Kustantaja: Like 2015
Alkuteos: Widow Basquiat
Suomennos: Terhi Kuusisto
Yhdysvaltalainen Jean-Michel Basquiat (1960-1988) oli ensimmäinen
maailmanmaineeseen noussut musta kuvataiteilija. Hän sai mainetta aluksi graffititaiteilijana
ja myöhemmin avantgarde-taiteilijana, josta käytettiin jopa määrettä
”1980-luvun Picasso”. Basquiat saavutti rikkautta miltei huomaamattaan, muttei
arvostanut rahaa koskaan kovin korkealle. Hän saattoi ajella paikasta toiseen
limusiinilla ja heitellä ikkunasta satasia pultsareille. Hän saattoi maalata
Armanin puku päällä, sotkea sen surutta maaliin ja heittää sitten pois. Basquiat
tunnustikin, että hänelle ainoa kiinnostava asia oli tyhjä paperi.
Suzanne Mallouk oli Basquiatin ensimmäinen suuri rakkaus. Väkivaltaista
isäänsä New Yorkiin paennut Suzanne työskenteli baarissa tavatessaan Basquiatin
eräänä yönä:
Jean-Michel on
yöeläin, oikea myyrä. Päivänvalo sattuu, aurinko sattuu, mutta illalla hän
muuttuu taikuriksi, Merliniksi jolla on kaikki hallussa ja hohtoa elämässä. Yöt
ovat huumeille. Huumeet ovat yö. Päivänvalossa Jean-Michel painuu omaan
varjoonsa ja mönkii sen sisään.
Suzannesta tuli muusa Venus, jota Basquiat etenkin aluksi hemmotteli monin
tavoin, mutta myös totutti jokapäiväiseen huumeiden käyttöön, öiseen juhlintaan
ja seksillä hurjasteluun. Kokaiinin voimalla Basquiat suolsi luonnoksia ja
maalauksia, joita lahjoitteli avokätisesti niin ystäville kuin ventovieraille,
mutta saattoi myös vaatia töitään hetken kuluttua takaisin. Näin kävi
esimerkiksi Madonnalle. Yksi Basquiatille tärkeistä henkilöistä oli Andy
Warhol, jonka kuoleman jälkeen Basquiat alkoi käyttää yhä holtittomammin
huumeita ja muuttui vainoharhaiseksi ja väkivaltaiseksi. Basquiat kuoli
27-vuotiaana huumeiden yliannostukseen.
Taiteilijan vielä eläessä Suzannea alettiin kutsua ”Basquiatin leskeksi”,
vaikkei virallista suhdetta edes ollut. Mitähän tähän mahtoi sisältyä? Miehen
kuoltua Suzanne repäisi itsensä irti New Yorkin taidepiireistä, lopetti hurjimman
huumeiden käytön ja kouluttautui psykiatriksi, erikoisalanaan taiteilijoiden
auttaminen.
Suzannen ystävänä Jennifer Clement seurasi rakkaustarinaa
lähietäisyydeltä, mikä varmaankin auttoi osaltaan kirjan intiimin ja vahvan
tunnelman luomisessa. Luvut ovat hyvin lyhyitä, eivät aina sivunkaan mittaisia,
ja sisältävät samasta tapauksesta sekä Clementin selostavan osuuden että otteen
Suzannen muistiinpanoista. Kerronta on ihastuttavan ironista ja eloisaa,
sanallisia oivalluksia väläyttelevää ja värikkäitä mielikuvia herättelevää.
Silti yksityiskohtien läpi välittyy myös traagisuus, erään elämän tuhoutuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti