10.4.2017

KAUKONEN, KATJA: Lumikadun kertoja

Kustantaja: WSOY 2017

Vuonna 1937 saapuu eräs mies puolalaiseen Gwiazdanin kaupunkiin. Pahoja näkyjä on nähty, enteitä saatu hirveästä tuhosta. Mies ei kuulu valiojoukkoihin, joten hänen suojelukseensa on uskottu hyvin tavallisia ihmisiä, paikallisen Lumikadun asukkaita. Hänen tehtäviinsä kuuluu raportointi ja tuen tarjoaminen hädän hetkellä, ehkä jokunen pieni ihme. Tapahtumien kulkuun hän ei saa puuttua mitenkään eikä suoranaisesti pelastaa ketään. Hän voi kuunnella, neuvoa ja ennen kaikkea tuoda hetken unohdusta kertomuksillaan. Ihmiset ristivätkin hänet pian Bajekiksi eli tarinankertojaksi.

Vielä hetken Lumikadun asukkaat saavat elää tavallista elämää. Olga leipoo leipää ja kirsikkaleivoksia ja hauduttaa naapureiden lihapatoja leipomon uunissa. Bruno kiertelee teatteriseurueiden mukana ympäri maata. Hermoherkkä Marek ja päivänkorento Lilka saavat lapsen, kummallekin niin rakkaan ja suojeltavan Paweł -pojan. Vuodenaikojen rituaaleja kaikki viettävät yhdessä. Kirsikkapuut kukkivat ja tuottavat satoa. Jumala asuu yhdessä niistä.

Hän nuokkui kirsikkapuussa kukkien, marjojen tai lumisten oksien suojissa, laskeutui toisinaan alas keskuuteemme, kulki uupuneena pääkadulla, sivukujilla ja metsäpoluilla, kellareissa ja vinteillä, ojensi meille kohmeisia kirsikoita…

Sitten saksalaisten joukot miehittävän Puolan ja aloittavat suunnitelmallisen tuhotyön. Ensin vainot kohdistuvat tiettyihin ryhmiin, kuten juutalaisiin, romaneihin, älymystön edustajiin, vammaisiin ja homoseksuaaleihin, mutta lopulta kaikkiin puolalaisiin, orjakansan edustajiin. Ihmisiltä viedään aivan kaikki: omaisuus, ruoka, henkikin. Lumikadulla kärsitään nälkää ja vilua. Kirsikkapuut kaadetaan. Onko enää Jumalaa? Onko toivoa?

Joskus tuuli hajotti ajatukset irrallisiksi sanoiksi, ne takertuivat hetkeksi rakennusten seiniin tai ohikulkijoiden kasvoille: kuolema, vuoroni, koska, minun. Kuiskailin niiden sekaan toivoa. En suostunut olemaan hiljaa. Mietin alati uusia sanoja. Yksin ollessani luettelin niitä ääneen, se rauhoitti minua, joku olisi voinut tulkita luettelon rukoukseksi, ehkä se olikin.

Katja Kaukonen käsittelee kirjassaan aihetta, josta on ennenkin paljon kirjoitettu. Hänen tyylinsä on kuitenkin omaleimainen, salaperäisen kauneuden täyttämä. Tietyllä tapaa tulee mieleen Markus Zusakin Kirjavaras, jossa toisen maailmansodan tapahtumista kertoo ihanan lempeä Kuolema. Saksalaisten toiminta ja alistettujen puolalaisten tapa selviytyä taas muistuttavat vaikkapa Eva Weaverin romaanista Jacobin takki. Jos mennään kirjallisuuden ulkopuolelle, niin etsimättä vertailukohdaksi nousee Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kaukosen kirjalla olisi ihan oma arvonsa ja oma äänensä. Kaunis ja puhutteleva.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti