ORANGE, TOMMY: Ei enää mitään

Kustantaja: Aula & Co 2020

Alkuteos: There There

Suomennos: Jussi Korhonen

Oaklandista kotoisin oleva Tommy Orange (s. 1982) on cheyenne- ja arapaho-heimojen jäsen. Hänen urbaani-intiaaneja käsittelevä esikoisromaaninsa Ei enää mitään oli vuonna 2018 ehdolla Pulitzer-palkinnon saajaksi ja voitti American Book Awardin vuonna 2019.

Ennen meitä kutsuttiin katuintiaaneiksi. Kaupungistuneiksi, pinnallisiksi, teennäisiksi, kulttuurinsa menettäneiksi pakolaisiksi, meitä kutsuttiin omenoiksi. Omena on punainen ulkoa ja valkoinen sisältä. Mutta me olemme syntyneet esi-isiemme teoista. Heidän selviytymiskeinoistaan. Me olemme muistoja joita emme muista, muistoja, jotka elävät sisällämme, jotka tunnemme, jotka saavat meidät laulamaan ja tanssimaan ja rukoilemaan…

Ei enää mitään -teoksen kertojina esiintyy kaksitoista ”Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvaa intiaania” eli natiivia, jotka ovat jo asettuneet pysyvästi asumaan kaupunkiin. Oaklandiin on tulossa Suuri Powwow, johon kaikki aikovat jollakin tapaa osallistua. Jotkut ovat suunnittelemassa ja järjestämässä tapahtumaa, jotkut harjoittelevat tanssi- tai rumpuesitystä ja jotkut valmistelevat lippukassan ryöstöä.

Powwow’t keksittiin, koska tarvittiin yhteistä paikkaa, johon mahtuisivat kaikki heimot ja vanhat tavat, ja jossa voisi ansaita rahaa, tarvittiin omaa paikkaa, jonka vuoksi puurtaa, valmistaa koruja, laulaa lauluja, tanssia ja rummuttaa. Powwow’t jatkuvat, koska meillä on harvoja yhteisiä kokoontumispaikkoja, paikkoja joissa voimme nähdä ja kuulla toisiamme.

Kertojia on siis paljon ja ensi alkuun heidän välisiään yhteyksiä on vaikea hahmottaa. Useassa perheessä toinen vanhemmista puuttuu eivätkä lapset aina edes tiedä, kuka heidän isänsä tai äitinsä on. Esimerkiksi Jacquie Red Feather on sekä Bluen että yliannostukseen kuolleen Jamien äiti, mutta Bluen hän on antanut adoptoitavaksi heti syntymän jälkeen ja luovuttanut Jamien kolme poikaa (Orvil, Lony ja Loother) pikkusiskonsa Opalin hoiviin.

Hyvin monella kirjan henkilöistä on kosketusta päihteisiin joko myyjänä tai käyttäjänä. Tony Loneman -niminen nuorukainen syntyi kehitysvammaisena äitinsä raskaudenaikaisen alkoholinkäytön takia. Jacquie Red Feather puolestaan pääsi alkoholin makuun jo alaikäisenä eikä raitistuminen ole lyhyitä jaksoja lukuun ottamatta onnistunut, vaikka Jacquie on ammatiltaan päihdetyöntekijä. Nyt hänellä kuitenkin on vahva kannustin ja hyvä tukija yrityksessä päästä viimeinkin kuiville. 

Yhteistä kaikille kirjan kertojille on huonommuuden- ja osattomuudentunne, jota valkoisen väestönosan asenteet ja käytös vain vahvistavat. Yliopistotutkintokaan ei estä lamaantumista, jos ei ole töitä eikä mahdollisuutta sosiaalisen aseman kohentamiseen. Joku saattaa uhmassaan jopa vahvistaa vallitsevia asenteita, mutta on niitäkin, jotka vain yrittävät unohtaa taustansa.

Alkuperäiskansalta on viety pyhät paikat, mutta onko myös powwow vain tuhoon tuomittu yritys pitää vanhoja perinteitä yllä? Jotkin vanhat uskomukset elävät yhä, mutta ihmeellisiä asioita tuntuu esiintyvän oikeastikin. Kuinka on selitettävissä kahden eri sukupolven edustajien säären kyhmystä löytyvät hämähäkinjalat?

Mutta tämä maa, kaikkien Amerikan mantereella asuvien alkuperäiskansojen maa, on rakennettu umpeen, heidän esivanhempiensa maat on haudattu lasiin, betoniin, vaijereihin ja teräkseen, heidän muistinsa on peruuttamattomasti peitetty. Siellä ei ole enää mitään.

Orangen kirja saa aivan uudella tavalla ymmärtämään, miten julmasti valkoiset uudisasukkaat ja heidän jälkeläisensä ovat maan alkuperäiskansaa kohdelleet. Esimerkiksi Kiitospäivä yhdistyy monen mielessä kansojen väliseen yhteishenkeen eikä suinkaan ”onnistuneeseen joukkomurhaan”, josta Ei enää mitään -teoksen prologissa kerrotaan.

Ei enää mitään -romaani on karhean realistinen ja ironinen, mutta siinä on myös lämpöä ja ymmärtämystä. Tarinan henkilöt ovat elämän kolhimia ressukoita, mutta heissä on myös sitkeyttä, epäitsekkyyttä ja pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen. Kirjan lopun tapahtumavyöry on hurja, sekava ja pelottava, mutta ehkä hyvyys ja anteeksianto sittenkin voittavat ja vahvistavat haurasta uskoa tulevaisuuteen.