DOERR, ANTHONY: Taivaanrannan taa

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Cloud Cuckoo Land

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Doerrin romaani Taivaanrannan taa on taidokas rakennelma, jossa kirjailija asettelee hallussaan olevia palasia paikalleen yhden toisensa jälkeen ja paljastaa vähitellen yhtymäkohtia eri aikakausien henkilöiden ja tapahtumien välillä. Lukija puolestaan kokoaa samaa palapeliä kertomuksen parissa.

Taivaanrannan taa -teos alkaa kahdesta hämmentävästä tilanteesta. Ensin tavataan Argos-avaruusaluksen holviin lukittu neljätoistavuotias Konstance etsimässä tietoa Antonios Diogeneen antiikinaikaisesta proosateoksesta Kukkupilvelä ja seuraavaksi joudutaankin jo keskelle pommiuhkaa Lakeportin kaupunginkirjastossa 20. helmikuuta 2020. Seymour-niminen nuorukainen kätkee pommia kirjaston alakerrassa samaan aikaan kun yläkerrassa hänen tietämättään viisi koululaista harjoittelee Kukkupilvelä-näytelmää 86-vuotiaan Zeno Niniksen ohjaamana.

Kirjan viidestä keskeisestä henkilöstä kaksi elää 1400-luvun puolivälissä. Orpo Anna on kristitty ja asuu Konstantinopolissa, islaminuskoinen Omeir puolestaan pakotetaan sulttaanin joukoissa piirittämään Konstantinopolia. Nämä noin kolmetoistavuotiaat lapset tapaavat toisensa paetessaan hävitystä ja heidän mukanaan pääsee turvaan luostarikirjaston raunioista löytynyt pieni kirjanen.

Näytelmää vuonna 2020 ohjaava Zeno puolestaan tutustuu 1940-luvulla Lakeportin kirjastossa antiikin tarinoihin, innostuu muinaiskreikan kielestä vankileirillä Koreassa ja löytää itselleen sopivan käännöstyön vuonna 2019, kun Vatikaanin kirjastossa säilytetty pergamenttiklöntti paljastuu uusimman tekniikan ansiosta Diogeneen proosateokseksi ajanlaskun ensimmäiseltä vuosisadalta. Ja sitten viisi nuorta innostuu Zenon yritelmästä ja sovittaa siitä näytelmän!

Pommin kanssa Lakeportin kirjastossa hääräilevä nuori Seymour tulee tulevaisuudessa liittymään ratkaisevasti Kukkupilvelä-teokseen, mutta vuonna 2020 hän on luonnonsuojelun asialla. Aistiyliherkkyydestä kärsivä autistinen Seymour pystyy rauhoittumaan täysin vain lähimetsässä, puiden huminassa ja Luottoystäväksi nimetyn lapinpöllön seurassa. Sitten metsää ruvetaan kaatamaan uusien talojen tieltä…

Seymour tuijottaa ison kelopuun juurelta ylöspäin ja pöllö tuijottaa alaspäin ja metsä hengittää ja jotakin tapahtuu: pojan jokaisen valvehetken laitamilla mumiseva levottomuus – pauhu – vaimenee.

Päähenkilöistä viides on Argos-avaruusaluksella matkaava Konstance. Hän on syntynyt tällä aluksella, joka jätti luonnonkatastrofien runteleman maapallon jo 65 vuotta sitten ja lähti etsimään uutta asuinkelpoista planeettaa. Elämä Argoksella vaikuttaa olevan kaikkitietävän tekoälyn Sybilin hallinnassa, kunnes tappava virus pääsee valloilleen. Onkohan elossa ketään muuta kuin Konstance, joka aluksen virtuaalitekniikkaa hyödyntävässä kirjastossa etsii vihjeitä menneisyydestä?

Argos on tähtienvälinen sukupolvialus, joka on rakennettu kiekon muotoiseksi. Ei ikkunoita, ei portaita, ei ramppeja, ei hissejä. Aluksessa asuu kahdeksankymmentäkuusi ihmistä. Kuusikymmentä heistä on syntynyt aluksella.

Kirjan päähenkilöiden vaiheiden lomassa etenee jakso kerrallaan myös Kukkupilvelä-tarina, joka kertoo Aethon-nimisen paimenen seikkailuista. Mies haluaisi muuttua linnuksi päästäkseen lentämään taivaalla sijaitsevaan paratiisikaupunkiin, mutta onnistuu vain sotkemaan asiansa ja elämään esimerkiksi aasina tai kalana. Tarina on alun perin kirjoitettu sairaan lapsen iloksi ja myös Taivaanrannan taa -romaanissa sitä luetaan sekä nuorille että sairaille. Ikävä kyllä, Antonios Diogeneen utopia ei ole oikeasti säilynyt nykyaikaan.

Taivaanrannan taa vaikuttaa ensin hieman sekavalta, mutta selkiintyy, kun henkilöt alkavat tulla tutuiksi. Jokainen heistä on tavalla tai toisella tekemisissä Kukkupilvelä-kertomuksen kanssa, mutta heitä yhdistävät myös rohkeus ja halu säilyttää arvokkaina pitämiään asioita: kirja, luonto, lähimmäinen, totuus. Kaikissa on kiinnostavia piirteitä, mutta eniten taitaa kuitenkin koskettaa herkkä ja lempeä Zeno. Tosin Konstanceen liittyy kirjan todellinen jättiyllätys.

Mikä on kirjan sanoma? Ehkä nuorten näytelmänharrastajien lisäys Kukkupilvelä-käsikirjoitukseen: Maailma riittää sellaisenaan. 

GILBERT, ELIZABETH: Tämä kokonainen maailmani

Kustantaja: Gummerus 2022

Alkuteos: The Signature of All Things

Suomennos: Taina Helkamo

Henry Whittaker on vailla koulusivistystä, mutta on oppinut isältään – Kew Gardensin hedelmäpuutarhurilta – kaiken puista. Henry omaa myös liikemiesvainua ja on jo 31-vuotiaana upporikas. Hän valitsee vaimokseen amsterdamilaista tutkimuspuutarhaa hallinnoivan suvun jäsenen Beatrixin ja ostaa Yhdysvaltain Philadelphiasta tontin, jolle rakennuttaa komean White Acren kartanon ja puutarhan lämmitettyine kasvihuoneineen.

Alma Whittaker syntyy tammikuun 5. päivänä 1800. Isänsä kolhon ulkonäön ja äitinsä terävän älyn perinyt tyttö imee valistusajan oppia kummaltakin vanhemmaltaan ja tutustuu näiden rohkaisemana ympäröivään luontoon. Hän oppii tunnistamaan kellonajan siitä, miten tietyt kasvit avaavat ja sulkevat kukkansa. Hän oppii kirjaamaan muistiin ja piirtämään kaiken näkemänsä. Jo neljävuotiaana Alma on sovelias keskustelemaan vieraiden kanssa illallispöydässä.

Alma on yhdeksänvuotias, kun Beatrix ja Henry adoptoivat orvoksi jääneen Prudencen. Alma ei kiinny kuvankauniiseen, pidättyväiseen ja totiseen siskoonsa, mutta yhdessä naapurin hurmaavan höpsön Rettan kanssa nämä samanikäiset tytöt muodostavat kuitenkin hetkeksi huolettoman kolmikon. Myöhemmin epäonniset miesasiat erottavat neitoset toisistaan. Alma tajuaa ulkonäön olevan hänen elämäänsä määrittävä tekijä.

Kuka hänet huolisi? Kuka ottaisi vaimokseen naisen, joka oli yli kuusi jalkaa pitkä ja aivan liian oppinut ja jonka hiukset olivat sekä samaa väriä että mallia kuin kukon heltta?

Äidin kuoltua Almalle on langennut vastuu White Acren emännyydestä ja Henryn liikeasioiden hoidosta, mikä sitoo hänet tiukasti kotitilalleen. Löytyykö sieltä mitään tiedemaailman kannalta uutta ja mullistavaa? Löytyy kyllä: sammalet. Sammalten hiljainen, hidas ja mittaamaton pienoismaailma tarjoaa luokittelua ja luettelointia rakastavalle Almalle tutkittavaa koko loppuelämäksi.

Sammalet näyttivät kaikin puolin arkisilta, tylsiltä, vaatimattomilta, jopa alkeellisilta. Yksinkertaisinkin vaatimattoman jalkakäytävän raosta itävä rikkaruoho vaikutti suunnattoman paljon hienostuneemmalta kasvilta kuin ne. Vain harva kuitenkaan ymmärsi sitä, minkä Alma pian oppi: sammalet ovat käsittämättömän vahvoja.

Luonnontutkijan uteliaisuutta kutkuttaa myös seksuaalisuus, johon Alma tutustuu kirjojen kuvauksissa ja komeron yksinäisyydessä omakohtaisestikin. Miestä hän ei tunnu löytävän. Nuoren neidon ihastuminen perhetuttuun jää vaille vastakaikua ja kypsään ikään ehtineen naisen hullaantuminen kuivahtaa, kun odotettavissa olisi pelkkä ”sielujen liitto”. Asia olisi tullut lukijalle selväksi hieman niukemmillakin yksityiskohdilla.

Tämä kokonainen maailmani on tarina naisesta, jolla on itsevarmuutta ja myös taloudellinen mahdollisuus kulkea 1800-luvun sovinnaisuussääntöjä vastaan. Jo nuorena Alma on kirjoittanut nimellä A. Whittaker artikkeleita kasvitieteelliseen aikakauslehteen ja kirjat sammalista hän julkaisee jo koko nimellään. Vuosia kestänyt sammalten järjestelmällinen tarkkailu saa Alman myös kehittelemään radikaalia ajatusrakennelmaa, jota kutsuu ”teoriaksi kilpailullisesta mukautumisesta”.

Jatkuva taistelu lajien välillä ja keskuudessa on väistämätöntä samoin kuin lajien katoaminen ja muuntuminen. Lajien kehitys on julmaa matematiikkaa ja ajan pitkä tie on täynnä lukemattomien epäonnistuneiden kokeiden fossilisoituneita jäänteitä.

Alma ei koskaan julkaise tutkielmaansa, koska tietää, että teoriassa on aukko. Vanhuutensa päivinä Alma saa kuitenkin todistaa peräti kahden luonnontutkijan päätyneen samanlaiseen evoluutioteoriaan kuin hän itse eli Charles Darwinin teoksessaan Lajien synty ja Alfred Russel Wallacen esseessään. Hän on ollut oikeassa! Hänen elämänsä ei ole ollut turha!

Tämä kokonainen maailmani on sujuvasti kirjoitettu ja kronologisesti etenevänä helposti seurattava. Historiallinen ajankuva vaikuttaa uskottavalta ja Alman pitkä elämänkaari sivuaa luonnontutkimuksen ohella muitakin tuon ajan keskustelunaiheita kuten esimerkiksi rotuoppia. Hyvä lukuromaani!

 

ARVELA, HANNA: Ihmeperhe

Kustantaja: Tammi 2022

Saarivuoren lähiö sijaitsee lähellä Helsinkiä, mutta on silti paikka, jonne kukaan ei eksy. Tänne saapuu alakoulun opettajaksi keski-ikäinen perheetön mies, jolla on täysi erityisopettajan pätevyys ja joka on opettanut jo useissa kouluissa, mutta jolla on sielun pohjalla painolastia.

Erityisluokka 4–5 F koostuu kymmenestä oppilaasta, joista useimmilla on maahanmuuttotaustaa. Joillekin tämä ryhmä ei ole lainkaan oikea. Porukan ainoa tyttö, etiopialainen Keisha, on kehitysvammainen ja kuuluisi erityiskouluun. Lahjakas, mutta erilaisista tilanteista ahdistuva ja pakeneva Joose puolestaan jaksaisi paremmin sairaalakoulussa. Silti tähän pienryhmään pääseminen on eräänlainen onnenpotku, josta vain harva pääsee osalliseksi.

Jos ja kun oppilas vihdoin saa paikan meidän pienryhmästä, on hän useimmiten jo menettänyt luottamuksen koulunkäyntiin ja joutunut niin syvälle negatiiviseen kierteeseen, ettei minkään sortin kuntoutuminen ole yleensä enää mahdollista.

Opettajat ovat erityisluokassa vaihtuneet tiheään tahtiin eikä tämäkään mies vaikuta täysin työlleen omistautuneelta. Melko kekseliäästi hän kyllä vie ryhmää eri aineiden pariin, mutta jättää käyttämättä tilaisuuksia auttaa yksittäistä lasta. Onneksi vierellä on ihana koulunkäyntiavustaja, virolainen Marge, joka on pysynyt työssään jo kymmenen vuotta huolimatta siitä, ettei hänen tointaan ole vakinaistettu tai siitä, että joutuu tekemään toista työtä hotellisiivoojana. Koska lapset tarvitsevat edes yhden luotettavan aikuisen!

Erityisluokan arkea ovat yhtäkkiset valloilleen riistäytyvät tunteet – täällä niskalenkin hallitseminen kuuluu henkilökunnan perustaitoihin. Lastensuojeluilmoituksia tehdään lähes päivittäin, käydään kouluterveydenhoitajalla, tiedotetaan tapahtumista lasten vanhemmille ja kirjoitetaan uhka- ja väkivaltaselvityksiä. Täällä opettaja saattaa saada oppilaalta vihantäyteisen lapun ja antaa kehuja siitä, että lauseet alkavat isolla kirjaimella ja päättyvät pisteeseen.

Toisaalta nämä lapset ovat myös hellyttäviä pohtiessaan vaikkapa tasa-arvoa, uskontoa ja oikeudenmukaisuutta tai kuolemansyntien käsitteistöä. Miten löytää käsitteille oikea vastine omista kokemuksista ja omasta kulttuurista käsin? Nämä lapset ovat jääneet niin usein vaille huomiota, että ilahtuvat vähäisestäkin henkilökohtaisesta muistamisesta. Heidän parissaan kyyninen opettajakin oppii jotain ja hänen sisäiset lukkonsa osoittavat aukeamisen merkkejä.

- Eteenpäin, sanoi mummo lumessa ja ukki urallaan! Marge toteaa. – Tere tulemast meidän ihmeperheeseen.

- Ihmeperheeseen? opettaja tarkistaa.

- Etkö tiedä? Meillä on supervoimia, Marge kehuu.

Kirjassa on huumoria etenkin replikoinnissa ja pitkään toivookin, että loppu olisi hyvä. Kaikkien kohdalla toive ei kuitenkaan toteudu. Erityislasten kohtelu koulumaailmassa saa teoksessa osakseen paljon kritiikkiä. Juuri heille annetaan epäpäteviä opettajia, juuri heidän kohdallaan säästetään oppimateriaalissa, juuri heidän asioidensa etenemistä virkaportaissa ei seurata. He vain siirtyvät luokalta toiselle, vaikkeivat osaisi edes lukea. Mitä toivoa heillä on tulevaisuuden suhteen?

Se on ällistyttävää kuinka vähän meillä on lapsiin kohdistuvia tukitoimia ottaen huomioon, että yhden ainoan syrjäytyneen hintalappu on keskimäärin seitsennumeroinen sen lisäksi, että summa kertautuu useimmiten tämän jälkikasvun määrällä…

MENGISTE, MAAZA: Varjokuningas

Kustantaja: Atena 2022

Alkuteos: The Shadow King

Suomennos: Aleksi Milonoff

Varjokuningas-romaani alkaa ja loppuu tilanteessa, jossa Hirut-niminen nainen istuu vuonna 1974 Addis Abeban rautatieasemalla sylissään metallilaatikko, jonka omistaja on tulossa sitä hakemaan. Laatikossa on lehtileikkeitä, kirjeitä ja ennen kaikkea valokuvia, joita Hirut tarkastelee yksi kerrallaan ja joiden myötä palaa menneeseen.

    Maan todellinen keisari viljelee pientä maatilkkua Hirutin naapurissa. Miehen päässä ei ole koskaan ollut kruunua ja hän elää yksin vailla vihollisia. Tuo hiljainen mies johti kerran Etiopian kansaa teräspetoa vastaan ja Hirut oli hänen luotetuin sotilaansa, varjokuninkaan ylpeä vartija. Kerro heille, Hirut. Nyt on oikea hetki jos koskaan.

   Kuolleet käyvät äänekkäämmiksi: Meitä on kuultava. Meidät on muistettava. Meistä on saatava tietää. Me emme lepää ennen kuin meitä on surtu.

Vuonna 1935 Italian armeija hyökkää Etiopiaan saadakseen revanssin 1890-luvulla koetusta kirvelevästä tappiosta. Etiopiassa hyökkäystä on osattu odotella siitä saakka, kun Italian joukkoja on alkanut kerääntyä Eritreaan rajajoen taakse. Keisari Haile Selassien luottomies Kidane yrittää parhaansa mukaan haalia aseita ja vie jopa perheen palvelustytöltä tämän ainoan aarteen, isältä saadun vanhan kiväärin.

Kidanen kotona vallitsee jännittynyt ilmapiiri. Nuori aviovaimo Aster suree kuollutta poikaansa ja kerjää hemmotellun lapsen lailla miehensä huomiota. Asteria kuohuttaa myös palvelustyttö Hirut, jonka Kidane on tuonut perheeseen tytön jäätyä orvoksi. Mikä on ollut Hirutin äidin ja Kidanen välinen suhde? Onko Kidanen suhde Hirutiin niin isällinen kuin vaikuttaa? Mustasukkainen Aster turvautuu jopa fyysiseen väkivaltaan.

Sitten sota syttyy ja Asterista kuoriutuu yllättäen esiin aivan uudenlainen nainen: johtaja. Hän pitää tulisia puheita kylien naisille ja kannustaa näitä taistelemaan ase kädessä miesten rinnalla. Isältä saaduilla opeilla hän kouluttaa naisia ampumaan ja valmistamaan käytetyistä hylsyistä patruunoita. Hirut on tietenkin avustamassa, vaikka sisimmässä kirvelee.

Nyt ei ole oikea aika teeskennellä, että olemme vain vaimoja, siskoja tai äitejä, hän sanoo. Me olemme enemmän… Naiset kuiskivat sitä keskenään: Me olemme enemmän, me olemme enemmän. He koskettavat kasvojaan, kauniita ja tavallisia, painavat käden rinnalleen ja vatsalleen ja ehkä jalkojen väliinkin ja puhkeavat nauruun. Me olemme enemmän.

Italian asevoimat vyöryvät maahan panssarivaunuineen ja sinappikaasua kylvävine lentokoneineen, mutta eivät etenekään odotetun vauhdikkaasti. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä raaemmaksi käy italialaisten toiminta. Eversti Carlo Fucellin johtama armeija raunioittaa kokonaisia kyliä, tuhoaa viljelyksiä, tappaa naisia ja lapsia ja kiduttaa vankeja. Italianjuutalainen Ettore Navarra taltioi kaiken kamerallaan, koska on turvassa vain ollessaan Fucellille hyödyllinen. Kalleimman aarteensa, isältä tulleen kirjeen, hän kätkee.

Kun tieto Haile Selassien paosta Britanniaan leviää, on kansalaisten taistelutahto vähällä lamaantua, mutta Hirutin ansiosta asiaan löytyy ratkaisu. Köyhä soittoniekka Minim (eli Ei mikään) muistuttaa hämmästyttävästi keisaria ja pystyy tämän vaatteisiin puettuna toimimaan uskottavasti varjokuninkaana. Henkivartijoiksi hänelle asettuu kaksi kaunista amatsonia eli Aster ja Hirut. Hämäys onnistuu.

Heitä ei pelota laaksossa voimistuva jylinä, joka kumpuaa italialaisten leiristä. He eivät piittaa metelistä vaan katsovat vain Hirutia, uutta äiti Etiopiaa, esikuvaa. Hän edustaa kaikkia niitä naisia, jotka ovat selvinneet sodasta nostaakseen nyt aseensa ja taistellakseen tai syöksyäkseen sotakentälle kantamaan haavoittuneita. Joukot lankeavat polvilleen. Ihmiset painavat otsansa maahan. He kiroavat huhut keisarin paosta ulkomaille. He kiittävät Kaikkivaltiasta siitä, että heidän suuri päällikkönsä on tullut johtamaan heitä sodassa. Ja he vannovat taistelevansa voittoon tai kuolemaan asti.

Varjokuningas-romaani on kuin ooppera. Välinäytöksissä tavataan murheellinen ja mietteliäs keisari Haile Selassie, joka kuuntelee yhä uudestaan Verdin oopperaa Aida voidakseen ymmärtää, miksi Etiopian prinsessa asettuu kansansa vihollisen puolelle. Välillä kuoro puolestaan kohottaa äänensä ja kommentoi tunteikkaan mahtipontisesti tapahtumia ja henkilöitä. Vaikuttava teos saa pohtimaan sitä, mitä kaikkea ihminen voi kestää ja mikä jää lopulta varjojen kätköihin.

Etiopialais-amerikkalainen Maaza Mengiste (s. 1974) sai kirjaansa idean löydettyään tietoja isoisoäidistään, joka lähti vapaaehtoisena armeijaan nuorempien veljiensä sijasta. Varjokuningas kuvaa naisia aktiivisina toimijoina: Aster ja Hirut taistelevat ase kädessä, luksushuoran roolia vetävä Fifi toimii vakoojana italialaisten leirissä ja oma osuutensa on nimettömäksi jäävällä kokillakin. Silti naiset joutuvat pelkäämään koskemattomuutensa puolesta jopa omiensa joukossa: kukaan ei aseta kyseenalaiseksi isännän oikeutta palvelijansa ruumiiseen.

Mengisten kirja ei paksuudestaan huolimatta (500 sivua) ole vaikea, mutta henkisesti sen lukeminen on kyllä raskasta tänä aikana, jolloin eurooppalainen maa on hyökännyt naapurinsa kimppuun. Varjokuningas ilmestyi vuonna 2019 ja oli Booker-palkintoehdokkaana 2020, mutta voisi monelta osin kuvata tätä päivää: silmitöntä tuhoa, tarpeetonta raakuutta, sotarikosten selittelyä ja peittelyä.

MASON, MEG: Murhe ja autuus

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: Sorrow and Bliss

Suomennos: Maria Lyytinen

Murhe ja autuus -romaanin kertoja on nelikymppinen Oxfordissa asuva Martha Friel, joka pitää hupaisaa ruokakolumnia ja on asumuserossa aviomiehestään Patrickista. Kertomuksen edetessä Martha muistelee mennyttä ja kertoo elämänsä ihmisistä, mutta ennen kaikkea itsestään.

Marthan isä on hiljainen huolehtija, joka aikoinaan sai kuuluisuutta erään runonsa ansiosta, muttei ole sittemmin onnistunut kirjoittamaan mitään merkittävää. Kuvanveistäjä-äiti puolestaan tekee romusta taidetta eikä osoita juurikaan kiinnostusta sen paremmin miestään kuin kahta tytärtään kohtaan. Hänellä on taipumus ryypätä liikaa ja nolata humalassa sekä itsensä että perheensä.

Äidillisin hahmo Marthan ja pikkusisko Ingridin elämässä onkin Winsome-täti, joka rahoilla Marthan perhe elää ja jonka luo kaikki kokoontuvat joulunviettoon. Winsomen kotona kuusitoistavuotias Martha tapasi ensi kertaa serkkunsa koulutoverin, äidittömän ja isänsä unohtaman Patrickin, josta tulee jatkossa suvun joulujuhlien vakiovieras. Martha ei kolme vuotta nuorempaan poikaan kiinnittänyt juuri huomiota, mutta tämä rakastui koko sydämestään Marthaan.

Pikkusiskonsa Ingridin kanssa Marthalla on jonkinlainen kilpailuasetelma. Ingrid meni nuorena naimisiin ja oli muutamassa vuodessa kolmen alle viisivuotiaan lapsen äiti. Martha puolestaan sairastui jo viimeisen kouluvuotensa lopussa ahdistukseen ja väsymykseen, joita kesti vain pöydän alle piiloutumalla. Sairausjaksot uusiutuivat tulevina vuosina, lääkärit ja lääkkeet vaihtuivat ilman näkyvää muutosta. Onko Martha kelvoton elämään?

Normaalit ihmiset sanovat, etteivät voi kuvitellakaan, että olisi niin paha olla, että haluaisi oikeasti kuolla. En edes yritä selittää, ettei kyse ole halusta kuolla. Kyse on siitä, että tietää, ettei kuuluisi olla enää elossa, että tuntee luidensa murenevan väsymyksestä, tuntee kauhuntäyteistä uupumusta. Silloin elossa olon luonnottomuudelle täytyy lopulta tehdä jotakin.

Ensimmäisen avioliittonsa Martha solmi kaksikymmentäviisivuotiaana lyhyen tuttavuuden jälkeen taidemeklari Jonathanin kanssa, koska luuli miestä hauskaksi, ja erosi yhtä nopeasti kun mies ei sitä ollutkaan. Vasta muutaman vuoden kuluttua Martha tapasi uudelleen lääkäriksi opiskelleen Patrickin, jota huomasi ajatelleensa yllättävän paljon. Seurasi avioliitto, jonka aikana Martha koki suorastaan autuutta, mutta kohta jo taas tutuksi tullutta murhetta.

Minä olin ehtinyt muuttaa kerrostaloasuntoon ja takaisin, olla naimisissa, käydä ulkomailla, sairastua ja tulla lempatuksi, kun taas Patrickilla oli yllään sama pusero kuin Jonathanin illallisilla, silloin kun olin hänet viimeksi nähnyt.

Martha vaikuttaa aluksi kovin ristiriitaiselta ja jopa ärsyttävältä hahmolta. Hän saattaa toisaalta vaieta omasta mielipiteestään, jottei aiheuttaisi toisille pahaa mieltä, mutta toisaalta olla pisteliäs ja raivonpuuskassa jopa heitellä esineitä. Hämmästyttävän pitkään Patrick sietää Marthan ailahtelevaisuutta ja jaksaa kääntää loukkaukset leikiksi, mutta lopulta voimat loppuvat.

Myötätuntoa Marthaa kohtaan alkaa tuntea siinä vaiheessa, kun syy hänen käyttäytymiseensä selviää. Martha on vuosikymmeniä saanut lääkäreiltä vääriä diagnooseja ja sen seurauksena myös vääränlaista lääkitystä. Traagisinta on, että Marthaa on kehotettu horjuvan mielenterveytensä vuoksi välttämään lapsen hankkimista, joten hän on alkanut uskotella itselleenkin, ettei pidä lapsista. Tosiasiassa hän kaipaa vauvaa joka solullaan.

Mielenterveysongelmat vaikuttavat niistä kärsivän lisäksi myös hänen läheisiinsä, jotka tarvitsisivat tukea jaksamiseen ja myös käsillä olevien ongelmien ymmärtämiseen. Murhe ja autuus -teoksessa on ihmisiä, jotka eivät halua tunnustaa rakastamansa henkilön sairautta leimaantumisen pelossa ja puhuvat vain poikkeavasta persoonallisuudesta. Entä haluaako esimerkiksi Martha itse tosiasiassa ollakin erilainen?

Sinä olet ihan samanlainen kuin kaikki muutkin täällä. Mutta se onkin sinulle vielä hankalampaa. Olisit mieluummin joko tai. Et kestä ajatusta siitä, että ehkä oletkin ihan tavallinen.

Murhe ja autuus -romaani ei ihan heti tempaa mukaansa, mutta lakoninen ja ironinen tyyli kantaa ja teos muuttuu kiinnostavammaksi, kun tarinan pohja on rakennettu ja henkilöt esitelty. Aina ei elämä ole helppoa, mutta epätäydellisyyteenkin voi ehkä tyytyä. Kirjan loppu on yllättävän toiveikas.

Kaikki on rikkonaista ja sekaisin ja ihan hyvin. Sellaista elämä on. Vain niiden välinen suhdeluku vaihtelee.

RAUDASKOSKI, TIINA: Kuudennen kerroksen nainen

Kustantaja: WSOY 2022

Tiina Är on 33-vuotias suomalainen kirjailija. Hän asuu Pariisissa aviopuolisonsa biologi Bastian Chaponin kanssa, joka isänsä puolelta on Algerian ranskalaisia ja kokenut lapsuudessaan näihin kohdistuvaa syrjintää. Tiina on uskonut miehen oudon käytöksen johtuvan ranskalaisesta taustasta, mutta ihmetyttää kyllä, miten hän on tähän nuhjakkeeseen alkujaankaan ihastunut.

Katso nyt itseäsi: rasvainen tukka, liian pienet vaatteet, likaiset, reikäiset kengät, vääntyneet silmälasit, jotka eivät ikinä pysy suorassa, ryhti koko ajan kumara. Silti noin tärkeilevä ilma, noin imelät sanat. Aina yhtä lipevä, aina yhtä pinnallinen.

Kolmen Pariisissa vietetyn vuoden jälkeen avioliitto alkaa olla loppusuorallaan ja Tiina Är suunnittelee jo paluuta Helsinkiin, kun Bastian eräänä päivänä häipyy vieden pariskunnan yhdeksänkuukautisen tyttären mukanaan. Hän vie myös vaimonsa passin, asiakirjat ja pankkitililtä rahat. Huonosti ranskaa puhuva, rahaton ja työtön kuudennen kerroksen nainen jää selviämään yksinään ympäristössä, jonka ajattelumaailmaa ja toimintatapoja ei hallitse.

Tiina Är etsii apua niin läheiseltä poliisilaitokselta kuin prefektuurista, niin yleisestä oikeusavusta kuin Suomen suurlähetystön konsuliavusta, mutta kukaan ei suhtaudu hänen hätäänsä ymmärtäväisesti. Eihän mitään rikosta ole tapahtunut, kun lapsesta pitää huolta hänen oma isänsä! Eikä mikään huono isä – sitä ei Tiinakaan voi väittää. Hätääntynyttä äitiä pidetään lähes naurettavana.

Ranskan viidennen tasavallan on oltava oikeudenmukainen. Näin suurta epäoikeudenmukaisuutta ei voi olla olemassa. Lasta ei voi viedä äidiltä noin vain.

Jotkut yksittäiset ihmisetkin hankaloittavat Tiinan elämää. On portinvartija, joka ei suostu luovuttamaan Tiinalle kirjeitä, jos niissä on sukunimen Är sijasta Chapon. On psykologi, joka sekoittaa asiakkaansa keskenään ja seuraa Tiinan kohdalla muslimitaustaiselle kotiäidille tarkoitettua kysymyslistaa. Onneksi on myös ihmisiä, jotka yrittävät auttaa: algerialaistaustainen transnainen Sonia B, keuhkotautilääkäri Loiseau, suomalainen Ystävä ja myös Bastianin lempeä isä.

Pienen tytön huoltajuutta puidaan lopulta oikeudessa. Bastian maalailee pitkässä puheenvuorossaan Tiinaa naiseksi, jolla ei ole kunnollista ammattia, ei kielitaitoa, ei kykyä hoitaa asioitaan ja joka on lisäksi alkoholisti, mielisairas ja jopa väkivaltainen. Kuinka tällainen nainen voisi tarjota turvallisen kodin lapselleen? Lamaantuneen Tiinan ainoa puheenvuoto on nöyrä:

En yritä esittää itseäni täydellisenä äitinä, en edes hyvänä. Mutta uskon, että niiden kuukausien ajan, jotka tyttäreni sai viettää kanssani, olin hänelle riittävä äiti.

Tuo rehellisyys kääntyy Tiinan eduksi, sillä tuomari määrää tyttären huoltajuuden ”riittävälle äidille”. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, missä tyttö on, sillä Bastian on pettymyksensä jälkeen kadonnut häpeissään ulkomaille. Jälleen Tiina Är jonottaa viranomaisten tiskille, mutta on jo nousemassa lamaannuksestaan ja ryhtymässä toimimaan omin päin lapsensa löytämiseksi. Hän ryhtyy jopa opiskelemaan oikeustiedettä yliopistossa!

Minä elän. Minä olen itse se voima, joka luo tätä elämää, enkä minä pysty itse itseäni elämällä lannistamaan.

Kuudennen kerroksen nainen perustuu Tiina Raudaskosken omiin kokemuksiin, mutta on kuitenkin fiktiota. Paikoin huumori on varsin mustaa, kun kirjailija kuvailee henkilöitä ja tapahtumia, mutta esimerkiksi kuvaus humalaisesta Tiinasta keskustelemassa oman peilikuvansa kanssa on herkullinen. Kirjassa on paljon visuaalisuutta ja kohtaukset lipuvat ohi kuin elokuvassa; dramaturgin ote näkyy.

MEHR, MARISSA: Rusalka : kuiskaajan muotokuva

Kustantaja: Siltala 2021

Huhtikuussa 2010 kuusikymppinen arvostettu kapellimestari Gerard Monti saa kutsun hautajaisiin. Outoa kyllä, kutsun lähettäjä ja allekirjoittaja Anna on sama henkilö, jonka hautajaisista on kyse. Onko kyseessä pila? Gerard ei ole tavannut Annaa kymmeneen vuoteen, mutta muistaa kyllä naisen erikoislaatuisuuden.

Gerard lähtee omaksikin yllätyksekseen Brysselistä matkaan kohti Riiaa, vaikka hänen pitäisi panostaa täysillä Rusalka-oopperan pian alkaviin harjoituksiin. Matkasta tulee hankala, sillä Euroopan liikenne on kaaoksessa Islannissa purkautuvan tulivuoren takia. Raideliikenteessä vanhentunutkin kalusto on otettu käyttöön, mikä ahdistaa hygienian suhteen miltei neuroottisen tarkkaa Gerardia.

Gerardin reitti vie oikukkaasti pitkin Keski-Eurooppaa. Hänellä olisi yllin kyllin aikaa tutkia Rusalkan partituuria, mutta ajatukset kertaavatkin joko omaa laskujohteista uraa tai lyhyttä tuttavuutta Annan kanssa. Määrätietoisen ja röyhkeän Annan. Välttelevän ja omapäisen Annan. Kiehtovan ja ikimuistoisen Annan.

Parhaiten Gerard muistaa Annan kiukun, jos häneen viitattiin ”itätyttönä”. Gerardin on rehellisyyden nimissä myönnettävä omat ennakkoluulonsa ja omahyväisyytensä tässä asiassa – hän on tottunut pitämään entistä Itä-Eurooppaa jotenkin säälittävämpänä ja huonompana kuin länttä. Voiko hän kuitenkaan luokitella kuutta kieltä hallitsevaa oopperakuiskaajaa toisen luokan kansalaiseksi?

Kun asui musiikissa ei ollut niinkään väliä, missä kohtaa leveys- ja pituusasteita sijaitsi. Hän oli liikkunut tuulen lailla ympäri Euroopan, työstä ja kaupungista toiseen. Oli se ja sama, minne oli rekisteröitynyt. Se oli vain osoite, ei identiteetti. Ainakaan sen ei pitänyt olla.

Gerardin matkaan limittyy Annan näkökulma. Anna on aina tuntenut outoa yhteyttä rusalkoihin eli vedenneitoihin: omat epämuotoiset jalat, Antonín Dvořákin ooppera Rusalka, rusalkaa esittävä maalaus taidemuseossa (ehkä Anna Vinogradova)… Muuttaessaan idästä länteen hän on kuin vedestä maalle siirtynyt vedenneito, josta jokainen näkee, että hän on toisenlainen. Kuiskaajanakin hän on pinnan alla piilossa, näkymättömänä kuin henkiolento ja silti pitämässä langat käsissään.

Kun vedenneito tahtoo muuttua ihmiseksi, hän joutuu luopumaan äänestään. Niin käy lopulta Annallekin, jolta syöpä vie äänen. Valmistautuessaan kuolemaan Anna muistelee mennyttä, mutta Gerardille niissä muistoissa ei juuri ole sijaa – vain nuiva maininta ”yhdestä kapellimestarista”. Tärkeintä Annalle on aina ollut vapaus muovata itse elämäänsä.

Sitten tapahtuu jotain selittämätöntä: Anna paranee täysin! Hän ei kuitenkaan tunne riemua saatuaan lisää elinaikaa. Ei, hän tuntee itsensä huijatuksi! Hän masentuu, sulkeutuu itseensä, torjuu läheisensä, pakenee kaikkia piristysyrityksiä. Mehr kuvaa tarkkavaistoisesti ja kauniisti Annan sisimmässä risteileviä tunteita.

Aika joka ennen oli niin kiltisti kulkenut uomaansa järkähtämättömänä, välillä kiihdyttäen ja välillä hidastaen tahtiaan, oli nyt pysähtynyt täysin. Tai ei pysähtynyt, vaan jonkinlaisella yliajalla – siltä Annasta tuntui… Anna lakkasi näkemästä elämää ja huomasi vain kuoleman: sen luvattoman poissaolon. Hän oli hämmentynyt ja surullinen, kunnes hänessä puhkesi viha. Päällimmäisenä oli tunne, että häntä oli huijattu pahemman kerran.

Annan yhteys vedenneitoihin on selkeä ja jollakin lailla ymmärrettävä, mutta miksi Mehr alkaa yhdistää häntä myös kissoihin? Koska kissa on itsenäinen oman tiensä kulkija? Koska kissalla on yhdeksän elämää? Koska kissa on salaperäinen eläin, joka liitetään myös noituuteen? Tulkinnat sopisivat kirjan maagista realismia lähenevään tyyliin.

Mehr tuntee klassisen musiikin maailman ja kirjoittaa siitä tavalla, jota on helppo lukea ja ymmärtää. Kerronta on koko ajan tasaista ja saa aikaan tunteen kuin kaikkea katsottaisiin jotenkin vaimennettuna tai tässä tapauksessa ehkä veden alta. Gerard ja Anna ovat mielenkiintoisia hahmoja – eivät aina mukavia, mutta silti ihmisiä, joiden toivoisi saavuttavan mielenrauhan ja löytävän tulevaisuutensa kannalta oikeat ratkaisut.

LOCKWOOD, PATRICIA: Kukaan ei puhu tästä

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: No One is Talking About This

Suomennos: Einari Aaltonen

Kukaan ei puhu tästä -romaani tuntuu ensin hämmentävältä, sillä teksti koostuu lyhyistä kappaleista, jotka vaikuttavat toisistaan irrallisilta. Ironia ja tarkat huomiot saavat kuitenkin jatkamaan ja kirjailijan tavoite alkaakin vähitellen hahmottua: kappaleethan ovat kuin twiittejä, merkkimäärältään rajattuja viestejä, joissa nojataan iskevyyteen ja yllätyksellisyyteen.

Kirjan kertoja on nainen, jolle on syntynyt riippuvuussuhde portaaliin eli Twitteriin. Välillä hän huomaa viettävänsä portaalissa niin paljon aikaa, että raja nettimaailman ja todellisuuden välillä alkaa hämärtyä, mutta irti hän ei kuitenkaan yrityksistään huolimatta pääse. Hänen on saatava sanoa sanansa ja joskus nämä sanat saattavatkin riemastuttavasti ruveta leviämään portaalissa.

Kun hän sulki portaalin, keskusteluketju nyki häntä takaisin. Hänen oli pakko seurata sitä. Tämä saattoi olla juuri se, joka liitti kaiken yhteen, joka kietoi hänet osaksi järkähtämätöntä yhtenäisyyttä.

Nainen on saanut laajalti näkyvyyttä postauksella Voiko koira olla kaksoset? Teinitytöt pommittavat häntä itkuemojeilla ja esiintymiskutsuja sataa eri puolilta maailmaa. Nainen käy Australiassa ja Jamaikalla, Alankomaissa ja Irlannissa, Itävallassa ja Norjassa, Englannissa ja Suomessa ja puhuu väkijoukoille viestinnän uusista tuulista ja tiedon senhetkisistä virtauksista. Yhden ainoan lauseen ansiosta hänestä on tullut joka alan asiantuntija.

Kirja kuvaa hyvin nettimaailman hektistä vauhtia. Huvittavuus ja kauhu sekoittuvat omituisesti. Yhtä suurta huomiota saavat sotarikolliset kuin perinteiseen ruokareseptiin puuttuneet. Tarinoilla mässäillään, tirkistellään avomielisiä paljastuksia. Kauhistellaan sitä, että juuri Twitter mahdollisti hassun diktaattorin nousun valtaan. Ohi lipuvat kuvat ja striimit. Keskustelunaiheet vaihtuvat nopeasti ja reaktiot aiheisiin vielä nopeammin.

Markkinoille ilmestyi uusi lelu. Kaikki ilkkuivat sitä, mutta sitten alkoi kiertää huhuja, että se oli suunniteltu autisteille eikä sitä enää ilkuttu, vaan yhtäkkiä alettiinkin pilkata niitä, jotka olivat aikaisemmin ilkkuneet. Sitten joku löysi pölyisestä museosta lelun kivisen version miljoonan vuoden takaa, ja se tuntui todistavan jotakin. Sen jälkeen lelun alkuperä paljastui ja kävi ilmi, että se liittyi jotenkin Israeliin ja Palestiinaan, joten kaikki päättivät yksissä tuumin, ettei siitä puhuttaisi enää koskaan. Ja tämä kaikki välähti yleiseen tietoisuuteen ja vaipui unohduksiin neljän vuorokauden sisällä.

Perhe vilahtelee taustalla. Hämmentynyt mutta turvallinen aviomies. Roiseja emojeja käyttävä äiti. Vaikeneva isä. Bitcoineja rakastava eno. Sotaan osallistunut veli. Raskaana oleva pikkusisko. Kollikissa nimeltä Tohtori Pyllynsilmä. Perhe on yhtenäinen ja keskusteluyhteydet kunnossa. Sitten äiti viestittää naiselle: Kävi ikävästi ja Kuinka pian pääset kotiin?

Kukaan ei puhu tästä -teoksen toinen osa onkin ihan eri maailmasta kuin ironinen ensimmäinen ja nostattaa paikoin kyyneleitä silmäkulmaan. Siskon odottamalla vauvalla ei kaikki ole hyvin ja perheen täyttää suru ja pelko. Nainenkaan ei jaksa kiinnostua portaalista, jonka keskustelunaiheet tuntuvat nykyisessä tilanteessa kovin turhanaikaisilta. Vähitellen surun tilalle tulee kuitenkin kiitollisuus ja ilo, sillä pieni tyttö osoittautuu koko perheelle lahjaksi ja elämän valoksi. Hän opettaa, mitä sana Rakkaus tarkoittaa.

Lockwoodin teos on tarkoin mietitty kokonaisuus, jossa joutuu pohtimaan nykyhetken maailmaa sekä nettimaailman keinotekoisuutta tosielämän realiteetteja vastaan. Twiitteiihin uppoutuneelle saattaa jäädä päälle absurdiuden ja leikkisyyden korostaminen, mutta todellisuuden iskiessä se ei enää riitäkään. Jos identiteetti on rakentunut hassuttelun varaan, mitä jää jäljelle vakavaksi muuttuneessa maailmassa?

MANNINEN, LAURA: Viimeinen sulkee verhot

Kustantaja: Otava 2022

Arto on pätkätöitä tekevä eläintieteilijä. Yksi työjakso yliopistolla on taas ohi, mutta Arto jatkaa kotona oman osuutensa kirjoittamista artikkeliin, jossa käsitellään hiirten ultraäänistä lemmenlaulua. Varsinaisesti Artoa kiinnostavat linnut, joiden ääntelystä kirjassa onkin paljon kuvailuja: kaulushaikaran huohottavat töräytykset, ruokokerttusen säksätys ja siritys, lehtokertun jokellus ja pulputus, sarvipöllön poikasten naukuna…

Koska Arto on joka tapauksessa kotosalla, hänelle lankeaa vastuu Hanna-vaimon äidistä Sirkusta, joka ei kaatumisensa jälkeen voi enää asua omassa kodissaan. Aamuvarhaisella heräilevä Sirkku pistää Arton päiväjärjestyksen uusiksi, mutta silti anopin ja vävyn välille syntyy lämmin suhde. Avarakatseinen ja varsin nokkela Sirkku pelastaa lopulta Arton pahasta pulasta, johon tämä ajattelemattomuuttaan on ajautunut.

Hanna puolestaan on kaikkien tuntema aivovalmentaja, jota kotiasioiden sijasta kiinnostaa uran pönkittäminen. Äiti on hänelle lähinnä painolasti, kuten taitavat olla myös lapset Verna ja Väinö, jotka on sijoitettu kalliiseen yksityiseen sisäoppilaitokseen. Vanhemmat käyvät vierailemassa lastensa luona melko harvoin, mutta Hanna ei kanna huonoa omaatuntoa: maksaahan hän laskut ja reklamoi esimerkiksi rikkoutuneesta trampoliinista.

Arto sen sijaan alkaa aavistella, että koulussa kaikki ei ole kohdillaan. Karkuteillä olevan teinipojan kohtaaminen sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka paljastaa ruman totuuden: jatkuvan kilpailutuksen seurauksena opetus ja olosuhteet ovat romahtaneet. Henkilöstömitoitukselle asetetut määräykset on saavutettu haamutyöntekijöillä, kun samaan aikaan koulun omistava kansainvälinen sijoitusjätti puolestaan pyörittää miljardiomaisuuttaan maksamatta Suomeen veroja.

… lapset olivat koulussa vain säilössä. Kilpailutus tarkoitti uuden ajan lapsikauppaa: kuka halvimmalla suostui ottamaan, sai.

Kukaan koulussa ei tiedä oppilaiden määrää tai nimiä eikä huomaa, jos joku puuttuu. Lapset pidetään huoneissaan, jossa ruoka-automaatti valmistaa heille ateriat ja muistuttaa läksyistä, hampaiden pesusta ja nukkumaanmenoajoista. Häiriöiden välttämiseksi kaikille jaetaan iltaisin unilääkkeet ja aamuisin psyykelääkkeet.

Siellä lapsia oli eristetty huoneeseen mielivaltaisesti, estetty ulkoilemasta ja harrastamasta. Lukittu huoneeseen ennen päivällisaikaa, koska ei ollut henkilökuntaa. Jos lapset olivat uhmanneet eristämistä, heidät oli sidottu sänkyyn. Poika oli antanut lehdelle kuvia arpisista ranteistaan.

Lapsilla oli todettu aliravitsemusta yksipuolisen ruoan takia. Puheen kehityksen ongelmia yksinäisyyden vuoksi. Mädäntyneitä hampaita kehnon huolenpidon ansiosta.

Viimeinen sulkee verhot on satiiri, jossa nykyhetkelle täysin tavanomainen asetelma on käännetty päälaelleen: kirjassa vanhusten sijasta laitokseen on suljettu lapset ja lasten sijasta kotona hoidetaankin perheen ikäihmiset. Tämä herättää yllättävän paljon ajatuksia ja oivalluksia, kun muistissa on kuitenkin vielä parin vuoden takainen kohu yksityisten hoivakotien puutteista ja laiminlyönneistä.

Kirjassa päälaelleen ovat kääntyneet myös sukupuoliroolit. Hanna on se, joka keskittyy tienaamaan rahaa kaikesta idealismista luopuneena ja työnantajan epäeettisestä toiminnasta piittaamatta. Arto taas on hoivaaja ja vastuunkantaja, joka lopulta toteaa, että ihmiselle tärkeintä on toisen ihmisen läheisyys ja kosketus. Siinä satiirinen ote taittuu lempeäksi huumoriksi.

Mannisen romaanissa ikäihmisten ja lasten aseman kuvailun ohella on myös tietoa biologiasta, laboratoriotyöstä ja lintuharrastuksesta. Teos on siis varsin monipuolinen ja mielenkiintoinen ja eloisan tyylinsä ansiosta myös helppolukuinen.

POHJALAINEN, SOILI: Ihon alla

Kustantaja: Atena 2022

Ensi tulivat verinaarmut käsivarsiin. Minä olin hirvittävän kauhuisani, vaikka se oli ihan pientä, vasta alkua. sitten tulivat hiuspinnit, teroittimet, mattoveitset ja lopulta sheiverin terät. Käytettyjä, verisiä teriä löytyi lattialta, vaatekaapin hyllyiltä ja repuista. Alkoi ilmestyä paljon verisiä lakanoita, pyyhkeitä ja puseroita.

Aino on sievä kiharahiuksinen tyttö, joka osaa pelata jalkapalloa yhtä hyvin kuin pojat ja on siksi poikien suosiossa. Hänellä on myös lievä lukihäiriö. Tämäkö aiheuttaa nälvimisen ja porukoiden ulkopuolelle jättämisen? Tämäkö saa Ainon aloittamaan itsensä viiltelyn – ensin kevyemmin ja sitten jo hengenvaarallisesti? Kun ei tunne olevansa riittävä?

Riittäväksi ei tunne itseään Ainon äitikään. Hän etsii syitä tilanteeseen tekemistään virheistä aivan raskausajoista lähtien, vääristä sanoista, väärästä esimerkistä. Häneen ei mene täydestä se väite, että kyse olisi pelkästään Ainon omasta jutusta – kyllä kyseessä on myös äidin taistelu! Äitihän se seuraa joka hetki valppaana hälyttäviä merkkejä ja vivahteita Ainon käyttäytymisessä ehtiäkseen puuttua tilanteeseen ajoissa.

Viiltelyä on jatkunut niin pitkään, että Ainolla on ennättänyt muodostua siihen riippuvuussuhde. Ajan myötä se on muuttunut rajummaksi, vaikka Aino vakuuttaakin tietävänsä rajan ”tavallisen” ja vaarallisen viiltelyn välillä. Äiti puolestaan tunnistaa yöllä tyttären äänestä välittömästi, milloin edessä on ambulanssikyyti ensiapuun tikattavaksi. Silti pelastuminen saattaa joskus olla kiinni pelkästä onnekkaasta sattumasta.

Tässä perheessä viiltelystä puhutaan suoraan ja usein mustan huumorin sävyttämänä. Joskus äiti väsyy ja purkaa tunteitaan kiivaasti ja äänekkäästi, heittelee ehkä tavaroitakin, kunnes lähtee ulos rauhoittumaan. Aino puolestaan tietää tasan tarkkaan, miten pahiten loukata ja ärsyttää, mutta myös sen, että äiti palaa kyllä takaisin, pyytää ja antaa anteeksi. Vanhempien rakkauteen Aino voi aina luottaa.

 Välillä on rauhallisia kausia. Aikuisuutta lähentyessäänkin Aino voi vielä käpertyä äidin tai isän kylkeen ja pyytää hellittelyä ja huomiota. Äidin mielessä vaihtelevat silloin toiveikkuus ja huoli: onko Aino jo luopunut viiltelystä vai muuttuuko hyvä hetki yhtäkkiä taas pakottavaksi haluksi kuolla?

Ahdistava tilanne kiristää aviopuolisoiden välejä. Äiti syyttää Lauria tosikoksi ja huonoksi lukemaan herkkiä tilanteita. Vaimo ei kuitenkaan tiedä, millaisten menneisyyden demonien kanssa aviopuoliso joka päivä kamppailee. Loppujen lopuksi terapiaa tarvitsevat kaikki perheenjäsenet.

Ihon alla -teos on kasvutarina. Aino muuttuu äidin läheisyyttä kaipaavasta tytöstä uhmakkaaksi teiniksi ja lopulta järkeväksi nuoreksi aikuiseksi. Äiti puolestaan käy läpi kaikki mahdolliset tunteet vihasta hellyyteen ja oppii olemaan kiitollinen pienistä asioista. Muita ihmisiä kuohuttavat ongelmat eivät hetkauta häntä enää ollenkaan tai saattavat jopa huvittaa. Kirjan loppu on toiveikas.