RIDPATH, MICHAEL: Varjojen saartama

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013

Alkuteos: Where the shadows lie

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Brittiläinen Michael Ridpath (s. 1961) on opiskellut yliopistossa historiaa ja työskennellyt pankissa arvopaperi- ja riskisijoituskauppiaana. Monet hänen trillereistään ovatkin liittyneet jollakin lailla rahamaailmaan. Varjojen saartama –teos on ensimmäinen osa Islantiin sijoittuvasta Fire & Ice –dekkarisarjasta, josta alkukielellä on ilmestynyt tähän mennessä neljä osaa.

Kirjan päähenkilö on Magnus Jonson tai islantilaisittain Magnús Ragnarsson. Hän on syntynyt Islannissa, mutta asunut Yhdysvalloissa Bostonissa lapsuudestaan asti. Hänen menneisyyteensä liittyy joukko traumaattisia asioita ja pelottava on nykyisyyskin. Rikospoliisina työskentelevän Magnuksen pitäisi todistaa oikeudenkäynnissä, jossa syytettyinä on huumekauppiaiden lisäksi kolme korruptoitunutta poliisia. Kuin ihmeen kaupalla Magnus selviää kahdesta murhayrityksestä, minkä jälkeen esimies lähettää hänet turvaan Islantiin. Tilannetta on tarkoitus hyödyntää niin, että Magnus tutustuttaa Islannin poliisia suurkaupungeille tyypillisiin rikoksiin ja toimintatapoihin – Islannissa kun henkirikokset ja huumeongelmat ovat vielä varsin harvinaisia. Juuri sopivasti paljastuukin epäilyttävä kuolemantapaus, jota Magnus rupeaa innokkaasti selvittelemään. Sankariroolia hän ei kuitenkaan saa, koska tunaroi sekä yksityiselämässä että työtehtävissä – omasta mielestään kyllä perustelluista syistä. Joka tapauksessa uskottavuus on paikallisen poliisin silmissä mennyttä.

Omavaltaisissa tutkimuksissaan Magnus huomaa ajautuvansa yhä syvemmälle myyttien maailmaan. Kuollut mies on kaupitellut ennen julkaisemattoman saagan käsikirjoitusta, johon kuitenkin J.R.R. Tolkienin kerrotaan tutustuneen. Saagan juoni on lähes identtinen Taru sormusten herrasta –suurteoksen kanssa. Mikä omituisinta: saagan uskotaan perustuvan erään suvun todellisiin vaiheisiin. Onko siis myös valtasormus ollut olemassa? Onko se yhä tallessa? Onko se yhtä paha kuin Tolkienin kuvaama sormus?

Varjojen saartama on harvinaisen mielenkiintoinen yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Gaukrin saagasta on merkintöjä vanhoissa asiakirjoissa, mutta itse käsikirjoitus lienee tuhoutunut tulipalossa jo vuosisatoja sitten. Tolkienin taas tiedetään jo koulupoikana perehtyneen muinaisrunoudesta etenkin islantilaisiin saagoihin ja suomalaisten kansalliseepokseen Kalevalaan. Hän jopa opetteli suomen kieltä ja kehitti sen pohjalta suurhaltiakielen. Tämä käy ilmi Varjojen saartama -teoksessakin.

Kirjassa on vahva paikallistunnelma, osuvaa luonnonkuvausta ja persoonallisia henkilöhahmoja. Välillä se imee mukaansa vastustamattomasti, mutta ihan koko aikaa jännite ei kestä. Keskivertodekkarista se kuitenkin poikkeaa myönteisesti.

BYATT, A. S.: Ragnarök : jumalten tuho

Kustantaja: Tammi 2013

Alkuteos: Ragnarok

Suomennos: Titia Schuurman

Englantilainen Cannongate-kustantamo julkaisee sarjaa, jossa nykykirjailijat tulkitsevat ikiaikaisia myyttejä uudella tavalla. Yksi mukaan kutsutuista oli Booker-palkittu englantilainen kirjailija ja runoilija A. S. Byatt (s. 1936), jolle aihe oli heti selvä: germaaniset ja skandinaaviset jumaltarut.

Kirjan kehyskertomuksena on selvästikin omaelämäkerrallinen kuvaus laihasta kaupunkilaislapsesta, joka toisen maailmansodan aikana joutuu evakkoon maaseudulle. Tosiasiassa tuo sairaalloinen tyttö on onnekas päästessään savuisesta ja rikinkatkuisesta teräskaupungista runsaiden kukkaniittyjen ja marjoja pursuavien pensasaitojen keskelle, mutta ulkoinen paratiisi ei poista sisäistä hätää. Liekehtivätukkainen isä lentää Pohjois-Afrikan yllä eikä lapsi usko hänen enää koskaan palaavan. Jo varhain lukemaan oppinut tyttö saa käsiinsä Asgård ja jumalat –teoksen ja onnistuu sen avulla luomaan jotain järkeä oman maailmansa outoihin tapahtumiin. Pelko kuitenkin jää, sitä ei poista aikanaan saapuva rauha eikä normaaliksi palaava arki.

Lapsen mielessä sulkeutui portti. Hänen täytyisi oppia elämään arjessa, hän mietti itsekseen, kaupunkitalossa, puutarhassa, kotona, missä jälleen oli voita ja kermaa ja maukasta hunajaa. Hänen täytyisi nauttia rauhan ajasta. Mutta sulkeutuneen portin toisella puolen oli se kirkas, musta maailma, johon hän oli evakkoaikana astunut. Maailmansaarni ja sateenkaarisilta, jotka olivat näyttäneet ikuisilta mutta tuhoutuneet silmänräpäyksessä.

Lapsen ajatusten välityksellä Byatt tarjoaa vivahteikkaan ja selkeän tulkinnan jumaltaruista. Hän kuvaa maailman syntyä kaikessa monimuotoisuudessaan runollisen kauniisti ja yksityiskohtaisesti, etenkin kaikkea koossa pitävää Maailmansaarnea. Jumalat syntyvät, hallitsevat, juonittelevat ja kisailevat. He ovat voimakkaita ja mahtavia, mutta samalla ahneita, julmia ja uskomattoman typeriä. Ainoastaan Loki on älykäs, mutta hänkin vastuuton ja oikullinen. Jumalat tietävät, että sota Lokin ja hänen jälkeläistensä kanssa merkitsee kaiken olevaisen tuhoa, mutta eivät keksi keinoa sodan torjumiseksi. He kulkevat avoimin silmin ja omalla tavallaan urheasti kohti loppua. Tässä on Byattin sanoma: myös oma maailmamme on tuhoutumassa kiihtyvällä vauhdilla. Mitä teemme sen estämiseksi?

Myyttien tulkinnan lisäksi teoksessa on kirkkaan kauniita luonnonkuvauksia. Kesä pursuaa tuoksuja ja heleän aurinkoisia näkyjä. Talvi viiltää, kuihduttaa ja koettelee. Ragnarök : jumalten tuho on kaunokirjallinen teos siinä missä kulttuurihistoriallinen tutkielmakin. Teoksen lopussa on vielä Byattin essee Ajatuksia myyteistä, joka selventää kirjailijan sanomaa entisestään. Ohut kirja, mutta täyttä asiaa!

LELIC, SIMON: Tuomio

Simon Lelic (s. 1976) on liikemies ja kirjailija. Hänen koulukiusaamista käsittelevä esikoisromaaninsa Katkeamispiste julkaistiin Suomessa keväällä 2011. Lelicin kolmas romaani Tuomio oli vuonna 2012 ehdokkaana sekä Gold Dagger- että Ian Flemming Steel Dagger –palkintoihin.

Leo Curtice ryhtyy oikeusavustajaksi 12-vuotiaalle koulupojalle, joka on tappanut vuotta nuoremman tytön varsin raa’alla tavalla. Tällainen Suuri Juttu merkitsee julkisuutta ja mahdollisuutta saada lisää merkittäviä työtehtäviä, vaikka Leo yrittääkin esittää itsensä idealistisena oikeuden toteuttajana. Vähitellen hän kuitenkin huolestuu nuoresta asiakkaastaan. On vain aavistus: Danielin lapsuudessa on täytynyt tapahtua jotain todella ahdistavaa ja traumatisoivaa, persoonallisuutta muokkaavaa. Vanhemmat, opettajat ja sosiaalityöntekijät vetäytyvät vastuusta ja väittävät pahuuden asustaneen Danielissa syntymästä lähtien. Leon lisäksi harva on puolustamassa lasta, joka kieltämättä on syyllistynyt teoista hirvittävimpään. Pienen maalaiskaupungin asukkaat viranomaisia myöten uhkuvat silmitöntä vihaa. Jopa Danielin isäpuoli kiehuu raivosta. Uhkauksia satelee. Leon 15-vuotias tytär Ellie joutuu koulussa syrjinnän ja väkivallan kohteeksi. Vaimo vaatii Leoa luopumaan tehtävästä, jota pitää kunniattomana – onko Daniel muka tärkeämpi kuin oma perhe?

Ellie-tyttären katoaminen on käännekohta, joka pakottaa Leon luopumaan tehtävästään. Tässä vaiheessa hän ymmärtää paremmin ihmisten vihantunteita, koska huomaa itsekin olevansa valmis repimään kappaleiksi tyttärensä kidnappaajan ja mahdollisen murhaajan. Toisaalta hän tuntee myös pettäneensä itseensä käpertyneen lapsen, joka on viimeinkin alkanut luottaa johonkuhun aikuiseen. Eikö tälle tulevaisuuden kannalta olisi tärkeämpää saada hoitoa kuin vankilatuomio?

Lelic lisää loppuun vielä pari yllättävää käännettä, joten lukuinto pysyy yllä viimeiseen lauseeseen saakka. Tuomio on taitavasti rakennettu teos ja viileästä asiallisuudestaan huolimatta (tai juuri sen ansiosta) varsin puhutteleva. Kirjailija ei asetu kenenkään puolelle, vaan lukijan on itse tehtävä johtopäätöksensä

.

HIEKKAPELTO, KATI: Kolibri

Kati Hiekkapelto (s. 1970) asuu Hailuodossa vanhalla maatilalla miehensä, kolmen lapsensa ja suuren eläinlauman kera. Hän on koulutukseltaan erityisluokanopettaja ja on työskennellyt mm. maahanmuuttajien opettajana. Kolibri on hänen esikoisteoksensa.

Millaista on olla nuori nainen, maahanmuuttaja ja poliisi? Anna Fekete (tai unkarilaisittain Fekete Anna) tietää vastauksen. Kymmenvuotiaaksi asti hän eli Serbiassa aivan turvallisesti, vaikka unkarilaistaustainen perhe kuuluikin etniseen vähemmistöön. Sitten alkoi sota, vähemmistöjen asema heikkeni ja Anna pakeni äitinsä ja veljensä kanssa Suomeen. Hän sopeutui, menestyi koulussa, kävi armeijan ja valmistui poliisiksi. Nyt hän on kolmekymppinen ja saanut viran rikospoliisina kotikaupungissaan (Oulussa?). Työpaikalla häneen suhtaudutaan enimmäkseen hyväntahtoisen uteliaasti, mutta miksikähän esimies on määrännyt Annan pariksi sovinistisen, rasistisen ja alkoholisoituneen Eskon?

Ensimmäiseksi Anna joutuu tutkimaan juttua, jossa vaaravyöhykkeessä tuntuvat olevan lenkkeilijät. Metsästyskiväärillä ammutaan lenkkipolulla seulaksi ensin nuori nainen ja sitten perheenisä, mutta miksi? Mikä yhdistää uhreja – vai yhdistääkö mikään? Miten kolibri-tatuointi liittyy tapauksiin?

Poliisia työllistää myös hätäkeskukseen soittanut kurdityttö, joka ilmoittaa olevansa hengenvaarassa. Poliisin kuulusteluissa 17-vuotias Dijar kuitenkin selittää soiton kostoksi isälleen, joka ei päästä tyttöä liikkumaan vapaasti kaupungilla. Virallisesti poliisitutkimus päättyy siihen, mutta huolestunut Anna ryhtyy omin päin vahtimaan perhettä öisin. Ei hän saisi kuitenkaan unta, sillä mieltä painavat työasioiden lisäksi monet huolet: isoveljen sortuminen huumeisiin, kaipuu kotiseudulle Serbiaan, menneisyyden painajaiset ja terveellisistä elintavoista lipsuminen.

Kolibri on dekkari, joka kestää kansainvälisenkin vertailun. Kirja on rakennettu taitavasti, sillä aina sopivin väliajoin tapahtuu jotain kiinnostavaa. Varsinaisen kertomuksen lomaan on sijoitettu erilaisella fontilla ja tyylillä kirjoitettuja tekstinkatkelmia, jotka paljastuvat Dijarin kirjoittamiksi ja jotka valottavat tapahtumia hänen näkökulmastaan. Tarina etenee sujuvasti ja ilman notkahduksia, jännitys säilyy hyvin. Ainoastaan jotkut lopun yksityiskohdat venyttävät uskottavuuden rajoja, mutta kirjailija on ilmeisesti halunnut asiat sievästi pakettiin. Poliisin työstä Hiekkapelto tuntuu tietävän paljon ja maahanmuuttajien ongelmiin hän on tutustunut oman työnsä kautta, joten siinäkin on tavallista enemmän ulottuvuuksia. Kirjan henkilöt ovat todellisen oloisia ja kiinnostavia. Etenkin Annaan kiintyy ja hänen vaiheistaan haluaa kuulla lisää. Ilmeisesti Kolibriin saadaankin jatkoa, hienoa!

JUNGSTEDT, MARI: Vaarallinen leikki

Ruotsalainen Mari Jungstedt (s. 1962) on opiskellut taloustiedettä Uppsalassa, käynyt opettajakorkeakoulua Tukholmassa ja valmistunut toimittajaksi Sundsvallin toimittajakorkeakoulusta. Hän on työskennellyt matkaoppaana ja opettajana Ruotsissa, mallina ja tarjoilijana Yhdysvalloissa, poiminut viinirypäleitä Ranskassa ja myynyt asuntoja Madeiralla. Ruotsin televisiossa hän on toiminut sekä alueuutisissa uutisankkurina että ajankohtaisohjelman vetäjänä. Jungstedtin esikoisteos Kesän kylmyydessä ilmestyi 2003 ja on saanut tähän mennessä yhdeksän jatko-osaa. Teokset sijoittuvat Gotlantiin, jonka Jungstedt tuntee hyvin (perheen kesäasunto sijaitsee saarella). Yksi Jungstedtin teosten päähenkilöistä on alueuutisten toimittaja, joten kirjailijavoi hyödyntää tässä omakohtaisia kokemuksiaan niin televisiotyöstä kuin median ja poliisin välisistä suhteista. Vaarallinen leikki –dekkari taas pohjautuu Jungstedtin tietouteen valokuvamallin työstä.

Gotlannin (ja koko Ruotsin) kuumin uusi julkkis on yhdeksäntoistavuotias Jenny Levin, joka on noussut vauhdilla mallimaailman huipulle. Hän on luonnostaan soveliaan hoikka, kaunis ja kuvauksellinen ja vielä luonteeltaankin järkevä ja rauhallinen. Niin nuori hän kuitenkin on, että retkahtaa naistenkaatajana tunnettuun muotikuvaajaan. Sitten joku alkaa käytellä kirvestä ja pahoinpitelee ensin valokuvaajan henkihieveriin ja sitten mallitoimiston johtajan kuoliaaksi. Onko Jenny yhdistävä tekijä? Onko hän itse vaarassa?

Murhatutkimukseen limitetään kuvausta nuoresta tytöstä, jota hoidetaan anoreksiaklinikalla. Agnes käyttää kaikkia mahdollisia keinoja läikyttelystä piilottamiseen, jotta syöty ruokamäärä pysyisi mahdollisimman pienenä ja yrittää vielä liikkumalla kuluttaa loput. Agnes liittyy ilmeisesti jotenkin pahoinpitelyihin, mutta miten?

Vaarallinen leikki on taitavasti rakennettu murhamysteeri, jossa syyllistä saa arvuutella loppuun asti. Aihekin on ajankohtainen ja mielenkiintoinen eli mallimaailma, jossa glamour peittää alleen raadolliseen juonittelun ja hyväksikäytön. Kuvaus nuoren anorektikon sairastumisesta, hoidoista ja ajatuksista vaikuttaa luotettavalta ja todenmukaiselta. Henkilöistä osa on tuttuja jo sarjan aiemmista osista, joten kirjat lukenut ilahtuu saadessaan tietää lisää heidän elämästään ja ongelmistaan. Silti kirja toimii itsenäisenäkin tarinana. Taattua, hyvää Jungstedtia!

TYLER, ANNE:Jää hyvästi

Yhdysvaltalainen Anne Tyler (s. 1941) kuvaa teoksissaan arkista perhe-elämää, jossa pinnan alla kuitenkin piilee erilaisia jännitteitä. Tylerin yhdeksännessätoista romaanissa Jää hyvästi aiheena on aviopuolison kuoleman jälkeinen surutyö, josta kirjailijalla on omakohtaistakin kokemusta.

Kirjan idea on aika veikeä: kuollut vaimo ilmestyy aviomiehelle aika ajoin ja ruotii entistä elämää. Samalla lukija pääsee vähitellen erään avioliiton ytimeen.

Ulkonaisesti Aaron ja Dorothy sopivat huonosti yhteen. Aaron on Dorothya kahdeksan vuotta nuorempi ja rampuudestaan huolimatta komea mies. Dorothy on lyhyt, tanakka, tyylitön ja sosiaalisilta taidoiltaan pandakarhun tasolla. Henkisesti puolisot ovat kuitenkin samankaltaisia: älykkäitä, työkeskeisiä, itsenäisiä ja pidättyväisiä. Perhe-elämään ei kumpikaan panosta, vaan elämä jatkuu kutakuinkin samanlaisena kuin sinkulla. Onnellisia kuitenkin ollaan – vai ollaanko? Ainakin Aaron vaikuttaa Dorothyn kuoleman jälkeen täysin murtuneelta.

Dorothy oli ainutkertainen nainen. Aivan omanlaisensa. Luoja, että hän jätti jälkeensä aukon. Minusta tuntui kuin minut olisi pyyhitty pois, kuin minut olisi repäisty kahtia.

Miten Dorothy kuoli? Tyler esittää miltei farssina kadonneesta keksipaketista syttyneen riidan, jonka seurauksena Aaron menee murjottamaan makuuhuoneeseen ja Dorothy verannalle. Sitten pihan valtava tammi rojahtaa verannan päälle… Aaronin suru saattaakin olla syyllisyyttä siitä, että asioita jäi kesken ja erimielisyyksiä selvittämättä.

Kirja ei ole Tylerin parhaita, mutta viehättävä ja viisas se silti on. Se käy läpi surutyöhön liittyvää tunneskaalaa: viiltävää tuskaa, lamaannuttavaa ahdistusta, kiukkua ja syyllisyydentunnetta. Ajan myötä surun terävimmät reunat alkavat pehmentyä ja usko uuteen onneen voimistua. Tarinan kannalta ei ole merkitystä sillä, ilmaantuuko Dorothy oikeasti Aaronille vai onko kyseessä vain alitajunnan luoma harha. Opetus on se, että ihmisiin pitää kiinnittää huomiota niin kauan kuin he ovat elossa.

P.S. Alkuteoksen nimi Beginner’s Goodbye on nokkela viittaus Aaronin kustantamon tuottamaan kirjasarjaan: Aloittelijan viiniopas, Aloittelijan kuukausibudjetti, Aloittelijan koliikkivauva… Eikö ideaa olisi voinut hyödyntää suomeksikin?

VÄISÄNEN, HANNU: Taivaanvartijat

Hannu Väisänen (s. 1951) on ainoana Suomessa saavuttanut korkeimmat mahdolliset tunnustukset sekä kirjailijana että kuvataiteilijana eli kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja Taiteen valtionpalkinnon. Maailmanlaajuisestikin on ainutlaatuinen hänen omaelämäkerrallinen romaanisarjansa Anterosta, joka jo koulupoikana tietää olevansa taiteilijaksi syntynyt ja määrätietoisesti raivaa kaikki esteet tieltään. Sarjan kolme ensimmäistä osaa käsittelivät Anteron lapsuutta ja nuoruutta Oulussa sekä tietä Savonlinnan Taidelukion kautta Suomen Taideakatemiaan.

Taivaanvartijat –teoksessa Antero on 24-vuotias ja juuri valmistunut kuvataideakatemiasta. Yllättäen hänet kutsutaan maalaamaan alttaritaulu kotikaupungin uuteen kirkkoon. Nuori taiteilija on tohkeissaan, mutta myös hieman epäileväinen: onko hän vapaaehtoisesti vetämässä ylleen sunnuntaitaiteen jouhipaitaa? Alitajunta tosin on jo työstänyt aihetta ja elämän seppele on syntymässä.

Pitää vain aloittaa maalaaminen odottamatta minkäänlaista taivaan ennustamaa oikeaa hetkeä, pysähtymättä pohtimaan luomistapahtuman olemusta, taulun kokoa tai mitään metafyysistä. Ensimmäinen pensselinveto ei ole mysteerio eikä hyppy tuntemattomaan. Pää on valmistellut kättä jo monta päivää.

Kuvittele että taulu on suuri rummunkalvo, maalaa siis myös korvillasi. Kaksin käsin, kahdella jalalla, kahdella silmällä ja myös kahdella korvalla. Kunnes ne kaikki yhdessä huutavat: Seis!

Moderni tulkinta hämmentää sekä seurakunnan päättäjiä että seurakuntalaisia. On odotettu näköistaidetta, mutta nyt on jopa risti esitetty aineettomassa muodossa. Sama toistuu vuosia myöhemmin Helsingin Kontulassa, missä ällistellään valaankokoista Abloy-avainta. Päättäjät eli ”taivaanvartijat” eivät kaihda juonitteluakaan yrittäessään saada läpi omat tulkintansa. Väisänen kuvaa heitä kirpeän tarkkanäköisesti ja yksityiskohtia säästelemättä, muttei kuitenkaan häijysti.

Taivaanvartijat pohtii taiteen tekemisen eri puolia ja periaatteita. Taide ei ole mystiikkaa, vaan käsityötä jossa ruumis ja sielu tekevät yhteistyötä ja menneisyys ja nykyisyys kohtaavat. Anterolle (ja kai Väisäsellekin) taideteoksen synnyttäminen tuottaa iloa monella tavalla, kun katselemisen ja tunnustelun lisäksi voi esimerkiksi nuuskia taulua. Vasta oman näkemyksen puolustaminen ”taivaanvartijoiden” edessä on raskasta.

Sisällön lisäksi Väisäsen teoksissa ihastuttaa suurenmoisen kaunis kieli. Taiteilijan silmä havaitsee kaikkialla mielenkiintoisia yksityiskohtia ja kirjailija osaa kääntää näkemänsä havainnot sanoiksi. Väisäsen kielikuvat eivät ole koskaan teennäisiä, vaan osuvia ja tuoreita. Yhdessä ja samassa lauseessa hän saattaa vedota useaan eri aistiin kuvatessaan värejä, ääniä, tuoksuja, tuntemuksia ja liikettä. Aistielämykset puolestaan voivat johdattaa ajatukset menneisyyteen tai herättää yllättäviä mielikuvia. Lempeä huumori on koko ajan läsnä.

Kirjasta jää hykerryttävän hyvä mieli ja halu kuulla lisää. Taivaanvartijat –teoksessa Antero pääsee Sienaan, mutta sielläkin paperin kahahdus tuo mieleen Oulun ja isän.

DILLON, LUCY: Uuden onnen jäljillä

Julietin aviomies menehtyi sydänkohtaukseen 32-vuotiaana. Nyt ensimmäinen vuosi Benin kuolemasta on kulumassa umpeen ja yhä kipu tuntuu. Juliet linnoittautuu kotiinsa ja suree television päiväsarjojen, suklaapatukoiden, nenäliinojen ja Coldplayn musiikin parissa. Ainoastaan Nappi-koira saa Julietin edes hetkeksi ulkoilmaan, mutta silloinkin mieluiten yöllä, jottei tarvitse vastailla hyvää tarkoittavien tuttujen uteluihin. Jotakin juonittelua ystävät ja sukulaiset Julietin selän takana kuitenkin harrastavat, koska hän yhtäkkiä huomaa olevansa koko kulmakunnan virallinen koirienulkoiluttaja ja kissojenhoitaja. Yksi koiranomistajista alkaa sekä osoittaa kiinnostusta että tuntua kiinnostavalta.

Väriä Julietin arkeen tuo myös naapuriin muuttanut irlantilaisperhe, joka ei äänijänteitä säästele. Estoton porukka vetää pian Julietin mukaansa ja etenkin salaperäinen Lorcan osoittautuu aktiiviseksi. Lorcan myös toteuttaa Julietin ja Benin keskenjääneitä remonttisuunnitelmia ja kaivaa Julietista esiin yllättäviä käden taitoja. Vähitellen palautuu myös Julietin kadonneeksi luultu pitokokin taituruus ja ympäristö saa herkutella.

Julietin ohella kirjassa seurataan hänen siskonsa Louisen elämää. Juliet uskoo, että Louise on onnen kultalapsi ja perheen prinsessa, jolla kaikki on täydellistä ja hienoa. Tämä ei taida kuitenkaan pitää paikkaansa. Louise on palaamassa töihin odotettua lyhyemmän äitiysloman jälkeen, koska turhautuu kotona. Avioliitto natisee liitoksissaan ja ruoho tuntuu vihreämmältä aidan toisella puolen. Louisen mielestä Juliet kerää kaikki säälipisteet kun taas hän itse jää vaille ymmärtäjää.

Uuden onnen jäljillä on miellyttävää viihdettä. Perhe- ja ihmissuhteiden ongelmia se kuvaa uskottavasti, joskin tosielämässä ratkaisuihin ei ehkä päästä yhtä helposti. Oman lisänsä antavat kirjassa esiintyvät eläinystävät, joista löytyy persoonallisuuksia yllin kyllin. Kyllähän eläinten merkitys ihmisille on tiedossa; on lukukoiraa, kirjastokissaa ja tassuterapeuttia.

MCCLEEN, GRACE: Ihana maa

Walesilaissyntyinen Grace McCleen (s. 1981) voitti teoksellaan Ihana maa vuoden parhaalle brittiläiselle esikoisromaanille myönnettävän Desmond Elliot –palkinnon vuonna 2012. Romaani perustuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin.

Olipa kerran mies ja nainen. Kun he tapasivat, kipinät lentelivät, meteorit törmäilivät, asteroidit tekivät kärrynpyöriä ja atomit halkesivat. Mies rakasti naista täältä ikuisuuteen, nainen rakasti miestä kuuhun ja takaisin. He olivat kaksi marjaa, kruuna ja klaava, risti ja nolla.

Myöhemmin mies ja nainen liittyvät Veljet-yhteisöön, jolla on omat tiukat sääntönsä. Esimerkiksi verensiirrot ovat kiellettyjä, minkä seurauksena nainen menehtyy synnytykseen. Judith-lapsi jää suruunsa lukkiutuneen isän hoidettavaksi.

Kymmenvuotias Judith on Ihana maa –teoksen päähenkilö ja kertoja. Hän on yksinäinen ja mietteliäs tyttö. Isän kanssa ei ole juuri muuta yhteistä kuin päivittäiset raamattutuokiot, sunnuntaiset kokoontumiset seurakuntatalolla ja sananjulistus toreilla ja turuilla. Ikätovereita ei Veljien piiristä löydy. Koulussa Judithin erilaisuus lietsoo muita oppilaita kiusantekoon, joka opettajan välinpitämättömyyden vuoksi yltyy varsin hurjaksi. Ainoana lohtuna Judithilla on ”Ihana maa”, oman huoneen lattialle roskista ja kierrätysmateriaaleista rakennettu kotilaakson pienoismalli. Sitä kuvataan herkullisesti Raamatun luomiskertomusta mukaillen:

Alussa oli tyhjä huone: hieman tilaa, hieman valoa, hieman aikaa.

Minä sanoin: "Nyt minä teen niittyjä", ja tein niitä pannulapuista, matoista, vakosametista ja huovasta. Sitten tein jokia kreppipaperista, muovikelmusta ja kiiltävästä alumiinifoliosta, ja vuoria paperimassasta ja kaarnasta. Ja minä katsoin niittyjä ja minä katsoin jokia ja katsoin vuoria, ja minä näin, että ne olivat hyvät.

Koulussa tilanne kärjistyy, kun pahin kiusaaja Neil uhkaa työntää Judithin pään vessanpönttöön. Kuolemanpelossaan Judith anoo Jumalalta apua – ja Jumala vastaa! Äänen ohjaamana Judith tekee ihmeitä: lumimyräkkä katkaisee sähköt, luokkaan saadaan uusi ja jämäkkä opettaja, Neiliä kohtaa epäonni ja naapurin kadonnut kissa palaa kotiin. Tosin vanhojen ongelmien poistuminen aiheuttaa aivan uudenlaisia ja yllättäviä hankaluuksia, kuten Jumala vahingoniloisena toteaa. ”Jumalan” ääni kuulostaa kaiken kaikkiaan varsin ylimieliseltä, näsäviisaalta ja keskenkasvuiselta.

Kirjassa kritisoidaan kiihkouskovaisuutta, mutta toisaalta huomioidaan myös yhteisön jäsenten välinen tuki, lämpö ja huolenpito. Muuten kylän ilmapiiri on jännittynyt ja levoton eikä ihmisiltä paljon heru myötätuntoa toisia kohtaan. Seudulla on vain yksi merkittävä työnantaja eli terästehdas, joka on ajautumassa taloudellisiin vaikeuksiin. Jo ennestään köyhä kylä uhkaa kurjistua entisestään.

McCleenin teksti on paikoin huikean kaunista ja paikoin miltei yksitoikkoisen arkista, mutta kaiken alla piilee tukahdutettuja tunteita. Judith näkee, kuulee ja aistii paljon, muttei voi puhua kenellekään ajatuksistaan. Tämä puolestaan johtaa väärinkäsityksiin ja asioiden paisutteluun. Judithin pitkät filosofiset pohdinnat tuntuvat varhaiskypsänkin lapsen ajatuksiksi hieman epäuskottavilta, mutta muuten kaikki on hyvin todentuntuista. Rankoista tapahtumista huolimatta toivo paremmasta elää.

GAUDÉ, LAURENT: Hurrikaani

Vuonna 2005 hurrikaani Katrina rikkoi New Orleansia turvanneet padot ja suurin osa kaupungista jäi vesimassojen alle. Viranomaiset onnistuivat evakuoimaan asukkaita maaseudulle, mutta kaupunkiin jäi silti vielä paljon väkeä. Lähinnä köyhiä tummaihoisia. Palkittu ranskalainen kirjailija Laurent Gaudé (s. 1972) kuvaa tapahtumia teoksessaan Hurrikaani. Hän käyttää muutamaa kertojaa, joista jokaisella on oma äänensä. Yhdessä ja samassa lauseessa kertoja saattaa vaihtua useaan otteeseen, mutta heidät tunnistaa kyllä.

Kirjan mieleenpainuvimpia hahmoja on lähes satavuotias neekerinainen Josephine Linc. Steelson. Hän vaistoaa hurrikaanin tulon jo päiviä ennen: … kohta tänne saapuu niin ärhäkkä narttukoira että neekereidenkin luut kolisevat. Itsepäinen Josephine ei suinkaan aio paeta kaupungista, mutta joutuu lopulta evakuoiduksi vastoin tahtoaan – valkoiset kun haluavat näyttää koko maailmalle tehokkuutensa. Josephine arvelee kyllä, etteivät mustat merkitse valkoisille juuri rottaa enempää.

Kaupunkiin on jäänyt myös Rose-niminen musta nainen. Hän on väsynyt eikä edes yritä pelastautua, vaan odottaa apaattisena kaupunkia kohti matkustavaa rakastettuaan. Mies, Keanu, hylkäsi hänet kuusi vuotta aiemmin, koska pelkäsi sitoutumista ja halusi seikkailua. Nyt hän palaa Rosen luo hermot riekaleina, kaivaten vain läheisyyttä ja sovitusta. Rosen pieni poika vaeltelee kaupungilla nauttimassa autioista kaduista, mutta onko viattomuudesta hänelle tarpeeksi suojaa? Pahuus on nimittäin päässyt kaupungissa valloilleen. Seurakuntalaistensa luo jäänyt valkoinen pappi menettää luonnonvoimien kurimuksessa järkensä ja lähtee Jumalansa puolesta kostoretkelle. Hänen iskunsa saattaa kohdistua kehen tahansa vastaantulijaan. Vankilasta karanneilla rikollisilla taas ei ole mitään pidikkeitä, vaan vain kylmä halu hyödyntää tilanne viimeistä mahdollisuutta myöten. Ketkä ovat todellisia petoja, ihmiset vai tulvan valloilleen päästämät alligaattorit?

On aika erikoista, että New Orleansin tapahtumista kirjoittaa ranskalainen kirjailija, mutta Gaudé on perehtynyt hyvin tosiasioihin. Miltei myyttisiin mittasuhteisiin paisuva myrsky vie ihmisiä vääjäämättä kohti kohtaloaan. Suuren tuhon keskellä jokainen on yksin, vaikka tiet hetkellisesti sivuavatkin toisiaan. Joissakin tapauksissa kohtaaminen on nopea ja kevyt, mutta joissakin se on äärimmäisen kohtalokas. Päällimmäiseksi ei kuitenkaan jää tuho, vaan rakkaus ja toivo.