Kustantaja: Into 2020
Vuonna 1978 pitkän poliittisen uran tehnyt
armenialaissyntyinen Anastas Mikojan on 83-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian,
sillä vatsassa kasvain tekee tuhojaan, mutta vielä hän istuu datšansa ruokasalissa
pöydän ääressä, muistelee menneitä ja pohtii omaa merkitystään
Neuvostoliitolle. Mitä hyvää hän teki ja mistä pahasta oli vastuussa?
Mikojanin uran kohokohdaksi tuntuu nousevan matka
Yhdysvaltoihin vuonna 1936, jolloin hän toimii elintarviketeollisuuden kansankomissaarina. Vastoin ennakko-odotuksia Amerikka on jo noussut suuresta lamasta ja Mikojania vastassa on ylenpalttinen tavaramäärä ja rehvakas ilmapiiri. Tavaratalot,
tehtaat, teurastamot - kaikki ovat suuria ja edistyksellisiä. Siitä sitten
kiireesti mallia ottamaan, jotta Neuvostoliitossa ”päästään rinnalle ja ohi”.
At any price!
Kaiken aikaa Mikojanin on yritettävä peittää innostustaan ja
suhtauduttava kaikkeen kuin se olisi hyvinkin arkista. Kauppoja tehdään ja
Yhdysvalloista Neuvostoliittoon hankitaan ideoiden ohella laitteita. Näin Mikojanista
tulee neuvostokeittiön isä, jonka ansiosta lapset saavat nakkimakkaroita ja
jäätelöä, tomaattimehua ja kotletteja. Sanoohan Stalinkin: Elämä on
parantunut, toverit. Elämästä on tullut iloisempaa.
Kun äiti kysyy lapsiltaan, mitä he haluaisivat syödä
illalliseksi ja lapset hihkuvat ”mikojaneja, mikojaneja”, eivät he mieti minua,
tätä ihmistä, toveri Mikojania, joka on lihaa ja verta. He miettivät
talousnakkeja. Minä toin ne heille. Samoin mayonaissen. Ketchupin. Ne ovat heillä
minun ansiostani.
Toimintakuvauksia Liha-romaanissa on melko vähän,
mutta välähdykset seurueen seikkailuista Amerikassa ovat kyllä hauskoja. Miten
käyttäytyä esimerkiksi huoltoasemalla, kun kielitaito on heikko eikä ole
aavistustakaan siitä, miten kuuluisi toimia? Oh brother!
Enimmäkseen teoksessa liikutaan Mikojanin ajatuksissa. Hän
vertailee ja analysoi koko ajan asioita hyvinkin yllättävällä tavalla. Esimerkiksi:
mitä eroja ja samankaltaisuuksia on teurastamolla ja autotehtaalla? Amerikan ja
Neuvostoliiton olojen ja ilmapiirin vertailu saa komissaarin sisimmässään
kallistumaan amerikkalaisen keveyden ja tulevaisuususkon puolelle, koska
kotimaassa Suuri Idea on jo menettänyt teränsä. Stalin on käynnistänyt puimurin,
joka niittää miehiä. Mikojan saattaa jonglöörata kotleteillaan, mutta hänen
selkänsä takana miljoonat ihmiset kuolevat nälkään.
Stalin eli Soso on Mikojanin ajatuksissa niin Yhdysvaltain
matkalla kuin viimeisinä hetkinä datšalla. Mikojan rakasti Sosoa, oli
uskollinen ja teki jopa hirmutekoja tämän puolesta. Ainoastaan hän säilyi
hengissä Stalinin lähipiiriin kohdistuneissa puhdistuksissa, mutta johtuiko se
siitä, että oli Stalinille tärkeä vai siitä, että oli liian mitätön? Vai
loppuiko Stalinilta vain aika kesken? Rakkautta Mikojan ei idoliltaan koskaan
vastineeksi saanut, mutta mikä on rakkauden vastakohta: pahuus, viha, kaipaus,
kipu, liha vai kuolema?
Eihän ihminen, jonka mukaan miljoonat lapset kutsuivat
rakastamiaan nakkeja, voi olla kovin paha? Tai jos voi, niin vika ei ole
hänessä, vaan järjestelmässä, joka tekee sen mahdolliseksi. He todella
rakastivat niitä. Nakkeja. Ja he rakastivat minua. Mutta hän ei koskaan
rakastanut. Ei sillä tavoin kuin minä häntä. Siitä tässä kaikessa on loppujen
lopuksi kysymys.
Nimensä mukaisesti Sutisen teos puhuu lihasta niin
konkreettisesti kuin symbolisestikin. Eläimet ovat lihaa, ihmiset ovat lihaa,
aate on lihaa. Liha on ruokaa, uhri, huolettomasti tuhlattava voimavara. Mitä
erilaisimmat asiat voivat tuoda mieleen mädäntyvän lihapalan, kinkun kyljen tai lihanestettä tirskuvan
pihvin. Aina mielikuvat eivät ole miellyttäviä.
Lihaa on kaikkialla, ja sen säikeet limittyvät toisiin
lihoihin. Liha yhtyy, ja kuin taikatempussa uutta lihaa kasvaa tyhjästä,
pienestä alkiosta. Meillä on tapettu ja tuhlattu miljoonia kiloja lihaa, mutta
tuoretta tulee aina. Sodassa törsättiin lihaa niin, ettei moista ole ennen
nähty, mutta niin vain sitä on syntynyt lisää. Liha ei lopu kesken.
Alkupalat: kärvennettyjä kaukasialaisia maakuntia.
Keitto: verta vähävenäläisittäin. Pääruoka: pakastettua lihaa Vorkutasta,
käristettyä Karagandasta. Jälkiruoka: koko maailma. Sitä ei koskaan tarjoiltu.
Liha-romaanissa Sutinen hyödyntää taitavasti
tiettyjen asioiden ja lauseiden toistoa, vanhahtavaa kieltä ja
amerikanenglantilaisia sanontoja. Hän onnistuu sijoittamaan
aivan kohtuukokoisen (431 sivua pitkän) kirjan kansien väliin Anastas
Mikojanin elämänvaiheet, palan Neuvostoliiton historiaa, kriittisen
katsauksen niin venäläiseen kuin amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja talouteen
sekä valtavan määrän pohdintaa ihmisyydestä yleensä. Kirjaa täytyy lukea
tarkkaan, sillä koko ajan tulee vastaan jotain huomionarvoista.
Kun hallitsee ruokaa, hallitsee ihmisiä.
Ihminen ei ole itseään suurempi.
Amerikassa kaikki oli valmista. Itse asiassa enemmän kuin
valmista. Maa oli ylikypsä kuin uuniin unohtunut kinkku.
Tällaisessa maailmassa syyllisyys on liian helppo kantaa.
Juuri se musertaa ihmisen, tekee hänestä vastuuttoman. Kaiken tietää saavansa
anteeksi, jos on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Kenties meille on annettu kaikki se, uskonto, aatteet,
rakkaus, whatever, jotta emme näkisi todellista sisintämme, sitä mätää
ihmisyyttä, joka on käpertynyt sisäämme kuin linnun sikiö muumioituneeseen
munaan.
Vain sisäisesti tyhjä ihminen oli riippumaton kaikesta,
jopa itsestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti