SLIMANI, LEÏLA: Kehtolaulu

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Chanson douce

Suomennos: Lotta Toivanen

Leïla Slimani on Marokon kansalainen, mutta äidinäitinsä syntyperän vuoksi hänellä on myös Ranskan kansalaisuus. Niinpä hän on voittanut kirjoillaan merkittäviä palkintoja kummassakin maassa. Esikoisromaanilla Dans le jardin de l’ogre (2014) Slimani voitti ensimmäisenä naisena La Mamounian, Marokon suurimman kirjallisuuspalkinnon. Romaani Chanson douce (Kehtolaulu) sai puolestaan vuonna 2016 Goncourt-palkinnon, joka on Ranskan arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Samalla Slimanista tuli Ranskan luetuin kirjailija ja presidentti Emmanuel Macron nimitti hänet Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi 2017.

Kehtolaulu alkaa tilanteesta, jossa Massén perheen äiti Myriam palaa kotiin töistä ja kohtaa kauhistuttavan näyn. Adam-vauva on kuollut ja isosisko Mila kuolemaisillaan. Lastenhoitaja Louise on vetänyt ranteensa auki ja iskenyt veitsen kurkkuunsa, mutta on vielä pelastettavissa. Loppuratkaisun suhteen ei siis ole jännitettävää, vaan tarkoitus onkin pohtia tragediaan johtaneita syitä.

Tämä paljastuu: Massén perheen isä Paul tekee ympäripyöreitä päiviä musiikkituottajana ja Myriam-vaimo masentuu kotona kahden pienen lapsen kanssa. Hankalaa on niin kaupassa käynti kuin kylvettäminen, siivoaminen, lääkärissäkäynti ja jopa laskujen maksaminen.

Talvipäivät tuntuivat hänestä loputtoman pitkiltä. Milan oikuttelu kävi hermoille, Adamin jokeltelu oli yhdentekevää. Myriam kaipasi päivä päivältä yhä kipeämmin sitä, että saisi kävellä yksikseen, ja hänen teki mieli huutaa kuin sekopää kadulla. ”Ne syövät minut elävältä”, hän joskus ajatteli.

Sitten Myriamille tarjoutuu mahdollisuus palata rakastamaansa työhön juristiksi. On aika hankkia lastenhoitaja, mutta tarkkaan valiten.

”Ei paperitonta, siitä me kai ollaan samaa mieltä? Siivoojan tai maalarin kohdalla se ei haittaa. Täytyyhän ihmisten tehdä työtä, mutta lastenhoidossa se on liian vaarallista. En halua meille ketään, joka pelkää hätätilanteessa soittaa poliisille tai mennä sairaalaan. Eikä sitten liian vanhaa, eikä hunnutettua eikä tupakoitsijaa. Tärkeintä on, että hän on reipas ja palvelualtis. Ja tekee työnsä niin että mekin päästään töihin.”

Louise on kuin vastaus Myriamin ja Paulin rukouksiin. Hän ottaa heti tilanteen haltuunsa ammattimaisen itsevarmasti ja lumoaa lapset hetkessä. Pikku hiljaa hän ulottaa taikavoimansa koko asuntoon. Enää ei kerry tavarakasoja eikä tiskiä, likapyykkiä tai avaamattomia kirjeitä. Irronneet napit on ommeltu, verhot pesty, lakanat vaihdettu. Maukasta ruokaa on tarjolla niin perheelle kuin yhä useammin käyville vieraille.

Louise otetaan mukaan jopa perheen lomamatkalle Kreetalle, mutta pientä epävarmuutta vanhempien mielissä alkaa esiintyä. Huoli työnnetään kuitenkin syrjään, koska on tärkeämpää keskittyä kiinnostaviin työtehtäviin ja edetä uralla.

Louisen elämästä paljastetaan samaan aikaan aina vain enemmän ja enemmän. Yhtä kaaosta ja ahdistusta! Mies on kuollut ja jättänyt perinnöksi valtavat velat. Tytär on jo lukioikäisenä katkaissut yhteyden äitiinsä ja häipynyt omille teilleen. Työ Massén perheessä on tyydyttävää, mutta tulee loppumaan viimeistään siinä vaiheessa kun Adam menee kouluun. Mihin Louise silloin joutuu?

Hänellä on vain yksi mielihalu: olla samaa maata heidän kanssaan, löytää oma paikkansa, asettua siihen, tehdä pesä, kolo, lämmin soppi.

Slimani on saanut aiheen kirjaansa vuonna 2012 New Yorkissa tapahtuneesta Krimin perheen murhenäytelmästä, jossa lastenhoitaja puukotti kuoliaaksi perheen kuusi- ja kaksivuotiaat lapset ja yritti sitten surmata itsensä veitseniskuilla kaulaan. Slimani käsittelee kuitenkin aihetta hienostuneesti ja vailla skandaalin hehkutusta. Tärkeintä on sukeltaa ihmisten mieliin ja ymmärtää ne hienoiset liikahdukset, jotka lopulta paisuvat hallitsemattomaksi vyöryksi.