KHEMIRI, JONAS HASSEN: Isän säännöt

Kustantaja: Johnny Kniga 2019

Alkuteos: Pappaklausulen

Suomennos: Tarja Lipponen

Isän säännöt -romaanissa päähenkilöitä ei kutsuta nimillä, vaan heitä luonnehditaan sukulaisuussuhteiden avulla. On isoisä, joka on isä. On äiti, joka on isoäiti. On poika, joka on isä. On naisystävä, joka on äiti, joka on ay-juristi. On sisko, joka on tytär, mutta ei enää äiti. On nelivuotias tytär, joka on lapsenlapsi. On yksivuotias, joka on lapsenlapsi, joka on pikkuveli. Näitä määreitä käännellään sitten moneen muotoon aina näkökulman mukaan. Nimet olisivat ehkä auttaneet päättelemään henkilöiden etnistä taustaa, mutta sehän ei ole mitenkään tarpeellista.

Kirja kertoo siitä, mitä isoisän kymmenen päivää kestävän ruotsinvierailun aikana tapahtuu. Kertojina vaihtelevat kaikki päähenkilöt (myös yksivuotias), mutta isoisän kuollut tytärkin sanoo sanansa. Näin saadaan samaan tilanteeseen useampia näkökulmia ja ymmärretään paremmin osallistujien tulehtuneita suhteita, jotka kiristyvät entisestään uusista väärinkäsityksistä ja vääristä tulkinnoista.

Isoisä on kauppamies, joka asuu ulkomailla ja saapuu verotussyistä Ruotsiin puolen vuoden välein muutamaksi päiväksi. Tänä aikana hän käy lääkärissä, allekirjoittaa pankkipapereita ja tapaa perhettään. Esikoispojan ja suosikkityttären on silloin oltava valmiina passaamaan isäänsä saamatta siitä vastineeksi yhtään kiitoksen sanaa. Poika saattaa lipsahtaa huolehtivaisuudessaan joskus holhouksen puolelle, mistä ei myöskään kiitosta heru.

Tällä kertaa isoisä on saapuessaan huonossa kunnossa. Häntä vaivaa diabetes, jalat ovat kipeät ja näkö reistaa. Kiittämättömät lapset eivät ole vastassa lentokentällä ja vaivalloisen matkan jälkeen vanhuksen on majoittauduttava pojan ahtaaseen ja ruoan puolesta huonosti varusteltuun toimistoon. Mitäpä pojan kaltaiselta ikuiselta epäonnistujalta voisi odottaakaan, ajattelee isä.

Poika taas elää koti-isän kaoottista arkea nelivuotiaan tyttären ja yksivuotiaan pojan kanssa. Naisystävä on kokopäivätöissä, koska ansaitsee juristina moninkertaisesti enemmän kuin tilitoimistoa pyörittävä mies.  Mies on väsynyt. Hän tietää, että hänen kuuluisi tuntea nautintoa siitä, että saa olla läsnä lastensa elämässä, mutta silti välillä kyllästyttää ja ärsyttää. ”Hyvä isä” – tunteen hän saavuttaa vain luetellessaan,  mitä kaikkea on päivän mittaan perheen eteen tehnyt.

Puoli kymmeneen mennessä yksivuotias on herännyt neljä kertaa. Kymmeneltä äiti ja isä käyvät nukkumaan. Yhdeltätoista yksivuotias herää ja saa velliä. Yhdeltä herää nelivuotias ja mumisee tahtovansa vettä ja kuoritun banaanin. Kahdelta herää yksivuotias ja muksii itseään suuhun kuin hampaita särkisi. Puoli kolmelta Alvedon alkaa vaikuttaa ja yksivuotias nukahtaa taas. Kolmelta nelivuotias herää ja on kauhuissaan käärmeistä verhojen takana. Varttia yli neljä yksivuotias herää, haluaa syödä aamiaista, lukea satua, tehdä aamukakan ja juosta perässä muutaman kierroksen ympäri asuntoa. Puoli viideltä nelivuotias herää, koska yksivuotias on hereillä. Alkaa uusi päivä. Ja taas uusi.

Isoisästä ei saa alkuun kovinkaan myönteistä vaikutelmaa, mutta kirjan loppupuolella hänestä paljastuu uusi puolia. Kenties hän ei ole ollut maailman paras aviopuoliso tai isä, mutta isoisänä hän kyllä osaa olla. Poikaan suhtautuu aluksi myötätuntoisesti, mutta vähitellen hänestä paljastuu ristiriitaisia piirteitä pakonomaisesta kontrollinhalusta lyhytjänteisyyteen. Ihan koko totuus ei kuitenkaan ole tämäkään. Ehkä kasvaminen ilman isän läsnäoloa on hänessä laukaissut hirveän suorituspaineen.

Tapoja oli valtavasti. Mutta oli myös paras tapa. Ja sen mies halusi löytää. Nainen alkoi ymmärtää että mies kulki maailmassa vakuuttuneena siitä että maailma koostui miljardeista vääristä tavoista ja yhdestä mahdollisesti oikeasta, ja naiselle kirkastui, miksi muille niin helpot pienet asiat olivat miehelle loputtoman vaikeita.

Naisystävän kärsivällisyyttä voi vain ihailla – tuntuu että hänellä on ajoittain luotsattavanaan kaksi pientä lasta ja yksi isokokoinen. Yksivuotias puolestaan tuntee usein olevansa porukan kypsin, vaikka sanavarastoon kuuluukin toistaiseksi vain eri tavoin varioitu ”muu”.

Kirjan teksti on eloisaa. Välillä lauseet ovat lakonisen lyhyitä ja toisinaan laajenevat monipolvisiksi vuodatuksiksi. Huumoria on paljon niin sanallisessa muodossa kuin itse tapahtumissa, etenkin kuvattaessa kahden pienen lapsen kanssa elettävää arkea. Mitkä sitten ovat isän säännöt? Ja isiäkin on itse asiassa kaksi plus yksi isäksi haluava – kenen säännöistä on kyse? Vaikuttaa siltä, ettei kukaan heistä oikein osaa rakastaa eikä myöskään ottaa rakkautta luontevasti vastaan. Kaikessa kepeydessään Khemirin kirja pistää myös ajattelemaan.