Kustantaja: WSOY 2016
Tommi Kinnusen (s. 1973) esikoisromaani Neljäntienristeys valloitti vuonna 2014 niin kriitikot kuin lukijat ja voitti lukuisia palkintoja. Lopotti on Neljäntienristeyksen
itsenäinen sisarteos: samojen tuttujen henkilöiden parissa ollaan. Tällä kertaa
lähemmän tarkastelun kohteena ovat suvun jäsenistä sokea Helena ja hänen
veljenpoikansa Tuomas, homoseksuaali. He ovat erilaisia, ympäristön normeista
poikkeavia, ja joutuvat siitä kärsimään.
Helena joutuu yhdeksänvuotiaana pois kodin turvasta,
sokeainkouluun Helsinkiin. Siellä lapsia opetetaan tutustumaan ympäristöönsä
niin, että pystyvät kulkemaan siellä ilman valkoista keppiä yhtä reippaasti ja
ryhdikkäästi kuin näkevät. Toki tapaturmia sattuu ja kuolemantapauksiakin,
mutta sokean on sopeuduttava. Hän on aistiviallinen, jonka ei pitäisi edes
harkita avioitumista ja lasten hankintaa. Helena kuitenkin pärjää, saa ammatin
rakastamansa musiikin parissa ja kokee rakkauden huuman. Hän ei unelmoi näkemisestä,
koska arvelee muiden aistien kertovan ihmisistä ja ympäristöstä paljon tärkeämpiä
asioita.
Tahtoisin sanoa, että
elämä ei ole jatkuvaa taistelua päivästä toiseen eikä huominen eilisen kopio.
On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään
kuin arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin
tahtoo.
Tuomas puolestaan oivaltaa jo varhain seksuaalisen
suuntauksensa ja hakeutuu siksi pois pieneltä paikkakunnalta., jossa kaikki
tietävät toisensa asiat. Ei homoseksuaaleilla ole helppoa 1980-luvulla vielä
suuressakaan kaupungissa, vaan ennakkoluulojen synnyttämään väkivaltaan joutuu
tottumaan. Moni murtuu ja päätyy itsemurhaan. Onnesta, rakkaudesta ja omista lapsista voi vain haaveilla. Vertailukohtana mieleen muistuu
ruotsalaisen Jonas Gardellin teos Älä
pyyhi kyyneleitä paljain käsin.
Kaikki vaeltavat ja
toivovat löytävänsä jonkun nimettömän ja uuden. Jonkun jonka kanssa voisi
yhdessä jakaa haaveen maailmasta, jossa kuljettaisiin käsi kädessä. Jossa
maattaisiin sängyllä lauantaiaamuisin, kun aurinko etsii kaihtimien raoista
heränneitä. Luettaisiin koko päivä yhdessä ääneen Nlle Puhia. Ole sinä Nasu ja
Pöllö, niin minä luen kaikki Ihaat.
Kirja kuvaa liikuttavasti myös luopumista. Edellisten
sukupolvien edustajat kuolevat pois ja vastaavasti uusia ihmisiä liittyy sukuun,
tutut paikat muuttuvat, uusia tapoja otetaan käyttöön. Salassa pidettyjä
asioita paljastuu ja oikeiksi luullut käsitykset kumoutuvat – eikä enää voi
korjata mitään. On vain tyytyminen siihen, mikä on osaksi tullut.
Loistavan esikoisteoksen jälkeen jatkoa odottaa innostuksen
ja huolen sekaisin tuntein, mutta kyllä Lopotti
on yhtä vahva teos kuin Neljäntienristeyskin.
Kinnusen kieli on kaunista ja oivaltavaa, sopivassa määrin runollista. Lukujen
otsikotkin ovat ovelasti niiden sisältöön sopivia laulujen ja runojen säkeitä
alkaen ”Maan päällä paikka yksi on” ja loppuen ”Ohjaa kotiin mua”. Musiikilla
on kirjassa suuri osuus, esimerkiksi yksi kirjan hienoista eroottisista
kuvauksista sulautuu musiikin virtaan.
PS. Lopotti tarkoittaa kylää tai toisistaan erillään olevaa
taloryhmää. Tuomaksen mummun mielestä tämä nimenomainen paikka oli huonojen
naisten alue, jossa hän ei voinut tunnustaa asuvansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti