Kustantaja: Teos 2024
Elina Annolan (s. 1985) romaanissa Luopuneet liikutaan
vuorotellen kahdessa eri ajassa ja kahden eri naisen elämässä. Nämä naiset ovat
joutuneet luopumaan jostain itselleen tärkeästä, mutta eivät silti ole
luopuneet toivosta tai elämänhalusta. Aikanaan heidän tiensä johtavat
yllätyksellisesti yhteen.
Vuonna 1929 yksitoistavuotias Vieno astuu ensi kertaa uuteen
kotiinsa. Apteekkari-isä on muuttanut perheineen Pohjanmaalta Helsinkiin ja
hankkinut juuri valmistuneesta kerrostalosta päivänpaisteen puolelta sen
suurimman asunnon. Kotihengetär Hiljaa huvittaa, kun tyttö ”kollaa” joka
paikkaa, mutta Vieno on jo mielistynyt lastenkamariin ja etenkin liinavaatekomeroon.
Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu
aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä,
ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee
lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone,
mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon
vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle
tarkoitettu.
Vain muutaman vuoden päästä isä kuolee keuhkotautiin ja äiti
jää Vienon ja pienen Vilhon yksinhuoltajaksi. Lapsilla on silti mahdollisuus
käydä koulua ja opettajan urasta haaveileva Vieno valmistuu ylioppilaaksi.
Juuri ennen lakkiaisia hän kuitenkin tapaa Kallen, joka on ”vain” kirvesmies
mutta jonka suupielissä leikkii hymynkare ja silmissä asuu vihreä meri. Vieno
luopuu ainakin tässä vaiheessa urahaaveistaan.
Vuonna 1951 Vieno on sodassa murtuneen miehen vaimo ja
kuusivuotiaan Liisan äiti. Vatsassa odottaa syntymäänsä Veikko-poika. Perhe
asuu Vienon perimässä asunnossa, mutta tuloja tuovat vain Vienon ompelutyöt ja
soitto-oppilaat. Liisa-tytärkin oppii pitkin hampain luopumaan monista haluamistaan
asioista. Todellinen kriisi iskee, kun pankki ilmoittaa pakkolunastavansa
asunnon jollei perintöveroa makseta.
Ammattitaitoiselle kirvesmiehelle olisi sodan jälkeisessä
Suomessa kysyntää, mutta Kalle katsoo olevansa liian sairas pystyäkseen kokopäivätöihin.
Hän haluaisi vain nukkua loputtomiin, juoda viinaa ja puida menneitä muiden
sotaveteraanien kanssa. Vienon taitaisi olla helpompaa luopua puolisostaan kuin
lapsuudenkodistaan?
Toisessa aikatasossa ollaan vuodessa 2013. Anniina on tullut
miehensä Leevin kanssa katsomaan kerrostaloasuntoa, jonka on bongannut myynti-ilmoituksista.
Vanha talo on kaunis ja asunnossa paljon vanhaa jäljellä, vaikka
huonejärjestystä onkin jossain vaiheessa muutettu ja lisätty sauna. Pois
puretun komeron kohdalla notkahteleva lattia kuitenkin huolettaa.
Isännöitsijä ja hänen tilaamansa asiantuntijat saavat
Anniinan ja Leevin vakuuttuneiksi siitä, ettei asunnossa ole vikaa, joten kauppakirjat
allekirjoitetaan, tehdään pieni pintaremontti ja muutetaan sisään. Perheeseen
kuuluvat Anniinan ja Leevin lisäksi mäyräkoira Sisu ja Leevin nelivuotias
Milja-tytär aiemmasta liitosta. Nyt olisi sopiva aika yrittää yhteistä lastakin.
Äkkiä halusin avata kaiken, laittaa kaiken niin kuin se
oli ollut ja olla itsekin osa ketjua, kulkemassa keittiöstä saliin,
kastelemassa pelargonioita ikkunalaudalla, astumassa askelia, jotka kerran oli
jo astuttu.
Vuotta myöhemmin Anniina leikataan kuukausia jatkuneiden
poskiontelotulehdusten takia, mutta oireet jatkuvat silti. Kun Sisu-koirallakin
todetaan silmä- ja korvatulehdus, alkaa asunnon todellinen kunto epäilyttää
Onko siellä kosteusvaurio? Hometta? Onko raskausongelmissakin takana jokin
asunnossa piilevä haitta? Pitääkö unelmakodista luopua?
Luopuneet-romaanissa on surumielistä runollisuutta,
mutta myös hieman särmää ”pohojanmaan” murteen muodossa. Kummassakin kirjan aikatasossa
ihmisten arkisen elämän kuvaus on uskottavaa ja henkilöhahmot niin todentuntuisia.
että etenkin Vienoon ja Anniinaan suorastaan kiintyy. Heidän kokemansa vaikeudet
ovat aikakaudelleen valitettavan tyypillisiä, ehkä tuttuja lukijoillekin.
Kirjassa kaksi tarinaa kulkee rinnakkain, joten lukija voi matkan
varrella poimia vihjeitä niin menneestä kuin tulevasta. Vauhdikkaan viihteen
ystävää Luopuneet ei välttämättä puhuttele, mutta sopii kauniista
kielestä ja hienovaraisesta realismista kiinnostuneelle. Vaikka ajoittain on
synkkää, jää päällimmäiseksi toivo.
Vielä joskus olen jossakin toisessa kodissa, jonka
seinissä asuu kaikki hyvä. Ikkunalla anopinkieli ja kliivia, viikunapuu ja
onnenapila. Soitan mustia ja valkoisia koskettimia, sävelmää, joka kohoaa
korkealle.
Kiitos vinkistä, kuulostaa mielenkiintoiselta! Olen täältä saanut paljon hyviä lukuvinkkejä, kiitos niistä!
VastaaPoistaKiitos kiitoksista, se rohkaisee jatkamaan! Pidin tästä kirjasta, uskallan suositella.
Poista