LEINO, PIIA. Yliaika

Kustantaja: S & S 2020

Ollaan vuodessa 2052. Helsingin tunnetuin rakennus on Tarja-Tower, autot ovat itseohjautuvia, Mars-planeettaa muokataan maan kaltaiseksi ja eläkeikä on 54 vuotta. Tärkein ero vuoteen 2020 nähden on kuitenkin se, että nyt kaikkien seitsemänkymmentäviisi vuotta täyttävien odotetaan poistuvan kuormittamasta yhteiskuntaa myrkkykapselin avulla. Suomen kansalaisuus katkeaa tuohon ikään ja sen jälkeen vielä elossa oleva ihminen on paperiton ja rahaton yliaikaa elävä lainsuojaton.

Kun lapsia jätetään hankkimatta ilmastonmuutoksen takia, sitä kyllä ymmärretään. Eikö olisi reilumpaa, jos hankittaisiin ne lapset ja karsittaisiin ennemmin tosi pitkään eläneistä?... Jos edes pieni osa kituvista vanhuksista päättäisi päivänsä ajoissa, siinähän tulisi ilmastoteko ja eläkepommin purku samassa paketissa.

Lex75 oli aikoinaan Annastiinan idea, mutta toki pehmeämpi muodoltaan. Hänen tarkoituksenaan oli vain tarjota ikäihmisille ”eliniän itsemääräämisoikeutta” eli vapautta valita kuolemansa ajankohta. Jyrkemmät rajat tulivat myöhemmin oikeasuomalaiset-puolueen tahdosta, kun hyötynäkökohdat vaikuttivat niin suurilta.

Jos vanhuksia olisi vähemmän, energiankulutus laskisi, Helsingin asuntopula helpottaisi, vesistöihin ajautuisi vähemmän lääkejäämiä, terveyskeskuksiin ei tarvitsisi jonottaa niin pitkään, kolikoitaan kaivelevat ikäihmiset eivät enää hidastaisi kassajonoja.

Nyt Annastiinalla itsellään on viimeinen elinviikko menossa. Entisenä ministerinä ja pääministerin leskenä hänen on erkaannuttava elämästä näyttävästi ja julkisesti. On suunniteltava läksiäisjuhlat, mietittävä viimeiset sanat ja valmistauduttava exitukseen sopivia lakanoita ja kukkia myöten. Vaikeinta on keksiä tarpeeksi persoonallisia ja mieleenpainuvia viimeisiä sanoja, kun edes Annastiinan ikioma Amimoni eli Heath Ledger -hahmoinen hologrammi ei osaa auttaa.

Kuolinpäivän vaatteisiin, koruihin ja kampaukseen voidaan sijoittaa yhtä lailla kuin hääpäivään, ja hyvinvointikeskukset tarjoavat viime päivän paketteja, joissa lähtöön valmistaudutaan perusteellisilla hemmottelu- ja kauneushoidoilla. Pitopalvelut tarjoavat viimeisiä aterioita, ja monet otattavat itsestään tyylikkäät viimeiset kuvat, usein luonnossa tai muissa lempipaikoissaan.

Yhtäkkiä Annastiina ei osaakaan kuvitella tilannetta, jossa häntä ei enää olisi. Paniikki iskee ja Annastiina pakenee metsien suojiin; hänestä tulee poliisia ja tiedotusvälineitä pakoileva metsämummo. Kohu on tietenkin valtava ja suuri yleisö suutuksissaan siitä, että lain alkuunpanija rikkoo nyt itse sääntöjä. Miten Annastiinan mahtaa käydä? Selviääkö hän, kun ainoana apulaisena on hieman rajoittunut Heath? Saadaanko Annastiina kiinni? Pakotetaanko hänet itsemurhaan?

Annastiina ei ole elämänsä aikana ollut mikään mukava nainen, vaan opportunisti ja röyhkeä pyrkyri, joka uransa vuoksi on tehnyt monenlaisia ikäviä asioita. Aika metsässä saa hänet ehkä miettimään asioita uudella tavalla. Ystävätkään eivät häntä ole hyljänneet ja jopa Heath muuttuu hetki hetkeltä inhimillisemmäksi.

Varastettu aika alkaa olla lopussa, Annastiina miettii. Tuhlattu. Käytetty. Mitä eroa niillä lopulta oli? Aikaa ei voinut säästää, koska sille ei ollut astiaa. Sitä ei voinut käyttää, koska siitä ei saanut kiinni. Ehkä halu kontrolloida, jaotella ja pätkiä aikaa oli lopulta vain yritys unohtaa, ettei heillä ollut siihen mitään otetta.

Piia Leino kuvaa vetävästi maailmaa, jossa aiemmin mahdottomina pidetyistä asioista on vähitellen tullut normaali käytäntö. Koronapandemian vaivaamaa nykymaailmaa rupeaa katselemaan uusin silmin: onko suhtautuminen ikäihmisiin muuttunut laskelmoivammaksi, onko talouden vakaus noussut tärkeämmäksi kuin ihmishenki?  Yliaika-teos ei vakavasta sanomastaan huolimatta ole kuitenkaan synkkä, vaan yllättävän hauska ja nokkela. Kuvaukset niin median tekopyhyydestä kuin talouselämän reaktiovalmiudesta, niin ihmisten pikkumaisuudesta kuin poliitikkojen laskelmoinnista osuvat tarkasti. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!