WENNSTAM, KATARINA: Tahra

Ruotsalainen rikostoimittaja ja mediapersoona Katarina Wennstam on julkisuudessa ottanut kantaa seksuaalisiin väärinkäytöksiin. Tähän aihepiiriin liittyy myös hänen teoksensa Tahra, ensimmäinen osa naisten kokemaa väkivaltaa käsittelevästä jännäritrilogiasta.

Jonas Wahl on menestyvä asianajaja, jota komean ulkomuotonsa ja sujuvan ulosantinsa vuoksi pyydetään usein televisioon kommentoimaan suurta yleisöä kiinnostavia oikeudenkäyntejä. Erityisen tunnettu hän on kaltoin kohdeltujen naisten puolustajana. Yksityiselämässä hänellä on kaikki vallan mainiosti: kaunis ja hienostunut vaimo, fiksut lapset, upea talo. Jonaksella on kuitenkin yksi pakkomielle: prostituoidut. Hänellä halu ostaa seksiä on voimakkaampi kuin ilmi tulemisen pelko tai itseinho. Henkiseen tuskaan auttavat nuo niin perinteiset puolustelut: tytöt tekevät töitä mielellään, he ansaitsevat hyvin, he ovat vapaita lopettamaan milloin haluavat …

Kirja käynnistyy suuresta paritusoikeudenkäynnistä. Jutun taustoja tutkivat niin syyttäjä kuin mediakin ja Jonaksen menneisyyteen liittyvä tahra saattaa tulla silloin päivänvaloon. Teoksen jännittävyys on siinä, kuinka Jonaksen käy - kerrankin pärjätään ilman väkivaltakuvauksia ja murhia.

Tahra on uskottava käsitellessään ruotsalaista lainsäädäntöä, naiskauppaa ja prostituutiota. Henkilöiden tunteet ja toimet ovat tarpeeksi perusteltuja, jotta jopa Jonasta kohtaan saattaa tuntea hieman myötätuntoa. Kiinnostavin hahmo on Jonaksen 14-vuotias tytär Emma, jonka ensimmäiset seksuaaliset kokemukset tuntuvat viestittävän, etteivät naiset saa tuntea halua eivätkä nauttia seksistä. Itse ihmiskauppa-asia jää kuitenkin taka-alalle eikä Wennstam(kaan) pysty selittämään, miksi yläluokkaiset miehet ja perheenisät käyvät bordelleissa ja seksiklubeilla. Aiheensa vuoksi teos on kiinnostava, ei niinkään kaunokirjallisilta ansioiltaan.

HORNBY, NICK: Juliet riisuttuna

Brittiläinen Nick Hornby on kirjoittanut rockintoilijoista ennenkin. Romaanissa Uskollinen äänentoisto (1996) hän kertoi kolmikymppisestä miehestä, joka tunsi äänilevykokoelmansa paremmin kuin tapaamansa naiset. Juliet riisuttuna – teoksessa on hieman samanlainen asetelma. On keski-ikäinen mies, jonka ainoa intohimo tuntuu olevan jo aikoja sitten uransa lopettanut amerikkalaismuusikko (joka ei muutenkaan saanut aikaan kuin yhden kelvollisen levy). On miehen tympääntynyt avopuoliso, joka tuntee elämänsä valuvan hukkaan. On muusikko, jonka luovuus on kadonnut ja joka inhoaa itseään. Kukaan Juliet riisuttuna -teoksen henkilöistä ei ensi alkuun vaikuta erityisen miellyttävältä, mutta jossain vaiheessa näitä inhimillisiä ja erehtyväisiä ihmisiä kohtaan rupeaa tuntemaan myötätuntoa.

Tarina alkaa kehkeytyä siitä, kun Tucker Crowe julkaisee pitkän tauon jälkeen akustisen, demonauhoista koostuvan version kuuluisasta albumistaan nimeltään ”Juliet”. Uutta albumia aletaan pian kutsua nimellä ”Juliet, Naked”. Tuckeria pakkomielteisesti ihaileva Duncan ylistää sitä Internetissä pidäkkeettömästi, vaikka ehkä itsekin sisimmässään tietää olevansa naurettava. Annie, joka on joutunut Duncanin kumppanina tutustumaan Tuckerin tuotantoon liiankin hyvin, uskaltautuu lähettämään oman kriittisen arvionsa levystä. Annie saa pian sähköpostia Tuckerilta itseltään. Syntyykö kolmiodraama?

Hornby asettaa fanittamisen hupaisaan valoon. Idolin jokaista sanaa ja tekoa tutkitaan ja tulkitaan ja väännellään ja käännellään. Jossain vaiheessa totuudeksi vakiintuu jokin tulkinta, jolla ei välttämättä ole tosiasioiden kanssa mitään tekemistä. ”Pyhille” paikoille tehdään retkiä, vaikkapa vessaan jossa käytyään artisti ei enää koskaan palannut lavoille esiintymään…

DILLON, LUCY: Eksyneiden sydänten koti

Brittiläinen Lucy Dillon muistuttaa kertojanlaadultaan hyvin paljon suomalaista Tuija Lehtistä. Dillonin teos Eksyneiden sydänten koti on nykyromaaniksi varsin lempeä ja puhdashenkinen. Siinä ei ole mitään uutta eikä yllättävää, vaan lopputuloksen voi arvata ennalta aika tarkkaan. Kipeitä asioita käsitellään, mutta loppu on onnellinen. Teos saikin Britanniassa vuonna 2010 Romantic Novel of the Year – palkinnon.

Nelikymppinen Rachel Fielding menettää kerralla elämänsä miehen, työpaikan ja asunnon (kaksi viimeistä menetystä ovat kytköksissä ensimmäiseen). Tilannetta ei helpota viesti perinnöstä: perheen säälimä vanhapiikatäti on jättänyt Rachelille talon, koiran ja koirahoitolan. Rachelin koko elämä saa uuden suunnan, kun rakkaushuolien tilalle tulee huoli löytökoirien sijoittamisesta ja koirahoitolan kannattavuudesta. Ja lisääkö töykeä poikamies-eläinlääkäri huolia entisestään?

Rachelin ystäväpiiriin alkaa kerääntyä yhä enemmän koiraintoilijoita ja hän itsekin – ei lainkaan koiraihminen – alkaa kiintyä karvakuonoihin. Hänellä tuntuu jopa olevan synnynnäinen kyky löytää juuri oikeanlainen koira kullekin koiraa etsivälle. Hänen oma koiransa on lempeä ja hienotunteinen paimenkoira. Työttömäksi jäänyt ja lasta pakkomielteisesti kaipaileva Natalie saa miehensä kera kosolti haastetta itsepäisestä ja kurittomasta bassetista. Avioeron vuoksi kahden pojan yksinhuoltajaksi jäänyt Zoe kohtaa labradorinnoutajan pennun ansiosta hurmaavan lääkärin, jonka koira on sirosteleva villakoira. Koirat ja ihmiset muodostavat lopulta kiinteän verkoston, jossa jokaisen ongelmat löytävät jonkinlaisen ratkaisun.

MORTON, KATE: Paluu Rivertoniin

Australialainen Kate Morton tähtäsi nuoruudessaan näyttelijäksi ja suoritti Lontoossa lisensiaatin tutkinnon draamassa ja puheviestinnässä. Vaikka kirjallisuus sittemmin veti pitemmän korren, on Morton voinut hyödyntää draaman tuntemusta omissa teksteissään.

Paluu Rivertoniin -teos liikkuu kahdessa aikatasossa, mutta näkökulma on koko ajan Grace Bradleyn. ”Nykyhetkessä” eli vuonna 1999 Grace on 98-vuotias ja vielä varsin selkeäjärkinen hoitokodin asukas. Eräänä päivänä hänen luokseen saapuu nuori nainen, joka kertoo ohjaavansa elokuvaa Rivertonin kartanossa vuonna 1924 tapahtuneesta skandaalista. Grace oli todistamassa varsin läheltä tuota tapahtumaa, mutta ei ole halunnut sitä muistella. Nyt pato murtuu ja menneisyys palaa mieleen yhä voimakkaampana.

”Menneisyys” alkaa vuodesta 1914, jolloin Grace saapuu Rivertonin kartanoon palvelijattareksi. Työ on raskasta, mutta sitä tehdään vanhan ajan alttiissa hengessä. Tosin isäntäperhe on selvästi luisumassa yhteiskunnan portailla alaspäin. On sairautta ja kuolemaa. On taloudellista ahdinkoa. On perimysongelmia. Jotkut perheenjäsenistä haluavat eroon perinnäistapojen kahleesta, etenkin naisasiasta kiinnostunut Hannah. Tämäkö luo Hannahin ja Gracen välille harvinaisen läheisyyden? Olisiko Grace pystynyt estämään murhenäytelmän, joka johtaa nuoren runoilijan Robbie Hunterin kuolemaan?

Paluu Rivertoniin tavoittaa hyvin 1900-luvun alkupuolen tunnelmat Britanniassa. Muutoksia on tapahtumassa, paljolti sodasta johtuen. Työväestö ei enää tyydy perinteisiin tapoihin ja käytäntöihin eikä pidä aateliston etuoikeutettua asemaa itsestään selvänä. Seurapiireihin alkaa ujuttautua raharikkaita nousukkaita, joilla on omat käsityksensä hyvästä elämästä. Levoton nuoriso elää kuumeisen kiihkon vallassa, kimallusta ja paheita etsien.

Teoksessa on goottilaiselle kirjallisuudelle ominaisia piirteitä. Menneisyyden tapahtumat alkavat sekoittua nykyhetkeen ja vaikuttaa ihmisten elämään. Synkkiä salaisuuksia paljastuu, vääriä tekoja ja vääriä henkilöllisyyksiä, sukurasitteita ja sekaannuksia. Kirja säilyttää kiinnostavuuden loppuun asti, sillä vasta viimeisessä luvussa saadaan lopullinen selvitys tapahtumien kulkuun. Jotkut salaisuuksista ovat arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa. Jännityksen lisäksi kirjassa on myös rakkautta. On suuri ja traaginen rakkaustarina ja sen varjossa arkinen ja lempeä kertomus, kenties myös nykyhetken tarina.

KILPI, MARKO: Elävien kirjoihin

Marko Kilven kolmannessa rikosromaanissa Elävien kirjoihin joutuu hänen vakiosankarinsa, vanhempi konstaapeli Olli Repo, kuoleman porteille. Perheväkivaltatilanteen rauhoittamisen pitäisi olla kokeneille poliiseille rutiinia, mutta toisin käy: Olli saa kohtalokkaan puukoniskun kaulaansa. Hän näyttää toipuvan vammasta yllättävän nopeasti niin fyysisesti kuin psyykkisesti, mutta onko kaikki sittenkään kunnossa? Tai onko koskaan ollutkaan? Onko Ollin menneisyydessä jokin särö, jota hän ei itse tiedosta mutta joka kuitenkin vaikuttaa kaikkiin ratkaisuihin?

Sairasloman jälkeen Olli määrätään väliaikaisesti huumerikoksia tutkivaan yksikköön. Parikseen hän saa yksinäisenä sutena tunnetun Elias Kasken, joka omaa rikollisten puhuttamisen ja kuuntelemisen taidon – ja pohjattoman kärsivällisyyden. Elias pyrkii pääsemään käsiksi huumebisnestä pyörittäviin johtohenkilöihin, mutta törmää aivan uudenlaisiin ongelmiin. Miksi ilmiselvästi huumeita käyttäneistä ei löydy testeissä mitään? Miksi kyseiset henkilöt ovat käyttäytyneet epätavallisen aggressiivisesti ja vainoharhaisesti?

Kirjan mielenkiintoisin henkilö on ”yön kuningatar” Pike, joka vapautuu vankilasta pieni lapsi kainalossa ja mielessä vakaa aikomus tehdä täydellinen pesäero entiseen. Nuoresta asti päihteitä käyttänyt ja rikollispiireissä pyörinyt Pike joutuu opettelemaan alusta alkaen kaikki normaaliin elämään liittyvät asiat kuten kaupassa käynnin ja ruuanlaiton. Menneisyyden ote on muutenkin lujempi kuin Pike toivoisi. Mitä kaikkea hän on valmis tekemään taatakseen omansa ja ennen kaikkea lapsensa turvallisuuden?

Marko Kilven kirja on rakenteeltaan sellainen, että sitä on pakko ahmia eteenpäin. Kohtaukset vaihtuvat nopeasti ja usein niin, että vaihtokohdassa joku henkilöistä jää keskelle vaarallista tai muuten käänteentekevää tilannetta. Poliisina Kilpi pystyy kuvaamaan rikostutkinnan eri vaiheita asiantuntevasti, mutta intoutuu toisinaan liiankin seikkaperäiseksi. Hän pyrkii kartoittamaan myös henkilöidensä psykologista puolta, taustoja, traumoja, syitä ja seurauksia. Ihmisen tuhoavat yhteisön ulkopuolelle ajautuminen ja yksinäisyys – ja silloin on sama, onko kyseessä rikollinen vai poliisi.

MAALOUF, AMIN: Leo Afrikkalainen

Amin Maalouf (s. 1949) on syntyjään libanonilainen, mutta asunut Ranskassa vuodesta 1977 eli Libanonin sisällissodan puhkeamisesta lähtien. Maalouf on merkittävä kulttuurivaikuttaja ja toiminut mm. puheenjohtajana Euroopan komission työryhmässä, joka vuosina 2007–2008 pohti monikielisyyden merkitystä eurooppalaiselle identiteetille. Tämä teema esiintyy tavallaan jo Maaloufin esikoisromaanissa Leo Afrikkalainen, joka ilmestyi ranskaksi vuonna 1986 ja nyt siis hieman viiveellä suomeksi. Teos kuvaa aikaa, jolloin Välimeren alueella taisteltiin vallasta ja varallisuudesta verissä päin – kuten nytkin.

Leo Afrikkalainen on muodoltaan omaelämäkerta. Sen kirjoittaja on Hasan al-Wazzan tai toiselta nimeltään Johannes Leo Africanus, jonka tiedetään eläneen 1400–1500 –lukujen taitteessa. Niukat elämäkerralliset tiedot toimivat oivallisena pohjana Maaloufille, joka vie sankarinsa aatteellisten myllerrysten ja poliittisten valtataisteluiden keskelle. Tapahtumat kirjataan muistiin kiihkottomasti ja asiallisesti, joten teos voi ensi alkuun vaikuttaa hieman kuivalta.

Hasan syntyi n. 1490 Granadassa, joka tuolloin oli maurilainen kuningaskunta. Muutaman vuoden kuluttua kastilialaiset valloittivat kaupungin ja kaikkien islaminuskoisten oli joko muutettava pois tai käännyttävä kristinuskoon. Hasanin perhe pakeni Fèsin kaupunkiin Marokkoon - maailmanmatkaajan tie oli alkanut. Elämänsä onnekkaassa vaiheessa Hasan kulki kamelikaravaanien mukana Afrikan syrjäisille seuduille tai eleli rikkaana oloneuvoksena suurkaupungeissa kauniiden naisten seurassa. Epäonni vuorostaan vei hänet merirosvojen vangiksi ja Roomaan paavin orjaksi, mistä hän nousi uudestaan merkittävään asemaan diplomaattina ja kirjailijana. Hänen oli pakko ottaa kristillinen kaste ja samalla paavin määräämä nimi eli Johannes Leo de’ Medici. Se ei kuitenkaan tuntunut miestä haittaavan. Leo Afrikkalaisen suuri unelma oli kansojen yhteisymmärryksen lisääminen, esimerkiksi laajan monikielisen sanakirjan avulla. Tämä oli hänen opinkappaleensa:

Jos ihmiset tuntuvat sinusta ahdashenkisiltä, muista että Jumalan maailma on avara ja että Hänellä on suuret kädet ja suuri sydän. Älä pelkää lähteä kauas, älä pelkää jättää taaksesi kaikkia meriä, kaikkia rajoja, kaikkia asuinmaita, kaikkia uskomuksia.

Maaloufin kirja tuo mieleen Mika Waltarin suurteokset Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim, jotka sijoittuvat samaan ajankohtaan ja osittain samoihin maisemiinkin. Waltarin mittoihin ei Maaloufin esikoisteos nouse, mutta hieno lukukokemus se silti on.

BARBERY, MURIEL: Kulinaristin kuolema

Vuosi sitten suomeksi ilmestynyt Muriel Barberyn teos Siilin eleganssi oli arvostelu- ja myyntimenestys. Tämä lienee vaikuttanut siihen, että heti perään julkaistaan suomeksi myös Barberyn vuonna 2000 ilmestynyt esikoisteos Kulinaristin kuolema. Kummassakin kirjassa ollaan samassa pariisilaisessa luksuskerrostalossa ja osittain samojen henkilöiden parissa. Kummassakin kirjassa kepeä leikillisyys yhdistyy vakaviin sävyihin, joskaan Kulinaristin kuolemassa ei ole samanlaista sadunomaisuutta ja moniselitteisyyttä kuin Siilin eleganssissa.

Pierre Arthens tietää kuolevansa kahden vuorokauden kuluessa. Hän on ollut Ranskan (tai omasta mielestään koko maailman) merkittävin ravintolakriitikko, ylimielinen ja omasta vallastaan juopunut mies. Hän on elänyt aistinautintoja tavoitellen, pettänyt niin vaimoaan kuin rakastajattariaan ja ylenkatsonut lapsiaan. Eläimet ovat olleet hänelle tärkeämpiä kuin ihmiset ja ruoka tärkeämpää kuin mikään muu. Hän on nostanut kokkeja ja ravintoloita maineeseen tai painanut niitä lokaan, mutta mitä merkitystä tuolla kaikella lopultakaan on? Onko hän jossain vaiheessa kadottanut sydämensä ja sen myötä oikean, jakamattoman ja puhtaan nautinnon?

Arthens ei pelkää kuolemaa eikä nureksi kohtaloaan. Hän haluaisi kuitenkin vielä kerran maistaa erään tietyn maun, joka lapsuus- ja nuoruusvuosina oli hänelle äärettömän tärkeä, mutta unohtui uravuosina kaikkialta tulvivien uusien kokemusten alle. Sillä maulla olisi luultavasti avain hänen sydämeensäkin. Arthens kaivelee muististaan elämänsä herkullisimpia hetkiä ja etenee vähän kerrassaan kohti kaipaamaansa makuelämystä. Se on kyllä kieltämättä hieman yllättävä… Muistikuvat paljastavat paljon Arthensista itsestään ja lisävalaistusta hänen olemukseensa luovat lähipiirin puheenvuorot: vaimon, lapsien, rakastajattarien, lääkärin, kerjäläisen, perheen kissan ja jopa koristeveistoksen.

Kulinaristin kuolema kuvailee hieman turhankin pitkään ja yksityiskohtaisesti ruokanautintoja, mutta samalla se on kaunis ylistys hyville raaka-aineille ja ruoanlaittajille. Osansa ylistyksestä saavat omasta nerokkuudestaan tietämättömät isoäidit ja osaamisestaan ylpeät huippukokit, yksinkertaiset maalaisherkut ja kalliit harvinaisuudet.

HAAHTELA, JOEL: Katoamispiste

Joel Haahtelan halu kirjoittaa kirjallisesta idolistaan Raija Siekkisestä ja tämän viimeisistä vaiheista heräsi kirjailijatapahtumassa Kotkassa, Raijan kotikaupungissa. Keskustelut kollegoiden kanssa nimittäin paljastivat, ettei henkilöstä nimeltä Raija Siekkinen tiedetty paljon muuta kuin kirkonkirjafaktat. Kriitikoiden ylistämä ja monilla palkinnoilla palkittu Raija oli ujo ja hauras ja lopulta masennuksen vuoksi miltei erakoitunut. Haahtelan sanoin: ”Hän alkoi lopulta kadota itseltäänkin.” Haahtela aprikoi, voisiko näin käydä kenelle tahansa.

Katoamispiste-teoksen nimettömänä pysyttelevä kertoja muistuttaa aika paljon Haahtelaa itseään. Hän on kirjailija ja lääkäri, joka viimeisen vuoden aikana on toiminut puoliteholla kummassakin ammatissa. Eräänä päivänä hän törmää Bulevardilla ranskalaiseen naiseen, jonka mies on kadonnut. Miehen tavaroista on löytynyt suomalaisen kirjailijan Raija Siekkisen teos Häiriö maisemassa sekä helsinkiläisen matkustajakodin osoite, joten saattaa olettaa miehen tulleen Suomeen. Ritarillinen kertoja vie naisen matkustajakotiin, josta löytyy jatkovinkkejä. Nainen kuitenkin häipyy tässä vaiheessa hyvästejä heittämättä.

Kertojan uteliaisuus on herännyt ja hän ryhtyy omatoimisesti seuraamaan ranskalaismiehen jalanjälkiä. Tai ehkä sittenkin Raijan jalanjälkiä. Kertoja matkustaa Kotkaan, käy katsomassa taloja joissa Raija on asunut, pistäytyy Raijan kantakapakassa, jututtaa ihmisiä ja lopulta vierailee Raijan teoksista tutussa saaressa. Ranskalainen mies on kulkenut kaikkialla hänen edellään, saavuttamattomana.

Katoamispiste sekoittaa faktaa ja fiktiota, mutta mikä sitten on faktaa? ”Vuosiluvut”, sanoo Haahtela. Lukija ei siis tiedä, ovatko esimerkiksi hupaisat jutut Raijan teknisestä toistaitoisuudesta paikkansapitäviä. Kirjailija analysoi Raijan teoksia ja rakentaa ihmiskuvaa niiden perusteella. Kenties nainen Raijan teoksissa on kuitenkin vain ihannekuva eikä näköisversio Raijasta itsestään.

Katoamispiste on kieleltään tavattoman kaunis ja juoneltaan hieman mystinen. Jotenkin latteaksi se kuitenkin jää eikä nouse esimerkiksi Perhoskerääjän tasolle.

LAVONEN, KUUTTI & RAUHALA, OSMO: Tyrvään Pyhän Olavin kirkko

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko -teos oli ehdokkaana Vuoden kristillinen kirja 2010-palkintoon. Tämä on kaunis katselukirja, jossa on myös paljon mielenkiintoista tietoa. Teksti on sekä suomeksi että englanniksi.

Kirjan alkuluvut käsittelevät Tyrvään Pyhän Olavin kirkon monisatavuotista historiaa. Katoliseksi kirkoksi 1510-luvulla vihitty rakennus paloi 1600-luvulla ja sen jälkeen rakennustöitä kesti 1780-luvulle asti. Suhteellisen pian kirkko jäi jo pois käytöstä, kun suurempi uusi kirkko valmistui vuonna 1855. Vanhan kirkon kohdalla seurasi pitkä hiljaiselo, kunnes se ”löydettiin” uudestaan 1960-luvulla. Huonokuntoista rakennusta ruvettiin kunnostamaan ja siitä tuli suosittu etenkin vihkikirkkona. Uusi paanukatto saatiin valmiiksi 1997 - ja kolme viikkoa myöhemmin tuhopoltto raunioitti kirkon jälleen. Talkooväki ja lahjoittajat osoittivat voimansa ja perinteisin materiaalein ja työmenetelmin rakennettu kirkko vihittiin uudestaan käyttöön 2003. Koska vanhaa kirkkoa oli pidetty kansallisaarteena nimenomaan 1600–1700-luvuilta säilyneiden maalaustensa ansiosta, halusi seurakunta kuvia myös remontoituun kirkkoonsa. Taiteilijoiksi valittiin Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen, jotka saivat työnsä päätökseen 2009.

Kirjassa esitellään taiteilijat sekä heidän valmistautumisensa hankkeeseen. Osmo Rauhalan vastuulle annettiin alttari ja siihen luomiskertomus päivä päivältä. Tämä aihe on kuvataiteessa yllättävän harvinainen. Kasveja ja eläimiä maalauksissaan käyttävä Rauhala joutui ratkaisemaan esimerkiksi sen, miten ihmisen luominen voidaan kuvata ilman ihmishahmoa. Tämän takia hän joutui perehtymään siihen, mitkä kasvit ja eläimet symboloivat hyvää ja mitkä pahaa. Kuvaosiossa taiteilija selittää jokaisen maalauksen sisältöä ja symboliikkaa.

Katolilaisuudesta ja renessanssista vaikutteita ammentava Kuutti Lavonen puolestaan sai kuvitettavakseen ristin tien lehterien peileihin. Välillä ha eläytyi teoksiin niin, että niiden sisältämä tuska muutti väriskaalaakin totuttua vahvemmaksi – mikä puolestaan aiheutti järkytyksen Osmo Rauhalalle…

FOENKINOS, DAVID: Nainen, jonka nimi on Nathalie

Nainen, jonka nimi on Nathalie -romaani tuo väistämättä mieleen Jean-Pierre Jeunet´n elokuvan Amélie. Kummassakin on miltei sokerista romantiikkaa sekoittuneena hiukan vinksahtaneeseen huumoriin ja tummiin tunnelmiin. Ranskalaista eleganssia?

François ja Nathalie kohtaavat kadulla. Mies ihastuu naisen kävelytyyliin ja nainen miehen karsastaviin silmiin. Heistä tulee pari, jonka suhde jatkuu vuodesta toiseen (seitsemän vuotta) ylimaallisen täydellisenä. Sitten François kuolee eikä Nathalie usko enää koskaan pystyvänsä olemaan onnellinen. Työpaikalta löytyisi kyllä lohduttajia johtajatasolta lähtien, mutta Nathalie torjuu kaikki (kolmen vuoden ajan). Sitten eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa astuu Markus, omituinen ruotsalainen…

Nainen, jonka nimi on Nathalie – teos kuvaa hyvin surua ja siitä toipumista, rakkautta ja sen kasvamista, epävarmuutta ja sen voittamista. Työyhteisössäkin voi olla juuri tällaista: kateutta, kyttäämistä, kiusantekoa, juoruilua, päättömiä huhuja, suosion vaihtelua.

Foenkinos´n kieli on leikkisää. Jotkut lauseet käyvät miltei aforismeista ja nykäisevät lukijaa mukavasti mielikuvasta toiseen. Esimerkkejä:
”Häissä kuuluu olla juhlatuulella. Paljon enemmän kuin syntymäpäivillä. Iloisuusvelvotteilla on hierarkiansa, ja häät ovat pyramidin huipulla.”
”Kokolattiamatot tappavat aistillisuuden. Kuka kumma oli voinut keksiä kokolattiamaton?”
”Olohuone vaikutti liian pieneltä verrattuna hänen haluunsa elää.”
”Suudelma oli kuin modernia taidetta.”
”Miehisyys asettui häneen taloksi vain hitusen yllättyneenä olinpaikastaan.”

Kirjassa on hupsuja alaviitteitä ja lukujen lomassa erilaista tietoutta: mietelmiä, tilastoja, listoja ja määritelmiä. Ne liittyvät aina jollakin tavalla juoneen, joko täydennyksenä edellä kerrottuun tai johdantona tulevaan. Mukana on esimerkiksi parsarisoton ohje ja luettelo levyistä jotka John Lennon olisi tehnyt, jos olisi saanut elää (Titanic soundtrack!). Kirjailija osoittaa lukeneisuutensa ja elokuvatietoutensa monin eri tavoin, mutta miten hyvin hän tuntee kansallisia ominaispiirteitä? Ruotsalaisetko ne muka olisivat maailman melankolisinta ja itsemurhaherkintä kansaa?

PS. Kirjan kansi saattaa karsia lukijoita, mutta se on oikeastaan aika kiva.