Kustantaja: Atena 2019
Olen Ilona, 46 vuotta,
olen perheenäiti, juristin vaimo ja äidinkielenopettaja, olen kuollut.
Ilona on ruumiinavauspöydällä. Olo ei ole sen kummempi kuin
hammaslääkärin tuolissa, vaikka koko ajan tietääkin mitä tapahtuu. Pään
täyttävät pikemminkin erilaiset huolet: kirjaston kirjat ovat palauttamatta,
koti jäi kiireisen lähdön vuoksi sekasotkun valtaan, viimeinen ateria ei ollut
kovin merkittävä, viimeiset sanat arkipäiväisiä. Eihän hän voinut tietää
lähtönsä hetkeä ja saada kaikkea kauniiseen pakettiin sitä ennen!
Ruumishuoneelta Ilona poistuu nopeasti. Hän kulkee seinien
ja ovien läpi, hän lentää. On käytävä katsomassa, miten läheiset selviävät
tilanteesta (ja miten hoitavat kotia). Kuinka rakkaalta tuntuukaan aviopuoliso
Turkka, kuinka komea hän onkaan! Miten rakkaita lapset, johtajatyyppi Anna ja
muita sivusta tarkkaileva Lauri! Miten kiitollinen saakaan olla ajasta, jonka
on heidän kanssaan saanut viettää! Miten mielellään sitä olisi vielä jatkanut!
Mielitekoja Ilonalla yhä on, mutta ei onnistu häneltä punaviinin
juonti tai pikkusikareiden tupruttelu. Hän voi kylläkin kosketella ja siirrellä
esineitä, availla lukkoja. Hän voi horjua tuulenpuuskassa. Hän voi tuntea
olonsa epämukavaksi kylmässä ulkoilmassa ja kotoisaksi sohvalla torkkupeiton
alla. Hän voi lukea salaisia papereita ja kirjeitä.
Ilonalle paljastuu vasta kuoleman jälkeen asioita, joita
häneltä on salattu ja joista varsin monet muut ovat tienneet. Jotain omaan
elämään läheisesti liittyvääkin. Ilona loukkaantuu syvästi ja tuntee läheisiään
kohtaan hetken suoranaista kiukkua. Muitakin tunteita velloo sisimmässä eri
tilanteissa, joskus vastenmielisyyttä, joskus mustasukkaisuutta ja joskus
kaunaa.
Minä tarvitsen nyt
kirkasta yötä ja taivaan syvyydessä sykkiviä tähtiä. Ne saisivat minut
asettamaan asiat oikeaan mittakaavaan. Tyynnyttäisivät minut ajattelemaan
itseäni pienenä maailman kaikkeuden osasena, hiukkasena, jolla on oma erityinen
mutta ohikiitävä hetkensä vuosituhansien jatkumossa. Ei enempää mutta ei
vähempääkään.
Kun kuukaudet vierivät, alkaa Ilona ihmetellä viipymistään
välitilassa. Eikö hän osaa edes kuolla oikein? Pitääkö tehdä kauppoja Jumalan
kanssa? Vai onko niin, että eteenpäin pääsee vasta sitten kun tietää omaisten
saaneen elämästään uudelleen kiinni ja pärjäävän?
Eilitän teos on ihastuttavan arkinen ja rauhallinen. Ote on
lähes ironinen: kuolema ei olekaan kuolemanvakava juttu! Ei ole pelkoa eikä
synkkyyttä, vaan kauneutta ja rakkautta.
Enkä minä anna
anteeksi mitään, koska mitään anteeksiannettavaa ei ole, enkä pyydä anteeksi
mitään, koska kaikki on jo anteeksi annettu. Mutta minä lausun hiljaisen,
painokkaan rukouksen, joka on pitkä ja rönsyilee kuin elämä itse. Minä rukoilen
kaikkien rakkaitteni puolesta samalla, kun tiedän. että rukoukseni on turha,
koska sekin on jo ennalta kuultu ja aavistettu.
Anna-Maria Eilittä (s. 1975) vaihtoi rahoitusalan työt
teologian opiskeluihin Helsingin yliopistossa ja viimeistelee siellä nyt
maisteriopintojaan. Hän kuvailee itseään paljon rukoilevaksi ja ihmetteleväksi
humoristiksi, joka ei ota itseään eikä maailmaa liian vakavasti. Kun olen poissa -romaani on hänen
esikoisteoksensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti