Kustantaja: Gummerus 2020
Lontoolainen Tim (Timothy, äidin kutsumana Feather) on
ihmisoikeusrikkomuksiin erikoistunut asianajaja. Suuntautumisen taustalla ovat
varmaan Timin omat kokemukset rasismista, sillä suomalaisen äidin ja
jamaikalaisen isän lapsena hän kyllä erottuu joukosta aina väärällä tavalla.
Valkoisille hän ei ole tarpeeksi valkoinen, mustille ei tarpeeksi musta.
Äidillä oli tapana sanoa, että tulisin aina olemaan yhtä
valkoinen kuin hän ja yhtä musta kuin isäni. Saisin itse valita värini, mutta
en saanut antaa päiväni mennä pilalle kohdatessani värisokeita.
Nyt Tim jostain syystä haluaa tarkkailla taloa, jonka ovessa
on korpin muotoinen kolkutin, ja kuinka ollakaan! - juuri kyseistä taloa
vastapäätä vapautuu vuokrattavaksi yläkerran kaksio. Onnekkaasti Tim saa myös
allekirjoitettua vuokrasopimuksen kiinteistöfirman edustajan kanssa, sillä talon
alakerrassa asuva rasistinen vuokraisäntä Edward Locke olisi taatusti estänyt
sopimuksen, jos olisi ehtinyt. Myöhemmin Locke voi vain yrittää provosoida Timiä tekemään jotain, jonka perusteella hänet voisi
häätää.
Vihasin itseäni kun ymmärsin, että musta symboloi pahaa,
rumaa, väärää ja köyhää, valkoinen hyvää, kaunista, valtaa ja vaurautta. Mikki
hiirestä tuli salainen ystäväni ja lohduttajani, joka auttoi minua hyväksymään
värini. Musta sarjakuvasankarini oli älykäs ja sukkela, valkosulkainen Aku
Ankka tyhmä ja laiska luuseri.
Timin äiti Mary (Maija) on syövän vuoksi hoidossa samassa
sairaalassa, jossa aikanaan teki pitkän ja kunniakkaan uran rempseänä ja rakastettuna
sairaanhoitajana. Toiveita parantumisesta ei enää ole, mutta sisukkuutta on
Maryltä edellytetty aikaisemminkin. Hän oli vielä lapsi, kun perhe joutui isän
tahdosta muuttamaan Kemistä Manchesteriin, Englantiin. Kaikki meni kuitenkin
hyvin ja muuttoon nyreästi suhtautunut äitikin piristyi. Marylle jäi hänestä hyvä muisto.
Kun täytin yksitoista, kutsuin koulukaverini
pannukakkupartyihin kotiimme. Äiti emännöi kutsuja punaraitaisessa esiliinassa
ja oli niin kaunis ja herttainen, Beverely risti hänet Maija Poppaseksi.
Pannarit olivat taivaallisia, hilloja ja marmeladeja oli seitsemää sorttia,
eksoottisin suomalainen lakkahillo. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, kun
lähikylän kirkonkello löi yksitoista kertaa. Keltaisten peltojen takaa
kantautunut soitto oli syntymäpäivälahja luokkakaveriltani, jonka isä oli
pappi.
Se oli elämäni
viimeinen onnellinen päivä ennen poikani syntymää.
Sitten hirveä tragedia kohtasi perhettä. Ensin kuoli Maryn äiti ja
myöhemmin menehtyivät myös isä ja veli. Suomeen jääneet sukulaiset eivät
halunneet olla missään tekemisissä kotimaansa hylänneen petturin kanssa, joten
orpo maahanmuuttajatyttö joutui englantilaiseen lastenkotiin. Siellä selviäminen
vaati sisua.
On selvää, että lähestyvä syntymäpäivä tulee olemaan Maryn
viimeinen. Tim haluaa silloin ilahduttaa äitiään aivan erityisellä tavalla,
johon on saanut idean äitinsä papereiden joukosta löytyneestä kirjeestä.
Kirjeen päällä kylläkin lukee, että sen saisi avata vasta Maryn kuoleman
jälkeen, mutta Tim uhmaa kieltoa. Lukija on ihan ymmällään. Mitä kaikkea Mary
on salannut jopa pojaltaan?
Lahja äidilleni on juoneltaan jännittävä ja yllätyksellinen,
vaikka murhien sijasta siinä selvitelläänkin ihmisoikeuksien loukkauksia. Tim
joutuu työkseen puolustamaan värillisten, vammaisten, homojen, raiskattujen
naisten ja hyväksikäytettyjen lasten oikeuksia, mutta ei Marykään ole
tietämätön oikeuslaitoksen osoittamasta räikeästä epätasa-arvosta. Pienestä
koostaan huolimatta Heikuran kirja on varsin monipuolinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti