KAKSI EPÄTAVALLISTA DEKKARIA

HALL, TARQUIN: Vish Puri & lemmenkommandojen tapaus

Kustantaja: Gummerus 2015

Alkuteos: The Case of the Love Commandos

Suomennos: Tero Valkonen

Vish Puri on delhiläinen yksityisetsivä, palkittu kotimaassa useaan otteeseen ja kerran kansainvälisestikin. Työtehtäviin kuuluu sulhas- ja morsianehdokkaiden taustojen tarkistusta, mutta aina välillä murto- ja murhatutkimustakin. Puri ei ulkopuolisen silmin vaikuta kovin terävältä, mutta silti tulosta syntyy – paljolti sellaisten taitavien apulaisten kuin Kasvovoiteen, Pöntön ja Loisteputken ansiosta. Apua tulee myös terävänäköiseltä ja juonikkaalta äidiltä, mitä arvostaan aran Purin on hieman vaikea sulattaa.

Vish Puri & lemmenkommandojen tapaus on Vish Puri -sarjan neljäs osa, mutta juonessa pysyy, vaikkei aiempia osia olisi lukenutkaan. Kirjassa pohditaan Intiassa hyvin todellista ja kipeää ongelmaa: voivatko eri kasteihin kuuluvat nuoret mennä naimisiin keskenään? Voivatko nuoret ylipäätään seurata sydämensä ääntä vai tyytyä vanhempiensa valitsemaan puolisoon? Vish Puri joutuu tutkimaan tapausta, jossa sulhanen kaapataan juuri ennen hääseremoniaa ja sulhasen äiti löytyy kuolleena läheisestä kanavasta. Poliisi päättelee pikaisesti syylliseksi morsiamen isän, varakkaan ”lordin”, joka on kiihkeästi vastustanut tyttärensä avioitumista kastittoman kanssa. Mitä enemmän Puri tapausta tutkii, sitä enemmän mädännäisyyttä nousee pintaan: räikeää korruptiota, köyhien ja oppimattomien hyväksikäyttöä ja naisten alistamista. Toinen juonenhaara seuraa puolestaan Purin äidin pyhiinvaellusmatkaa, joka kääntyy temppelin almurahojen anastajan metsästykseksi.

Kirjan monimutkainen juoni ja suuri henkilömäärä voivat aiheuttaa hieman hahmotusvaikeuksia. Eniten nauttiikin siitä, miten värikkäästi ja eloisasti Hall kuvaa kuohuvaa Intiaa. Miltei voi itsekin haistaa erilaiset hajut ja tuoksut, nähdä väkijoukkojen kuhinan ja tuntea viileän marmorin tai karhean tekstiilin. Maut nousevat erityisasemaan, sillä Puri rakastaa syömistä (mistä johtunee perheen käyttämä lempinimi Pullukka). Kirjan lopussa on ohjeet joihinkin Purin lempiruokiin sekä tuiki tarpeellinen sanasto.

PS. Vish Puri -sarjan kansikuvat ovat todella onnistuneesti Intia-henkiset!

CHURCH, JAMES: Korealainen kuurupiilo

Kustantaja: Atena 2015

Alkuteos: A corpse in the Koryo

Suomennos: Aura Nurmi

James Church on pseudonyymi, jonka takana piilee Kaukoidässä vuosikymmeniä työskennellyt ja Pohjois-Koreassakin yli 30 kertaa vieraillut tiedustelualan ammattilainen. Todennäköisesti hän siis sijoittaessaan dekkarisarjansa Tarkastaja O:n tutkimuksia Pohjois-Koreaan tietää, mistä kirjoittaa. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt viisi osaa, joista Korealainen kuurupiilo on ensimmäinen.

Tarkastaja O:lle tulee määräys: mene aamunkoitteessa Pjongjangin moottoritien varteen ottamaan valokuva ’autosta’. Ei vähäisintäkään ohjeistusta auton suunnasta, merkistä tai väristä. Aikanaan musta Mercedes syöksyy torvet soiden ohi, mutta valokuva jää ottamatta, koska kameran paristo on tyhjä. Ei ilmeisesti mitenkään epätavallinen tilanne O:n elämässä, mutta tällä kertaa se ei haittaa, sillä Mercedeksestä puuttuvat rekisterikilvet. Tästä alkaa kuitenkin tapahtumaketju, josta ainakaan tarkastaja O ei ymmärrä mitään. Hänet lähetetään milloin millekin puolelle maata syytä tai päämäärää kertomatta. Kaikki tuntuvat tietävän, kuka hän on, ja jakelevat salaperäisiä vihjeitä. Kaikkialla putkahtavat jossain vaiheessa esiin joko kapteeni Kim päämajasta tai varapuheenjohtaja Kang tiedusteluyksiköstä, mutta heidän tarkoitusperistään ei O saa selvää. Kaikkialla tapahtuu jotain dramaattista, ihmisiä katoaa ja ruumiita syntyy. Kehenkään tarkastaja O ei uskalla luottaa, paitsi esimieheensä Pakiin, joka äksystä esiintymisestään huolimatta on hyväsydäminen ihminen.

Korealainen kuurupiilo on mustan huumorin sävyttämä dekkari, jonka juoni vaikuttaa miltei loppuun saakka todella monimutkaiselta ja mystiseltä. Onneksi tapahtumien syyt ja merkitykset sentään lopulta selviävät niin lukijalle kuin tarkastaja O:llekin, vaikka mikään ei oikeasti kai olekaan sitä miltä näyttää.

Liika tieto aiheuttaa vain ikävyyksiä. Sitä tietää sen verran mitä täytyy. Tässä ei ole kyse vaistoista. Minun vaistoni ovat kunnossa. Joskus ne liikkuvat sivuttain, kuten mutaisella pellolla kompuroiva härkä, ja minä annan niiden liikkua oikkujensa mukaan. Ihmisten mielestä vaistojen pitäisi olla teräviä ja kiitää nuolen lailla. Minä en sitä usko. Minusta vaistojen pitäisi harhailla ja mutkitella vuoripurojen tavoin. Nuoli saattaa lentää kohteestaan ohi. Puro tietää aina, mikä sen lopullinen määränpää on.

Kirjan parasta antia on katsaus suljettuna pysyneeseen Pohjois-Koreaan. Siellä tavalliset kansalaiset kokevat puutetta ja turvattomuutta, kun taas jotkut harvat nauttivat korruption ja laittomuuden tuomasta luksuksesta. Poliittisella rintamalla kilpaillaan vallasta. Valvonta on tiukkaa. Siksi tuntuukin ihmeelliseltä, että tarkastaja O:n kaltainen niskoittelija selviää vahingoittumattomana ja vapaana tilanteesta toiseen. Hän ei suostu käyttämään Suuria Johtajia esittävää rintanappia, uhittelee ja leukailee ylemmilleen ja rikkoo sääntöjä. Toisaalta hän suostuu tekemään työtä ilman palkkaa ja ilmeisesti myös ilman teetä.

PS. Suomella ja suomalaisilla on kirjassa tärkeä osa eikä mitenkään pahassa mielessä. Mielenkiintoista!

AHAVA, SILJA: Taivaalta tippuvat asiat

Gummerus 2015

Selja Ahava (s. 1974) on dramaturgi, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Eksyneen muistikirja oli vuonna 2010 ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon. Toinen teos Taivaalta tippuvat asiat on yksi vuoden 2015 Finlandia-palkintoehdokkaista.

Taivaalta voi tippua monenlaisia asioita ja jotkut niistä osuvat Saara-tytön perheen kohdalle. Lentokoneesta irronnut jalkapallon kokoinen jääkimpale murskaa puutarhassa mansikkapyramidia rakentelevan äidin pään ja silloin isäkin särkyy. Hänestä tulee pakkomielteinen tutkija, joka etsii tietoa taivaasta tipahtelevista asioista.

     Kalat. Kun lämmin ja kylmä ilmamassa kohtaavat, saattaa syntyä pikkutornadoja, jotka imevät kaloja ja muita mereneläviä vedestä ja kuljettavat ne sitten mantereelle. Rupikonnat. Vuonna 1794 ranskalaisten sotilaiden niskaan satoi satoja hännällisiä rupikonnia. Golf-pallot. Vuonna 1969 Floridassa satoi satoja golf-palloja. Mutta tässä sanotaan kanssa, että on tapauksia, joissa tornadoteoria ei oikein toimi. Pohjois-Kreikassa satoi vuonna 2002 pelkkiä sardelleja.

Isän isosisko Annu puolestaan saa kahdesti päävoiton lotossa ja särkyy hetkeksi hänkin. Hän alkaa etsiä tietoa oudoista sattumuksista, joissa uskomaton onni tai epäonni on osunut yllättäen ihmisen kohdalle ja jättänyt hänet avuttomana ihmettelemään: ”Miksi juuri minä?”. Erikoisin tapaus lienee skotlantilainen kalastaja Hamish MacKay, joka selviää hengissä neljästä salamaniskusta suhteellisen pienin ruumiillisin vaurioin. Annu alkaa käydä hänen kanssaan kirjeenvaihtoa ja etsiä asioille selitystä, ikään kuin kyseessä olisi kohtalotoveri. Toiselle vain on osunut normaalia enemmän onnea ja toiselle epäonnea.

Taivaalta tippuvat asiat koostuu neljästä luvusta, joista ensimmäinen on pisin ja ehkä mielenkiintoisinkin. Siinä Saara mietiskelee tapahtumia lapsen näkökulmasta. Hän on jäänyt kovin yksin selviämään kipeästä surustaan ja kaipuustaan. Äiti on poissa ja vain muistot jäljellä: äiti tavallisesti, äiti hienona, äiti omenapuussa, äiti elossa. Äiti kertomassa satuja ikiomalla tavallaan, muuttamassa tarinoita aivan toiseksi. Äiti piirtämässä Saaran ääriviivoja olohuoneen seinään. Äiti katsomassa Hercule Poirot –televisiosarjaa ja ehdottelemassa oikeaa murhaajaa.

     Minä olen miettinyt paljon aikaa. Minulla on aivoissa harmaita aivosoluja, niin kuin Hercule Poirotilla. Niillä minä ajattelen sitä, miten aika kulkee eteenpäin ja parantaa. Aikuiset sanovat, että aika parantaa, ja se tarkoittaa, että kun aika kuluu, se mikä on tapahtunut, muuttuu muistoksi, ja sitten sen muistaa huonommin ja huonommin. Sitten kun muistaa enää tosi huonosti, on parantunut.
     Mutta minä en halua muistaa äitiä huonosti. Minä haluan muistaa äidin oikein, ilman lentokonetta, ilman jääsirpaleita, ilman reikää kuistissa. Sellaisena kuin äiti oli tavallisesti. 

Elämä kuitenkin jatkuu. Annu-täti löytää uuden suunnan uusissa maisemissä, isä saa koottua itsensä taas suurin piirtein kokoon ja Saara taistelee itsensä painajaisten läpi. Äidin muisto on muuttumassa kummitustarinaksi, mutta uudet tapahtumat ja uudet murheet häivyttävät sen kauemmaksi.

     Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Enkelit eivät määrää. Sillä aina on kuitenkin joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa.

Taivaalta tippuvat asiat edustaa lajityyppinä maagista realismia. Sen tapahtumat ovat epätodennäköisiä, mutta voivat silti oikeastikin jonkun kohdalle osua. Kokonaisuus on hyvin hallittu ja (takatekstin paljastuksista huolimatta) kiinnostava loppuun saakka. Erityisen kiehtova on ympäristön vaihtelu. Ensin ollaan Sahanpurutalossa, jossa monet remonttiprojektit jäävät äidin kuoltua kesken, ja sitten siirrytään Kartanoon, jossa kaiken avaruuden ohella on ikioma salahuone. Kieleltään kirja on kaunis ja sujuva, mukaansa tempaava. Henkilöistä kiintyy ennen kaikkea Saaraan, jonka lapselle ominaisen ajattelutavan Ahava tavoittaa todella hyvin. Mielenkiintoinen ja hyvä kirja, joka toivottavasti tavoittaa Finlandia-ehdokkuutensa ansiosta hieman laajempiakin lukijapiirejä!

LINDSTEDT, LAURA: Oneiron

Kustantaja: Teos 2015

Laura Lindstedt (s. 1976) oli vuonna 2007 Finlandia-ehdokkaana esikoisteoksellaan Sakset, jota oli kirjoittanut kahdeksan vuotta. Kahdeksan vuotta kesti valmistella myös tänä vuonna Finlandia-ehdokkaana olevaa romaaniaOneiron. Sitä varten Lindstedtin oli tehtävä runsaasti tutkimustyötä mm. kuolemankäsityksistä, taivaaseen ja etenkin helvettiin liittyvistä teorioista sekä juutalaisuudesta.

Äärettömässä, aineettomassa valkeudessa seitsemän naista tapaa toisensa. He ovat eri maista ja eri-ikäisiä, mutta he kaikki ovat juuri ennen valkeuteen saapumistaan kuolleet joko sairauteen, tapaturmaisesti tai väkivallan seurauksena. Tämä selviää naisten keskustelussa, mutta missä he ovat nyt? Helvetissäkö? Ruotsalaisen mystikon Emmanuel Swedenborgin (1688-1772) oppeihin perehtyneen venäläisnaisen päätelmän mukaan he ovat kuolemanjälkeisessä välitilassa, jolloin ihmisellä on vielä jäljellä muistoja ja tuntemuksia. Aistimukset haihtuvat vähitellen, mutta tarvitaanko lopulliseen vapautumiseen tietoinen päätös ja pyrkimys? Ovatko nämä naiset joutuneet yhteen, koska heidän mielensä ei ole ollut vielä valmis kuolemaan? Miten tästä eteenpäin?  Ajalla ei välitilassa ole mitään merkitystä. Vaikka naiset tuntuvat keskustelevan tuntikausia, on todellisuudessa kyse vain muutamista sekunneista, kunnes jonkun suusta pääsee sana ”oneiron”.

Me emme tiedä. On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttynä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi luonnollinen osa tätä kirottua prosessia.

Nämä ovat tarinaansa kertovat naiset: amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen kaksosia odottava hienostorouva Nina, hollantilainen kurkkusyöpää sairastava Wlbgis, senegalilainen malli Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike. Jokaisesta löytyvät omat luonteenpiirteensä, kuten esimerkiksi Rosa Imaculadasta naiivi hyväntahtoisuus, Wlbgisistä jöröys, Ninasta käytännöllinen järkevyys ja Ulrikesta nuoren tytön hupsahtaneisuus. Jokaisen elämään on sukupuoli eli naiseus vaikuttanut hyvin paljon, mutta onko se heijastunut myös kuolintapaan? Ainakin näin voisi olla Shlomithin, anorektikon, kohdalla. Hän tekee taidetta omasta riutuneesta ruumiistaan ja tuo samalla esille juutalaisuuden nurjia puolia kuten vääristyneen suhteen ruokaan, naisten esineellistämisen ja kibbutseilla tapahtuvan aivopesun.

Oneironia on vaikea sijoittaa mihinkään luokkaan. Siinä on fantasian aineksia, mutta onko se siltikään fantasiaa? Se luotaa kuolemaa ja sen sattumanvaraisuutta monelta kantilta ja monella tavalla. Suoran kerronnan lomassa on niin runoa ja näytelmää kuin lehtiartikkelia, luentomonistetta ja kirjettä. Alkuhämmennyksen jälkeen naisten tarinat alkavat kiehtoa ja loppuratkaisua odottaa vallan jännittyneenä. Kevyttä luettavaa Oneiron ei ole, mutta sen lukeminen kannattaa!

KILTTIIN TYTTÖÖN TYKÄSTYNEILLE

KUBICA, MARY: Good Girl : kunpa tietäisit

Kustantaja: HarperCollins 2015

Alkuteos: The Good Girl

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Mia Dennett on menestyvän ja vauraan chicagolaistuomarin tytär, joka kapinoi seurapiirielämää vastaan ja opettaa kuvaamataitoa vaihtoehtokoulussa. Eräänä iltana 24-vuotias Mia katoaa, ilmeisesti kidnapattuna lunnasrahojen toivossa. Sieppauksesta ja sen jälkeisistä tapahtumista kerrotaan kirjan AIEMMIИ -aikatasossa, kun taas MYÖHEMMIИ-aikataso kuvaa Mian paluuta kotiin kolmen kuukauden kuluttua. Mia on menettänyt muistinsa ja ilmeisesti identiteettinsäkin, koska väittää sinnikkäästi olevansa nimeltään Chloe.

Mia on tyttäreni, eikä kuitenkaan ole. Hän on Mia, eikä hän ole tämä. Hän näyttää Mialta, mutta hän pitää villasukkia ja juo kahvia ja herää nyyhkyttämään keskellä yötä. Jos kutsun häntä Chloeksi, hän reagoi nopeammin kuin ristimänimeensä. Hän näyttää tyhjältä ja vaikuttaa olevan unessa ollessaan valveilla, ja makaa valveilla, kun hänen pitäisi olla unessa.

Tapahtumista kertovat vuoronperään eri aikatasoissa liikkuen Mian äiti Eve, tutkimuksia johtava etsivä Gabe Hoffman ja tapahtumiin sekaantunut Colin Thatcher. Mia itse astuu esiin vasta epilogissa paljastaen silloin palapelin viimeisen ja aika yllätyksellisen osan. Kertomuksen aikana käyvät ilmi Dennettin perheen sisäiset jännitteet. Isä James käyttää valtaa pienimmissäkin asioissa, vaikka toisaalta on varsin välinpitämätön perheensä suhteen. Hänelle maineesta ja menestyksestä on tullut kaikkea muuta tärkeämpää. Äiti Eve täyttää osansa seurapiirirouvana, mutta on henkisesti täysin nujerrettu eikä enää osaa ilmaista tunteitaan sanoilla, vain teoilla. Isosisko on kylmä ja tehokas, isän toiveiden täyttäjä ja siksi huomion keskipiste. Taiteelliselle Mialle ei heru hyväksyntää. Hän on yksinäinen lapsi, uhmakas teini ja kaunainen aikuinen. Tarinan edetessä alkaa kuitenkin toivo uudesta elämästä herätä.

Tapahtumat etenevät pitkälti lukijan odotusten mukaan, mutta osittain tämä on hämäystä. Loppuratkaisun jälkeen monia pieniä yksityiskohtia miettii ihan uudesta näkökulmasta ja uusin painotuksin. Good Girl ei ole suurta kirjallisuutta, mutta ihan viihdyttävää luettavaa kuitenkin.

HAWKINS, PAULA: Nainen junassa

Kustantaja: Otava 2015

Alkuteos: The Girl on the Train

Suomennos: Oona Timonen

Aviomies löytää uuden kumppanin ja Rachel jää tyhjän päälle. Hän alkaa juoda ja menettää niin asuntonsa ja työpaikkansa kuin ulkomuotonsakin. Pitkämielinen ystävätär sallii Rachelin asua luonaan ja antaa anteeksi humalaiset törttöilyt, mutta hän ei tiedäkään kumppaninsa olevan työtön. Rachel nimittäin lähtee joka aamu junalla Lontooseen ja palaa illalla takaisin. Junan ikkunasta Rachel seuraa kiinteästi entisen kotikatunsa varrella asuvan pariskunnan elämää. Hän ristii pariskunnan Jasoniksi ja Jessiksi ja keksii näille kokonaisen elämäntarinan harrastuksia myöten. Ennen kaikkea upean ja onnellisen avioliiton! Kerran Rachel kuitenkin näkee jotain, mikä romuttaa hänen kuvitelmansa. Kun ”Jess” katoaa, Rachel uskoo olevansa tärkeä todistaja ja sotkeutuu samalla yhä syvemmälle tapahtumiin. Mutta onko hän tulkinnut oikein näkemäänsä? Onko humalainen nainen ylipäätään luotettava todistaja?

Mielenkiintoisinta kirjassa on luotettavan tuntuinen kuvaus alkoholismista. Rachelin raitistumisyritykset tahtovat katketa lyhyeen, kun elimistö vaatii alkoholin suomaa hetkellistä hyvää tunnetta ja lämpöä – ja ainahan löytyy hyviä selityksiä ja puolusteluja. Nousuhumalan aikana hän heittäytyy innoissaan tekoihin, joita myöhemmin katuu (esimerkiksi entisen aviomiehen pommittamiseen puhelinsoitoin ja tekstiviestein). Vielä enemmän hävettävät tietenkin sammumiset, joiden jäljiltä muistoissa tuntuu olevan pahoja aukkoja. Rachel ei ole siis mikään rakastettava hahmo, mutta turhautumisen ohella hän herättää myötätuntoakin.

Dekkarina Hawkinsin esikoisteos ei ole kovin kiinnostava, sillä monet juonenkäänteet pystyy arvaamaan ennakolta. Toisaalta kirjan hyvänä puolena voi pitää sitä, ettei se mässäile raakuuksilla eikä verisillä yksityiskohdilla. Se tarjoaa kevyttä ja harmitonta luettavaa syysiltoihin

KAKSI EHDOKASTA FINLANDIA-PALKINTOON

PÄÄSKYNEN, MARKKU: Sielut

Kustantaja: Tammi 2015

Markku Pääskynen (s. 1973) oli vuonna 2006 Finlandia-ehdokkaana romaanillaan Vihan päivä. Se käsitteli tositapahtumaan perustuvaa rankkaa aihetta eli perhesurmia. Aika kova on aihe myös Pääskysen kahdeksannessa romaanissa Sielut, jossa pienen kaupungin asukkaat etsivät koulumatkalla kadonnutta Maija-tyttöä tietämättä, että kaupunkia lähestyy pankkiryöstäjä panttivankeineen räjähteillä lastatussa autossaan. Tämä romaani on vuoden 2015 Finlandia-ehdokkaana.

Sielut-romaani sijoittuu Mikkelin näköiseen kaupunkiin ja vuoteen 1986, mutta historian kertausta tämä ei ole. Lukija tietää, miten pankkiryöstäjän pakomatka tulee päättymään, joten tapauksen limittäminen Maijan etsintöihin toisaalta lisää kohtalontuntua ja toisaalta asettaa asioita erilaisiin mittasuhteisiin. Vaikka kirjan juoni on kuvattavissa yhdellä lauseella, ei niin ole kirjan sisällön suhteen. Pääskynen näyttää ihmisten tunteiden heittelemisen toivosta epätoivoon yhdistäen sitä taitavasti runsaaseen luonnonkuvaukseen. Maijan vanhemmat hätääntyvät yhä enemmän ja epäilevät lopulta naapureitaankin pahoista aikeista. Toki naapureiden joukossa on erikoislaatuisia ja salaperäisen auran omaavia henkilöitä, joiden yhteistyökyky ei taida olla parhaasta päästä, mutta toisaalta juuri syrjäpuolen kulkijat ovat ensimmäisenä auliisti auttamassa etsinnöissä. Kaiken taustalla kevään hyönteiset pörräävät, linnut laulavat ja kukat kukkivat häiriintymättä. Tehokeinona taitavaa, mutta aluksi hieman hämmentävää.

Sielut-romaanin kiinnostavimmiksi ja tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat Maijan koulutoverit Taisto ja Ilari, jotka hekin ovat etsinnöissä mukana. He tosin johkaantuvat välillä ihan muihin puuhiin, milloin kolttosiin, milloin aarteen etsintään, milloin ruokailuun kotona. Väittelevät ja hieman nahistelevat. Menevät vaiston varassa ja täynnä uskoa, ilman ahdistusta ja kauhukuvia. Tässä on siis tehokas rinnastus aikuisiin.

Pääskysen kieli on runollisen kaunista ja ilmaisuvoimaista. Välillä teksti muuttuu miltei hengästyneeksi sanarimpsuksi ja välillä filosofiseksi tuumailuksi. Kirjan henkilöt ennättävät etsintöjen lomassa mietiskellä elämän tarkoitusta (tai tarkoituksettomuutta).

Niin se on, sitä syntyy tähän maailmaan ja katsoo kuinka muut elävät, ja sen jälkeen matkii toisia ja elää itsekin tietämättä miksi ja minkä tähden.

Kenties kissa tahtoo olla kissa ja kivi tahtoo olla kivi mutta ihminen harvoin tahtoo olla ihminen ja haaskata elämäänsä hipaisematta tuonpuoleista, jumaluutta ja viisautta.

Monet mietelmistä liittyvät kirjoitetun sanan merkitykseen ja voimaan. Sanat säilövät ja selittävät menneisyyttä ja pukevat alitajunnan tuotteita ymmärrettävään muotoon. Kirjassa viitataan satuihin, myytteihin, raamattuun ja kaunokirjallisuudesta erityisesti Goethen runoon Keijujen kuningas. Tämä lisää huolta Maijan kohtalosta – päättyyhän Goethen runo lapsen kuolemaan. Toisaalta unilla on kirjassa suuri ja tärkeä osa; niitä nähdään, selitetään ja liitetään nykyhetkeen.

Eikö ole niin että kirjoitetut sanat ovat väkevämpiä kuin lausutut, ne ovat taikasanoja, taika-avaimia lumottuihin lukkoihin, joiden takana on elämän salaisuus, sen toinen puoli, ei kuolema, ei varjopuoli vaan ajaton sisarmaailma? Sieltä tulevat unet, ennustukset, ilmestykset ja näyt, ja sen asujaimistosta haaveillessamme olemme luoneet lohduksemme keijukaiset, kerubit, serafit, hyvät ja pahat enkelit…

Pääskysen kirja on moniulotteinen kirja, jossa riittää pohdittavaa. Mitä kaikkia rinnastuksia ja symbolisia tulkintoja siitä lopulta löytääkään?

PS. Kirjan alussa on käytetty tehokeinona sitä, että teksti alkaa himmeänä lauseen keskeltä ja voimistuu sitten. Kirjan lopussa vastaavasti teksti himmenee vähitellen pois. 

HOTAKAINEN, KARI: Henkireikä

Kustantaja: Siltala 2015

Kari Hotakainen (s. 1957) on Finlandia-ehdokkuuksien konkari. Hän voitti vuonna 2002 romaanillaan Juoksuhaudantie, joka on yksi suomalaisen kirjallisuuden rakastetuimpia teoksia. Vuonna 1997 hän oli ehdokkaana sekä Finlandia-palkintoon romaanillaan Klassikko että Finlandia Junior –palkintoon nuortenkirjallaan Ritva. Ja ehdokkuuksia on lisääkin: Huolimattomat (2006), Ihmisen osa (2009) ja Henkireikä (2015).

 Henkireikä on eräänlainen rikostarina. Nimettömäksi jäävä rikosylikomisario liittyy sekakuoroon, koska tarvitsee rankan työnsä lomaan jotain henkireikää. Laulunlahjoja poliisilla ei paljon ole, mutta hän sekoittuu sentään yleiseen äänten huminaan. Kuorona tähtilaulaja on Suntio, joka pian ottaa Rikoskomisarion uskotukseen. Rahapula on saanut Suntion turvautumaan varsin kyseenalaiseen keinoon: hän vie vainajilta vaatteet ja antaa vaimonsa ommella niistä kaste- ja juhlamekkoja, joskus hääpuvunkin. Tunnontuskiin Suntio etsii helpotusta uskoutumalla ensin Rikoskomisariolle ja sitten toiselle (yhtä huonosti laulavalle) kuorolaiselle, Parturikampaajalle. Parturikampaaja osoittautuu kiristäjäksi. Hän uhkaa paljastaa Suntion, jollei tämä tapa Parturikampaajan invalidisoitunutta aviopuolisoa, ärsyttäväksi kiviriipaksi muuttunutta rakastettua. Löytyykö Rikoskomisariolta ratkaisu tilanteeseen? Jännitys säilyy loppuun saakka.

Henkireikä kertoo siitä, miten arkiset syyt saattavat sysätä muuten lainkuuliaiset ihmiset rikollisiin tekoihin. Huoli, kauna ja viha vievät heitä outoihin ratkaisuihin, vaikka he kuinka uskoisivat toimivansa järkevästi. Suntio ja Parturikampaaja suunnittelevat rikosta pitkään, mutta silti toteutuksesta syntyy melkoinen farssi ja hässäkkä. Hotakainen tarjoilee varsinaisen tarinan sisällä muitakin anekdootteja esimerkiksi siitä, miten maakellarista löytyy kaksi vain kravatteihin verhoutunutta miestä.

Vaikkei Henkireikä olekaan Hotakaisen parhaita teoksia, niin on se kuitenkin miellyttävää luettavaa. Huumori on aika mustaa, mutta hän ei irvaile henkilöidensä kustannuksella eikä arvostele heitä. Tyylissä yhdistyvät lakonisuus ja ilkikurisuus. Tekstiin kätkeytyy oivalluksia, jotka voisi irrottaa aforismeiksi ihan sellaisinaan.

Ajatusten lukeminen ja ymmärtäminen, sen pitäisi olla kouluaineena, matematiikan, biologian ja vieraiden kielien lisäksi. Ihmisten aikeet ja ajatukset nimenomaan ovat vierasta kieltä.

Ihminen on sisäkkäisten luonteenpiirteiden rakennelma. Päällimmäinen ei tunne alimmaista eikä alimmainen näe ylimmäistä.

ITÄRANTA, EMMI: Kudottujen kujien kaupunki

Kustantaja: Teos 2015

Ison-Britannian Canterburyssa asuva Emmi Itäranta (s. 1976) kirjoittaa kirjansa samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Vuonna 2012 ilmestynyt esikoisteos Teemestarin kirja sai Suomessa Kalevi Jäntin palkinnon ja Nuori Aleksis -palkinnon. Muualla maailmassa se on ollut ehdolla useisiin merkittäviin scifi- ja fantasiakirjallisuuspalkintoihin. Itärannan toinen teos Kudottujen kujien kaupunki on sekin scifiin luokittuva ja saattaa puhutella myös nuoria aikuisia sekä seikkailukertomuksena että rakkaustarinana.

Tässä kaupungissa vain valitut saavat asua saaren korkeimmalla kohdalla turvassa ja katsella alakaupungin peittymistä yhä pahenevien tulvien alle. Nuori Eliana on yksi armoitetuista Seittien Talon asukkaista, joiden tehtävänä on kutoa talon rapistuneiden ja romahtaneiden seinien paikalle uusi rakennelma seiteistä.

Saarella sanotaan, että Seittien Talon kaupunginosa on kartaton, muodonmuuttaja: varomattomat matkalaiset eivät koskaan löydä tietään ulos, jos vaeltavat liian syvälle…Täällä seinät puretaan, kun ne ovat valmistuneet, ja kudotaan udelleen toisiin paikkoihin, kun ne ovat lakanneet olemasta. Kaikki seuraa ennalta sovittua järjestystä, jonka avaimet on kuitenkin tunnettava tarkoin, jotta sen pystyy hahmottamaan.

Eräänä päivänä Eliana löytää pihalta julmasti pahoinpidellyn, puhekyvyttömän naisen ja huomaa kohtalonsa liittyvän erottamattomasti tämän kohtaloon. Kuka kävi Valerian kimppuun ja miksi? Rohkea ja omatoiminen Eliana etenee yhä pitemmälle salaisuuksien labyrinttiin tapausta selvitellessään. Kehen hän voi luottaa? Onko hän itsekin vaarassa?

Saarella vallitsee kova kuri ja tiukka hierarkia. Jokaisen asukkaan on käytävä vuosittain saamassa uusi mustemerkintä käsivarteensa. Unien näkeminen on kiellettyä, sillä se levittää vaarallista tautia. Sairastuneet suljetaan Tahrattujen Taloon ja merkitään näkyvällä tavalla. Mutta ovatko nämä uskomukset totta? Samaan aikaan tavallisesta kansasta Seittien Taloon erotetut naiset kutovat ja purkavat rakennelmiaan ja Sanojen Taloon valitut miehet kopioivat koodekseja, jotka sitten poltetaan kansanjuhlassa. Mihin tällä turhan tuntuisella työllä pyritään?

Kudottujen kujien kaupunki on surumielinen ja viipyilevätunnelmainen kertomus maailmasta, jota ihmiset ovat tuhoamassa. Paljon kauneutta on jo menetetty ja ennen hallitut taidot unohdettu. Mihinkään tiettyyn aikaan se ei sijoitu eikä paikkaankaan, vaan leijuu unenomaisesti maan, meren ja ilman yhtymäkohdassa.

Itäranna kieli on hyvin runollista ja herkkää. Koska kertoja on Eliana, kutoja, on yksityiskohdissakin lankoihin ja seitteihin liittyvää sanastoa.

On seuraava ilta, tai päivän rispaantunut reuna, joka lakaisee viimeisiä lankojaan taivaan poikki

Tältä pohjalta on täysin ymmärrettävää, että saaren ihmiset uskovat maailmansa olevan Kutojaneidon käsialaa; kudottu silkistä ja loimilangoista sekä unista. Unista, seiteistä ja salaperäisestä ääriviivattomuudesta rakentuu myös Itärannan kirja. Taidokas kuvakudos, muttei aina ihan helppo hahmottaa.

ŠIŠKIN, MIHAIL: Neidonhius

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: Venerin volos

Suomennos: Vappu Orlov

Mihail Šiškin (s. 1961) on erittäin arvostettu venäläinen nykykirjailija, joka on voittanut Vuoden esikoisen palkinnon vuonna 1993, Venäjän Booker-palkinnon 2000, Venäjän Kansallisen bestseller-palkinnon 2005 ja Suuri kirja -palkinnon 2011. Hän on perhesyistä asunut Sveitsissä vuodesta 1995 lähtien, työskennellyt maahanmuuttovirastossa tulkkina ja toiminut opettajana ja lehtimiehenä. Vuonna 2005 ilmestyi venäjäksi Šiškinin kansainvälinen läpimurtoteos Neidonhius. Kirjan ilmestyminen merkitsi potkuja tulkintyöstä ja vihapostia Venäjältä.

Neidonhius pelottaa jo paksuudellaan, sillä sivuja on yli 560. Kirja ei sovi sellaiselle, joka kaipaa selkeää juonta ja rakennetta, sillä se rönsyilee, hypähtelee ja liitelee ihan omia teitään. Todella hyvä yleissivistys pitäisi olla, jotta ymmärtäisi kaikki hienovaraiset viittaukset uskontoon, historiaan ja kirjallisuuden eri muotoihin aina kansansaduista antiikin myytteihin ja klassikkoromaaneista Agatha Christien dekkareihin. Onneksi kirjan lopussa on hyvä selitysten ja huomautusten osio.

Romaanin epävirallinen päähenkilö on venäläinen tulkki, joka avustaa Sveitsiin pyrkivien pakolaisten haastatteluissa. Ensimmäisissä tapauksissa ihmisten moninaisia surullisia kohtaloita käydään läpi hyvin lyhyesti ja asiallisesti, mutta myöhemmin alkavat niin kysymykset kuin vastaukset paisua laajoiksi oudoiksi tarinoiksi. Välillä tulkki kirjoittaa riehakkaita kirjeitä Nebukadnosaurus-nimiselle vastaanottajalle, jonka myöhemmin oivaltaa miehen omaksi lapseksi. Avioeron seurauksena poika on muualla, erossa isästään. Mukaan limitetään vielä vanhan laulajattaren päiväkirjoja, joissa kertoillaan varsin paljastavasti kouluajoista, rakastumisista, kutsumuksesta, myötä- ja vastoinkäymisistä. Tässä Šiškin on hyödyntänyt ukrainalaissyntyisen äitinsä aitoja päiväkirjoja. Paloista muodostuu lopulta värikäs kuva Venäjän kansan vaiheista ja sen kovista kohtaloista.

Olisiko Šiškinin perusajatus se, että kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan? Aikakaudet liukuvat toisiinsa ja aina uudet ihmiset astuvat näyttelemään samoja rooleja. Sodat eivät lopu, kuolema on aina lähellä ja onnen hetket lyhyitä. Ihminen on muukalainen, olipa sitten vieraalla maalla tai kotimaassa.

… me tässä olemme vain jonkun varjoja, jonkun jota emme pysty näkemään, emme kuulemaan, emme tajuamaan. Meidän ruumiimme on vain meidän toisen, oikean olemassaolomme varjo…

Loppujen lopuksi tärkeintä elämässä on rakkaus, vaikka rakastaminen voi olla vaikeaa ja luottamus haihtuvaista.

… vain matka pisteestä A pisteeseen B kuljetaan kilometreittäin, mutta elämän läpi kuljetaan ihmisestä toiseen; on otettava ihmiset sisäänsä, ja ne joita olet rakastanut eivät katoa mihinkään, he elävät sinussa, sinä koostut heistä. Sitä juuri on elämän kulku.

Šiškiniä on verrattu sellaisiin suuriin klassikoihin kuin Anton Tšehov ja F. M. Dostojevski, mutta myös oman aikamme kertojin kuten Orhan Pamuk ja J. M. Coetzee. Kääntäjälle tekstin on täytynyt olla melkoinen haaste, sillä tyylilajit vaihtuvat äänessä olevan henkilön mukaan slangista kirjakieleen ja muodot haastatteluista kirjeisiin, kertomuksista runoihin, päiväkirjoista sananlaskuihin. Vappu Orlov on selvinnyt urakasta upeasti. Neidonhius vaatii lukijalta paljon, mutta palkitsee hänet kyllä lopussa.

ALAMEDDINE, RABIH: Hakawati, tarinankertoja

Kustantaja: Bazar 2015

Alkuteos: The Hakawati

Suomennos: Pirkko Biström

Rabih Alameddine (s. 1959) on libanonilais-amerikkalainen taidemaalari ja kirjailija. Hän syntyi Jordaniassa ja kasvoi Kuwaitissa ja Libanonissa, kunnes muutti vuonna 1976 Libanonin sisällissotaa pakoon Englantiin ja sieltä edelleen Kaliforniaan. Hän saavutti kansainvälistä huomiota neljännellä romaanillaan Hakawati, joka ilmestyi englanniksi vuonna 2008. Sitä on luonnehdittu nykyaikaiseksi versioksi Tuhannen ja yhden yön tarinoista, mitä tukee romaanin nimikin. ”Hakawati” tarkoittaa ammattilaista, joka kiertää toreilla ja turuilla kertomassa yleisölle satuja, taruja ja faabeleita.

 Kuuntele. Salli minun olla jumalasi. Anna minun viedä sinut matkalle, jollaista et ole osannut kuvitella. Anna minun kertoa tarina.

Kirjan kehyskertomus ajoittuu vuoteen 2003. Yhdysvalloissa vuosikausia työskennellyt Osama, tarinan kertoja, saapuu Beirutiin isänsä kuolinvuoteen ääreen. Meno sairaalahuoneessa on värikästä, kun koko suku kokoontuu itkemään ja nauramaan, juoruamaan ja muistelemaan, kertomaan nykyhetken tunnelmiin enemmän tai vähemmän istuvia tarinoita. Tarinointi on suvun jäsenillä veressä, sillä Osaman isänisä oli kyläpäällikön hakawati. Hän sai ansioistaan lisänimekseen al-Kharrat, mikä merkitsee ”liioittelijaa”, ”suurisuuta” tai ”valehtelijaa”. Nimi vakiintui perheen sukunimeksi eikä ilmeisesti haitannut mitenkään autokauppiaaksi ryhtynyttä Osaman isää liiketoimissaan.

Osaman isoisä on kirjassa paljon esillä. Hän on vahva ja värikäs hahmo, jonka vaikutus pojanpojan ajatusmaailmaan on kiistaton. Osama kertoo isänsä vuoteen ääressä tarinan, joka kuvaa isoisää oivallisesti. Syntyessään tämä oli pieni rääpäle, jonka kuitenkin toivottiin kehittyvän jättimäiseksi, hienostuneeksi, kestäväksi ja viisaaksi mieheksi. Äiti haki neuvoa ennustajalta, joka kehotti kylvettämään lasta tulikuumalla hevosenkengällä lämmitetyssä viinissä ja sen jälkeen viilentämään kypsymättömän vesimelonin kuoressa. Äiti kuitenkin korvasi aineet sillä mitä kotona oli eli viinin etikalla ja vesimelonin kylmällä jogurtilla. No, kuinka kävi?

Hän ei perinyt viinin hienostuneisuutta, vaan etikan epävakaisuuden. Jogurtti ei antanut hänelle kitkerää viisautta, vaan happamen luonteen. Ja kävi ilmi, ettei hevosenkenkä kuulunut hevoselle vaan muulille… Joten poika sai kyllä raudan kestävyyden, mutta myös muulin itsepäisyyden.

Suvun jäseniä ja heidän menneisyyttään käydään läpi melko mielivaltaisessa järjestyksessä, joten sukupuusta olisi ollut kovasti apua henkilöiden välisten suhteiden hahmottamisessa. Merkille pantavaa on naisten vahvuus ja itsenäisyys, joka nykyhetkeä koti tultaessa vain terävöityy. Kaiken taustana on Beirut, joka rauhan aikana henkii kansainvälistä luksusta ja jossa kyyhkyslaumojen omistajat kisaavat tiukasti keskenään. Sitten Lähi-idän sota koskettaa Libanonia ja muuttaa Beirutin kasvot kokonaan. Osama ei palattuaan enää kotikaupunkiaan tunnista.

Hakawati sisältää monenlaisia kertomuksia alkaen Abrahamista, Iisakista ja arabien kantaisästä Ismaelista. Halki kirjan seurataan toisaalta Fatima-orjattaren seikkailuja jinnien mailla ja toisaalta Baibars-sankarin tietä löytölapsesta sulttaaniksi. Lisänä on muistumia eri maiden kansantaruista, antiikin klassikoista ja Shakespearen näytelmistä, joita Alameddine käsittelee tuoreella tavalla. Vanhoihin, sensuroimattomiin kansantarinoihin sisältyy usein karmivan väkivaltaisia kohtauksia eikä niitä Hakawatistakaan puutu, mutta pehmennyksenä on huumoria monessa eri muodossa liikkuen lempeästä hymystä ironiseen virnistykseen. Missään vaiheessa langat eivät katoa Alameddinen käsistä, vaan hän tarjoaa lukijalle kiehtovan kuvakudoksen jossa riittää yksityiskohtia tutkittavaksi. 

OKSANEN, SOFI: Norma

Kustantaja: Like 2015

Sofi Oksanen on Suomen menestynein nykykirjailija monella mittarilla mitattuna. Hän on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, joista merkittävimmät ovat Finlandia-palkinto vuodelta 2008 ja Ruotsin akatemian pohjoismainen kirjallisuuspalkinto vuodelta 2013. Oksasen teoksia on käännetty 48 kielialueelle.

Norma on uudenlaista Oksasta. Nyt ei olla maailmanhistorian kuohuissa, vaan nykyajassa ja Helsingin Kalliossa. Kirja alkaa kirjan nimihenkilön eli Norman äidin hautajaisista. Anita on tehnyt itsemurhan heittäytymällä Sörnäisissä metrojunan eteen, mutta miksi? Onko Anita sekaantunut rikollisjärjestön toimintaan ja siksi kuollut? Tätä pohditaan kirjan loppuun saakka. Normassa on siis trillerin aineksia.

Vähitellen tutustutaan Norman kiharaiseen lähipiiriin ja sukuun. Henkilöitä on aika paljon ja heidän välistensä suhteiden hahmottaminen vaatii hieman aivovoimistelua. Pienestä Naakan kylästä ovat lähtöisin niin Anita kuin hänen paras ystävättärensä Helena ja naakkalaisia ovat ystävysten aviopuolisotkin. Petolliset miehet lähtevät rikollisille teille ja hylkäävät perheensä ja Helenasta tulee Hullu-Helena. Hänen ex-miehensä Max Lambert onnistuu toisen vaimonsa, venäläisen Allan, avustuksella nousemaan rikollisliigan johtajaksi ja rupeaa lastensa kanssa pyörittämään monelle eri alalle haarautuvaa bisnestä. Tuottoisinta on köyhien maiden naisten käyttäminen hyväksi kohdunvuokrauksessa, kun räätälöidään lapsia varakkaille homopareille, yksineläjille, menopaussin ohittaneille ja pedofiileille. Peitetoimintana käytetään hiuspidennyksiin tarvittavan materiaalin hankintaa eri puolilta maailmaa, mikä ei ole pikkurahalla pelaamista sekään. Tämä osuus edustaa realismia.

Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä.

Norma itse paljastuu nykyajan Tähkäpääksi. Hänen tukkansa kasvaa metrin vuorokaudessa ja vaatii jatkuvaa leikkaamista pysyäkseen kurissa – kutreilla nimittäin on oma tahtonsa ja käyttäytymistapansa. Tukkaan liittyy muutakin outoa, sillä sen avulla Norma pystyy tunnistamaan ihmisten tunteita, sairauksia ja jopa ruokavalioita. Hiuksien käyttäminen pössyttelyyn on luku sinänsä. Näin kirjassa on myös hulppeaa fantasiaa ja sadunomaisuutta.

Norma on kokonaisuutena aika hämmentävä fantasian ja realismin yhdistelmä. Sofi Oksanen on kuitenkin niin taitava kirjoittaja, että onnistuu pitämään juonen kasassa ja jännitystä yllä. Henkilöistä useimmat jäävät aika etäisiksi, pikemminkin tyypeiksi kuin eläviksi ihmisiksi, mutta kaikilla on palapelissä paikkansa. Mikä sitten mahtaa olla kirjan sanoma? Naisen asema? Kohdunvuokrauksessa käytetään häikäilemättä hyväksi naisia niin Nigeriassa ja Romaniassa kuin Ukrainassa. Hiusbisneksessä pelataan naisten ulkonäköpaineilla. Köyhiltä naisilta Intiassa, Thaimaassa, Kiinassa ja Venäjällä viedään hiukset pikkurahalla ja hyvinvointivaltioissa naiset käyttävät suunnattomia summia oman tukkansa kohentamiseen.

Ne asiakkaat, jotka osoittivat jonkinlaista mielenkiintoa uuden tukkansa alkuperää kohtaan, olivat nähneet temppelihiuksista kertovan dokumentin tai lukeneet siitä lehdessä. Siksi he olivat valmiita maksamaan Great Lenghts -pidennyksistään suolaisen hinnan ja he kuvittelivat tekevänsä samalla hyvän teon. Firma perusteli hintatasoaan eettisellä strategiallaan, johon kuului se, että hiukset hankittiin vain Tirupatista, korvauksetta hiuksensa uhraavilta pyhiinvaeltajilta.

KOIVUKARI, TAPIO: Unissasaarnaaja

Kustantaja: Johnny Kniga 2015

Tapio Koivukari on antanut sodan lieveilmiöitä tutkivalle kolmiosaiselle kirjasarjalleen epäviralliseksi nimeksi Sodan varjot. Ensimmäinen osa Meren yli, kiven sisään (2007) käsitteli inkeriläisten pakolaisten salakuljetusta Suomesta Ruotsiin 1940-luvulla ja toinen osa Käpykaartilaiset (2013) puolestaan kertoi jatkosodan aikaisesta rintamakarkuruudesta. Elokuussa ilmestynyt kolmas osa Unissasaarnaaja sijoittuu vuoteen 1949, jolloin ollaan toipumassa sodasta ja samalla pelätään jo uusia mullistuksia.

Unissasaarnaaja perustuu löyhästi tositapahtumiin, joista Koivukari kuuli ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Kirjan tapahtumapaikkana on sama kuvitteellinen Nihtamon kylä, joka esiintyi jo Käpykaartilaiset-romaanissa. Heinosen Jussia kutsutaan Tuuri-Heinoseksi, sillä hänellä tuntuu olleen onnea niin sodassa kuin rakkaudessa. Tosin tuosta onnesta paljastuu pian hieman kitkerä sivumaku. Köyhässä pientilallisperheessä tapahtuu suuri käänne, kun sairaalloinen Tuulikki-tytär 13-vuotiaana alkaa horrosmaisessa tilassa saarnata ja ennustaa. Veera-äiti huomaa nopeasti tässä tilaisuuden ansaita rahaa, mutta osingoille alkaa pyrkiä muitakin. Eikä hyväksikäyttö jää pelkästään rahalliseen puoleen.

Unissasaarnaaja kuvaa hienovaraisella huumorilla tapahtumien vähittäistä paisumista ja ihmisten reagointia muuttuvaan tilanteeseen. Etenkin uneksuvan Tuulikin hahmo on mielenkiintoinen; hänhän saa viestinsä yhtä hyvin metsänemäntä Mielikiltä kuin taivaan enkeliltä.

Hän tiesi ja tunsi, missä oli, hän tiesi että häntä kuultiin, mutta sanat tulivat vain jostain hänen sisältään, hänen suustaan ja ne olivat aina hänelle itselleenkin yllätys. Eikä hän kaikkia edes muistanut saarnansa jälkeen, mitä oli kulloinkin tullut sanotuksi.

Koivukari ei ota kirjassaan kantaa horrossaarnaajien puolesta eikä heitä vastaan, vaan pyrkii etsimään syitä heidän vetovoimaansa. Ennustukset (etenkin jos ne näyttävät toteutuvan) levittävät saarnaajan mainetta nopeasti laajalle alueelle. Osa kuulijoista saa vahvistusta uskolleen, osa tempautuu joukon mukana hurmokseen. Osa nauttii pelonsekaisista väristyksistä etenkin kun ennustetaan maailmanlopun pikaista tuloa, osa saa hupia arjen keskelle. Onhan tilanne aika erikoinen: nuori tyttö puhumassa juhlavaa ja voimallista sanaa.

Herran seuraajat ovat oikeita puhtaaksi riivattuja, riivaajien riivaamia ja Jeesuksen Kristuksen puhtauteen kutsumia, he ovat oikea Israel, sillä he ovat Isältä raadeltuja ja raastettuja, kuten on nyt Israelin kansa ja niin on myös Suomen kansa ja varsinkin sen Karjala heimo, joka valkeana perunajauhona on siroteltu muun kansan joukkoon.

Unissasaarnaaja on ajankuvauksena hieno ja uskottava kuvatessaan sodanjälkeisten vuosien tulevaisuudenuskoa ja innostusta, mutta myös syvään juurtunutta pelkoa. Pienen kylän nurkkakuntaisuuteen tuovat värikkään tuulahduksen toisaalta Suomesta siirtolaisiksi lähteneet tutut ja toisaalta Karjalasta saapuneet evakot. Loppujen lopuksi juuri avosydämisten karjalaisten joukosta löytää Tuulikkikin ymmärtäjiä ja auttajia. Koivukarin kirja löytää varmasti paikkansa Suomen lähihistoriaa valottavien kirjojen joukossa.