Kustantaja: WSOY 2026
Alkuteos: J’emporterai le feu (2025)
Suomennos: Lotta Toivanen
Kansi: Martti Ruokonen
Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin teos Kannan tulta
mukanani on Toisten maa -sarjan kolmas osa. Ensimmäinen osa Sotaa,
sotaa, sotaa (2021) kertoi ranskalaisen Mathilden ja marokkolaisen Aminen
avioliitosta ja toinen osa Katsokaa kun tanssimme (2023) heidän
lapsistaan Selimistä ja Aïchasta. Kannan tulta mukanani -romaani kuvaa Aïchaa
ja puolisoaan Mehdiä sekä pariskunnan tyttäriä Miaa ja Inèstä 1980-luvulta
2000-luvun alkuun.
Kannan tulta mukanani -romaanin kertoja on pariisilaistunut
Mia, josta on tullut tunnettu kirjailija. Hän suunnittelee teosta sukunsa
vaiheista ja vierailee siksi vuonna 2022 Aminen ja Mathilden rakkaudella
rakentamalla maatilalla Marokon Meknésissä. Lapsuudesta tuttu paikka ei
kuitenkaan sytytä tulta hänen sisällään; hän on ahdistunut ja jumissa.
Mitä iloa siitäkin on, että olen yrittänyt selvittää,
missä minun paikkani on, mikä minun maani on, kun en enää edes tiedä kuka olen?
Mitä identiteetti tarkoittaa, kun on menettänyt muistinsa?... Kun minulta
kysytään, mistä olen kotoisin, en tiedä mitä sanoa, soperran niin kuin
änkyttäjä, joka yrittää sanoa jotain mutta lopulta luovuttaa…
Vuonna 1980 Mehdi Daoud työskentelee viikot Casablancassa ja
ajaa viikonloppuisin perheen luo Rabatiin. Itse majesteetti on määrännyt Mehdin
hieman epämääräisen kiinteistö- ja matkailualaan erikoistuneen Crédit
Commercial -pankin eli CCM:n johtajaksi ja Mehdi on tekemässä siitä
menestystarinaa. Kotiasioihin hän ei ennätä paneutua.
Aïcha joutuu gynekologintyönsä ohella pitämään huolta
talosta ja kasvavasta perheestä. Mia-esikoinen on kuusivuotias, kun pikkusisko
Inès syntyy. Mia kiusaa julmasti pikkuista, joka on varastanut hänen paikkansa,
mutta Inès ei koskaan anna siskoaan ilmi. Hän on ihastuttava kaunotar, kun taas
lyhythiuksinen, kyömynenäinen ja leveäharteinen Mia kävisi pojasta.
Daoudin perhe on varakas ja länsimaistunut. Kotikielenä on
ranska eikä esimerkiksi Mia opi koskaan kunnolla arabiaa. Moskeijassa ei käydä,
alkoholia juodaan ja joulua juhlitaan. Jo lapsina Mia ja Inès tietävät, että kaikista
asioista voi puhua vapaasti sisätiloissa, mutta julkisilla paikoilla ei koskaan
uskonnosta, kuninkaasta tai Saharasta.
Mia on liian lahjakas oppilas ollakseen kovin suosittu.
Lisäksi hän ymmärtää jo lukiossa olevansa erilainen: hän on poikien kaveri,
mutta kaipaa seksiä tyttöjen kanssa. Inès taas on jo pienenä miltei
pakkomielteisen kiinnostunut pojista. Kumpikin päättyy opiskelemaan Pariisiin:
Mia isää jäljitellen kaupallisia aineita ja Inès äitinsä innoittamana lääketiedettä.
Pariisissa sisarukset ymmärtävät ensi kertaa, että
kielitaidostaan ja varakkuudestaan huolimatta he länsimaalaisten silmissä ovat ensisijaisesti
pohjoisafrikkalaisia, arabeja ja muslimeja eivätkä nimenomaan marokkolaisia. Iskujen
ja sotien maailmassa he ovat pelkän ulkonäkönsä vuoksi epäilyttäviä. He ovat
vieraita.
Heidät oli tuomittu elämään eräänlaisessa kiirastulessa,
islamisteihin kohdistuvan vihan ja länsimaalaisen tietämättömyyden välisen
rautanyrkin puristuksessa.
Mia ja Inès ottavat kantaa etenkin naisen asemassa oleviin
puutteisiin Marokossa: alaikäisten avioliittoihin, luku- ja kirjoitustaidottomuuteen,
vaimojen hylkäämisiin… Heistä on käsittämätöntä, että sadat tuhannet naiset
vastustavat Hassan II:n jälkeen kuninkaaksi kruunatun Mohammed I:n pyrkimyksiä edistää
tasa-arvoa. Vieras yhteiskunta siis täälläkin.
2000-luvun alku on suvulle raskas. Mathilde joutuu ottamaan
vastuun Belhajin tilasta Aminen muistisairauden takia ja hautaamaan miehensä
koko maailman huomion kiinnittyessä WTC-iskuihin syyskuussa 2001. Mehdi
joutuu vankilaan todennäköisesti eräänlaisena sijaiskärsijänä ja kuolee pian vapautumisensa jälkeen vuonna 2003. Kahdeksan vuotta myöhemmin
seuraa virallinen anteeksipyyntö.
Minkä maan suvun jäsenet kokevat omakseen?
Ranskalaissyntyinen Mathilde on elänyt koko aikuiselämänsä Marokossa, ja siitä
on tullut hänen kotimaansa. Vuosikymmeniä New Yorkissa asunut Selim ja
ranskalaistunut Mia taas tuskin voisivat elää Marokossa turvallisesti täysin omana
itsenään eikä Inèskään halua luopua Ranskan tarjoamasta vapaudesta.
Voimmeko me rakastaa maata, joka ei rakasta meitä?
Voimmeko olla yhtä aikaa kotoisin täältä ja sieltä?
Kannan tulta mukanani -teoksessa on henkilöitä kolmen
sukupolven ajalta, mutta onneksi kirjan alussa on hyvä henkilöluettelo. Kirja
perustuu löyhästi Leïla Slimanin omiin kokemuksiin, joten Mia lienee osin
kirjailijan omakuva. Sukutarinan päärooleissa ovat vahvat ja itsenäiset naiset:
Mathilde, Aminen sisko Selma, Aïcha, Mia ja Inès. He kantavat tulta mukanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti