EVERETT, PERCIVAL: James

Kustantaja: Gummerus 2026

Alkuteos: James (2024)

Suomennos: Antero Tiittula

Kansi: Jenni Noponen

Yhdysvaltalainen Percival Everett (s. 1956) on teoksissaan tutkinut usein aika satiiriseen sävyyn rasismiin ja identiteettiin liittyviä teemoja. Näin on myös hänen vuonna 2024 ilmestyneessä romaanissaan James, joka on uudenlainen tulkinta Mark Twainin klassikkoromaanista Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Teos on voittanut Pulitzer- ja National Book Award -palkinnot ja oli Booker-palkinnon finaalissa.

Missourin Hannibalissa eletään aikaa juuri ennen Yhdysvaltain sisällissodan puhkeamista. Tarinaansa kertoo minämuodossa neiti Watsonin orja James, jota yleisesti kutsutaan Jimiksi. Hän on iholtaan vaaleanruskea ja varreltaan satakahdeksankymmensenttinen salskea mies ja hänellä on Sadie-niminen vaimo ja tytär Lizzie. Lisäksi Jimin kannoilla pyörivät valkoiset pojanvintiöt Tom Sawyer ja Huckleberry Finn.

Luku- ja kirjoitustaitoinen Jim käy salaa lukemassa tuomari Thatcherin kirjaston kirjoja ja oppii tuntemaan Voltairen, Rousseaun ja Locken teoriat ihmisoikeuksista niin hyvin, että keskustelee heidän kanssaan unissaankin. Jim osaa myös puhua täydellistä englantia, mutta käyttää valkoisten kuullen vain murteellista orjakieltä, jotteivat nämä hämmentyisi ja pelästyisi. Kielen hän opettaa lapsillekin.

   Lizzie karisti kurkkuaan. ”Neiti Watson, sellaista maissikaakkuu en o ikin syöny.”

   ”Kokeilepa ’se ol semmottis, ku mä ei o’”, minä sanoin. ”Se olisi oikeaa vääräkielisyyttä.”

   ”Se ol semmottis maissikaakkuu, ku mä ei o ikin syöny.”

  ”Oikein hyvä”, minä sanoin.

Keväällä 1861 Jim kuulee, että neiti Watson aikoo myydä New Orleansiin hänet, mutta ei Sadieta eikä Lizzietä. Jim pakenee läheiselle saarelle pohtimaan tilannetta ja yllättäen hänen seuraansa liittyy Huck Finn. Poika on lavastanut oman murhansa siinä toivossa, että siitä syytettäisiin hänen juoppoa ja väkivaltaista isäänsä – vaan epäilyt taitavatkin nyt kohdistua karkuri-Jimiin.

Alku on hankala, kun rankkasateet saavat Mississippi-joen tulvimaan ja kalkkarokäärme puree Jimiä käteen, mutta lopulta kaksikon lautta lipuu alas jokea ja kohti pohjoisen osavaltioita. Jim toivoo siellä ansaitsevansa tarpeeksi rahaa ostaakseen perheensä vapaaksi. Kumppanusten on pysyteltävä mahdollisimman näkymättöminä, sillä Jimin päästä on luvattu 300 dollarin palkkio ja naiivi Huck on altis huijareille.

Monenlaista onnettomuutta ja seikkailua matkan varrelle osuu. Jotkut tapahtumat paljastavat orjuuden julmia puolia, esimerkkinä miehen ruoskiminen ja lynkkaus kynänpätkän varastamisen vuoksi. Jotkut tilanteet puolestaan ovat varsin absurdeja, esimerkiksi Jimin päätyminen kauniin tenoriäänensä ansiosta minstrel-ryhmään, jossa valkoiset miehet lankkaavat kasvonsa mustiksi ja esittävät parodioita mustien musiikista. Muut eivät tiedä, että yksi valkoihoisista kuorolaisista, Norman, onkin oikeasti karannut orja.

…kymmenen valkoista miestä naamat mustana, yksi valkoista esittävä musta mies mustaksi maalattuna sekä minä, vaaleanruskea musta mies, jonka oli mustaksi maalattuna tarkoitus näyttää valkoiselta, joka yritti esittää mustaa.

Jim on nokkela, älykäs ja hyväsydäminen mies, joka matkan loppupuolella joutuu tekemään elämänsä kamalimman päätöksen. Tuhoisassa laivaonnettomuudessa veden varaan joutunut Jim joutuu nimittäin valitsemaan, pelastaako ystävänsä Normanin vai nuoren Huckin. Hänellä on omat syynsä valita Huck ja näiden syiden kuuleminen muuttaa pojan koko maailman.

Ei Jim kaihda väkivaltaa eikä murhaakaan, jos syy siihen on hänen mielestään tarpeeksi painava ja teko oikeudenmukainen. Matkansa seurauksena hän kasvaa eroon valkoisten orjilta odottamasta käytöksestä, minkä merkkinä hän luopuu orjana käyttämästään nimestä Jim ja on jatkossa James. Pelkkä James ilman sukunimeä.

Everett kuvaa kirpaisevan asialliseen sävyyn mustien miesten, naisten ja lasten kohtaloita. Orjalla on valkoisille vähemmän arvoa kuin hevosella; parhaallekin isännälle hän on vain tavaraa. Orjia pidetään tyhminä ja lapsellisina, mitä alleviivaa sekin, että mustaa miestä kutsutaan iästä riippumatta pojaksi tai pojuksi. Orjille puolestaan on turvallisinta käyttäytyä näiden oletusten mukaisesti.

James-romaani käsittelee kriittisesti yhtä ihmiskunnan historian häpeällisimmistä vaiheista, mutta on samalla myös jännittävä seikkailukertomus. Se kuvaa kauniisti ystävyyttä, rakkautta ja myötätuntoa ja saa välillä myös nauramaan. Suuri kiitos suomentaja Antero Tiittulalle, jolla lienee ollut itselläänkin hauskaa orjien englantia kääntäessään.

Tämä hieno teos kannattaa ehdottomasti lukea!