on tekeillä? Onko joku miehistöstä muuta kuin esittää?

Kirjan minäkertoja on kapteeni Bonhomme. Ensi alkuun hän vaikuttaa yksinäiseltä ja väärinymmärretyltä taistelijalta, jolle isänmaan etu on kaikki kaikessa. Hän itse uskookin järkähtämättä tekojensa oikeellisuuteen, vaikka kärsimään joutuisivat niin perhe kuin poikkipuolin asettuvat sivulliset. Vaimo hoitaa kotia ja vanhenee yksinään, kun isäänsä ihannoivat pojat kohtaavat loppunsa avaruudessa. Mikä voima Bonhommea ajaa? Onko hän itse jollakin tapaa petturi? Ainakin hänen näkemyksensä ihmisestä (ja jumalistakin) on aika synkeä:

-          … vapaa tahto ei ole pyrkimystä hyvään vaan mahdollisuus tehdä pahaa, yllättää tavalla, jota kukaan ei ole älynnyt edes kuvitella.

-          Mitä järkeä siinä olisi?

-          Missä? Pahanteossa? Ei välttämättä mitään, mutta sekin on vapaan ihmisen yksi mahdollisuus.

Koskinen kuljettaa tarinaa jouhevasti ja matkan varrella sopivasti yllätyksiä tarjoten. Hänen tapansa kirjoittaa on ilahduttava – kaunista ja hyvää suomen kieltä ilman turhia täytesanoja ja koukeroita. Tämä kirja saattaisi kiinnostaa nuoriakin.

WILLIAMS, JOHN: Augustus

Kustantaja: Bazar 2017

Alkuteos: Augustus

Suomennos: Ilkka Rekiaro

John Williams (1922-1994) nousi vasta kuolemansa jälkeen maailmanmaineeseen 2010-luvulla romaaneillaan Stoner ja Butcher’s Creek. Kumpikin teos ilmestyi jo 1960-luvulla, mutta kriitikkojen kiitoksista huolimatta ne unohtuivat pian. Williamsin viimeinen -  ja ainoa jo hänen elinaikanaan palkittu teos - oli historiallinen romaani Rooman keisari Augustuksesta (63 eaa-14). Kirja kertoo elämänkaaren nuoresta kunnianhimoisesta Octavius Caesarista korkean iän saavuttaneeksi ja jumalan asemaan korotetuksi Augustukseksi, joka odottaa kuolemaansa rauha sydämessään.

Antiikin Roomassa politiikka oli peliä, jossa kannattajia ja seuraajia yritettiin hankkia avioliittojen ja adoptioiden avulla. Julius Caesar adoptoi ja nimitti perijäkseen sisarentyttärensä pojan Gaius Octavius Thurinuksen ja tämä myös otti perinnön vastaan Caesarin tultua murhatuksi vuonna 44 eaa, vaikka jopa oma äiti kehotti kieltäytymään. Sairaalloisesta nuorukaisesta ei kuitenkaan katsottu olevan uhkaa muille valtaa tavoitteleville. Muun muassa yksi salaliittolaisista, Cicero, kirjoitti Brutukselle näin:

Hän on poikanen ja vieläpä varsin hupsu sellainen; hänellä ei ole poliittista ymmärrystä eikä ole todennäköistä, että hän sellaista saavuttaisikaan. Häntä ei motivoi kunnia eikä kunnianhimo vaan varsin hellä kiintymys muistoon miehestä, jota oli toivonut isäkseen. Hänen ystävänsä taas tavoittelevat ainoastaan sitä hyötyä, joka on hänen mielisuosiollaan saavutettavissa. Näin ollen en katso hänen olevan meille vaaraksi.

Octavius Caesar kuitenkin kukisti kilpailijansa osin älynsä ansiosta, osin taidokkaiden ystäviensä avulla ja osin puhtaalla onnella. Hänen hallitusaikanaan Rooma koki pitkähkön rauhan jakson, jolloin lainsäädäntö ja yhteiskunnallisten epäkohtien korjaaminen edistyivät huikeasti. Henkilökohtaista onnea ei silti paljon ollut. Lupaava avioliitto muuttui ennen pitkää kalseaksi, tytär Julia joutui maanpakoon epäsiveellisen käytöksensä vuoksi ja ystävät kuolivat yksi kerrallaan. Julian kysymys isälleen oli ihan aiheellinen:

”Isä”, minä kysyin, ”onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?”

   Isä katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. ”Minun täytyy uskoa, että se on ollut”, hän vastasi.

Williamsin kirja koostuu osin aidoista ja osin kirjailijan keksimistä kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä, muistelmankatkelmista ja asiakirjateksteistä. Tällainen romaanimuoto ei ole lukijalle helppo, mutta ihmeen selkeästi kirjan edetessä tarina aukeaa ja pysyy koossa. Vaikeutena on henkilöiden suuri määrä, mutta toisaalta eri kirjoittajien mielipiteet samasta tapahtumasta tai henkilöstä tuovat monipuolisuutta. Pitkään tuntuu, että nimihenkilö jää etäiseksi hahmoksi taustalla ja äänessä ovat aivan muut, mutta kirjan viimeinen osa on hänen tilintekonsa, katsaus elettyyn elämään ja arvio omasta merkityksestä historian näkökulmasta. Kuolevalla miehellä ei ole asian suhteen harhakuvitelmia. Elämä on näytelmä ja ihmiset näyttelijöitä erilaisissa rooleissaan.

Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut joku etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi enemmän voimaa ja viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä.

Kirjassa välittyy roomalainen elämänmeno kaikkine sekavine sukulaisuussuhteineen, nautiskeluineen ja juonitteluineen. Se käy varsin selväksi, ettei naisella ole juuri sananvaltaa elämänsä suhteen. Jopa keisarin tytär joutuu alistumaan poliittisen pelin nappulaksi; menemään naimisiin kun käsketään, eroamaan kun käsketään, ottamaan lapsikseen tai luovuttamaan toiselle ne lapset jotka käsketään. Suomalainen kirjailija Asko Sahlberg on käsitellyt samaa aikakautta ja samoja henkilöitä romaaneissaan Herodes ja Pilatus – eikä häviä vertailussa. Tyyli on toinen, mutta henki sama.

KAUKONEN, KATJA: Lumikadun kertoja

Kustantaja: WSOY 2017

Vuonna 1937 saapuu eräs mies puolalaiseen Gwiazdanin kaupunkiin. Pahoja näkyjä on nähty, enteitä saatu hirveästä tuhosta. Mies ei kuulu valiojoukkoihin, joten hänen suojelukseensa on uskottu hyvin tavallisia ihmisiä, paikallisen Lumikadun asukkaita. Hänen tehtäviinsä kuuluu raportointi ja tuen tarjoaminen hädän hetkellä, ehkä jokunen pieni ihme. Tapahtumien kulkuun hän ei saa puuttua mitenkään eikä suoranaisesti pelastaa ketään. Hän voi kuunnella, neuvoa ja ennen kaikkea tuoda hetken unohdusta kertomuksillaan. Ihmiset ristivätkin hänet pian Bajekiksi eli tarinankertojaksi.

Vielä hetken Lumikadun asukkaat saavat elää tavallista elämää. Olga leipoo leipää ja kirsikkaleivoksia ja hauduttaa naapureiden lihapatoja leipomon uunissa. Bruno kiertelee teatteriseurueiden mukana ympäri maata. Hermoherkkä Marek ja päivänkorento Lilka saavat lapsen, kummallekin niin rakkaan ja suojeltavan Paweł -pojan. Vuodenaikojen rituaaleja kaikki viettävät yhdessä. Kirsikkapuut kukkivat ja tuottavat satoa. Jumala asuu yhdessä niistä.

Hän nuokkui kirsikkapuussa kukkien, marjojen tai lumisten oksien suojissa, laskeutui toisinaan alas keskuuteemme, kulki uupuneena pääkadulla, sivukujilla ja metsäpoluilla, kellareissa ja vinteillä, ojensi meille kohmeisia kirsikoita…

Sitten saksalaisten joukot miehittävän Puolan ja aloittavat suunnitelmallisen tuhotyön. Ensin vainot kohdistuvat tiettyihin ryhmiin, kuten juutalaisiin, romaneihin, älymystön edustajiin, vammaisiin ja homoseksuaaleihin, mutta lopulta kaikkiin puolalaisiin, orjakansan edustajiin. Ihmisiltä viedään aivan kaikki: omaisuus, ruoka, henkikin. Lumikadulla kärsitään nälkää ja vilua. Kirsikkapuut kaadetaan. Onko enää Jumalaa? Onko toivoa?

Joskus tuuli hajotti ajatukset irrallisiksi sanoiksi, ne takertuivat hetkeksi rakennusten seiniin tai ohikulkijoiden kasvoille: kuolema, vuoroni, koska, minun. Kuiskailin niiden sekaan toivoa. En suostunut olemaan hiljaa. Mietin alati uusia sanoja. Yksin ollessani luettelin niitä ääneen, se rauhoitti minua, joku olisi voinut tulkita luettelon rukoukseksi, ehkä se olikin.

Katja Kaukonen käsittelee kirjassaan aihetta, josta on ennenkin paljon kirjoitettu. Hänen tyylinsä on kuitenkin omaleimainen, salaperäisen kauneuden täyttämä. Tietyllä tapaa tulee mieleen Markus Zusakin Kirjavaras, jossa toisen maailmansodan tapahtumista kertoo ihanan lempeä Kuolema. Saksalaisten toiminta ja alistettujen puolalaisten tapa selviytyä taas muistuttavat vaikkapa Eva Weaverin romaanista Jacobin takki. Jos mennään kirjallisuuden ulkopuolelle, niin etsimättä vertailukohdaksi nousee Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kaukosen kirjalla olisi ihan oma arvonsa ja oma äänensä. Kaunis ja puhutteleva.

JAMES, PETER: Kirottu talo

Kustantaja: Minerva 2017

Alkuteos: The House on Cold Hill

Suomennos: Sirpa Parviainen

Brittiläinen kirjailija, elokuvatuottaja ja käsikirjoittaja Peter James tunnetaan jännittävästä Roy Grace -dekkarisarjastaan, mutta nytpä James onkin kirjoittanut kauhuromaanin Kirottu talo. Innoitus tuli kirjailijan omassa kotitalossa sattuneista oudoista tapahtumista.

Nettisivustojen suunnittelija Ollie Harcourt on toteuttanut unelmansa ja hankkinut perheelleen asunnoksi komean Cold Hillin kartanon. Talo on ollut tyhjillään kolmekymmentä vuotta ja pahasti rapistunut, mutta Ollien mielestä täynnä mahdollisuuksia. Ison talon omistaminen kohottaa kummasti itsetuntoa eikä Olliella ole mitään sitä vastaan, että työmiehet kutsuvat häntä lordi Harcourtiksi.

Se näytti lähes taianomaiselta, ja tunnelma sen ympärillä oli jotenkin haikea. Aivan kuin hän olisi palannut vuosisadan tai enemmänkin ajassa taaksepäin. Hän näki mielessään hienojen hevosten vetämien vaunujen pysähtyvän rakennuksen eteen. Talo näytti siltä kuin se olisi ollut suoraan jostakin vanhan ajan romaanista tai elokuvasta. Se näytti aivan Hitchcockin Rebecca-elokuvan Manderleyltä.

Vähitellen talosta muodostuu kuitenkin painajainen: lisääntyviä remontoimista ja korjausta vaativia kohtia, kalliiksi tulevia vahinkoja, selittämättömiä tapahtumia ja näköpiirin laidoilla vilahtelevia ihmisiä. Caro-vaimo alkaa puhua talosta luopumisesta, mutta Ollieta huolettaa rahanmenetys. Ainoa olostaan jossain määrin nauttiva on 12-vuotias tytär Jade.

Kirottu talo edustaa perinteistä kauhukirjallisuutta. Sen jännittävyys perustuu mielikuvien luomiseen eikä kauhistuttavien tapahtumien liian tarkkaan kuvaamiseen. Tapahtuu siirtymiä menneisyyden ja nykyisyyden välillä sekä yllättäviä pilkahduksia tulevaisuudesta. Talon haamut saattavat olla peräisin satojen vuosien takaa, mutta kyllä he silti hallitsevat suvereenisti nykyajan tietotekniikkaa ja hakkerointia. Onnistuuko Ollie selvittämään, kuka talossa kummittelee ja miksi? Vai onko kuoleman jälkeiseen välitilaan jääneitä levottomia sieluja useampiakin?