Kustantaja:
WSOY 2015
Alkuteos:
The Puppet Boy of Warsaw
Suomennos: Anna Lönnroth
Juutalaispoika Mika asuu Varsovassa Puolassa. Vuonna 1938
elämä on vielä hyvää ja isoisä Jacobilla on varaa teettää räätälillä itselleen hieno
päällystakki. Sitten natsit valloittavat Puolan ja siirtävät kaikki Varsovan
juutalaiset muurien taakse ghettoon. Isoisä alkaa piilotella itselleen tärkeitä
asioita takkinsa uumeniin.
Isoisä lisäsi päällystakkiinsa
taskun toisensa perään ja keksi sitten eräänä päivänä ruveta tekemään taskujen
sisällekin pieniä taskuja. Jos yksi tasku tutkittaisiin, niin ei kuitenkaan
löydettäisi sisempiä kerroksia. Pikkuhiljaa hänen takistaan tuli valtava
labyrintti: jokin aukko johti yhteen mutta ei toiseen taskuun, tuolla oli
umpikuja ja tästä pääsi vasemmalta oikealle.
Isoisän kuoleman jälkeen Mika omii itselleen sekä takin että
isoisän salaisen harrastuksen – käsinuket. Hän alkaa esittää sisimmästään
kumpuavia näytelmiä ympäri ghettoa, kaduilla ja lastenjuhlissa, sairaalassa ja orpokodissa.
Eräänä päivänä hänen taitonsa paljastuu sattumalta Maxille,
saksalaissotilaalle, joka pakottaa Mikan valloittajien viihdyttäjäksi. Mika
tuntee itsensä petturiksi, vaikka palkkioksi saamillaan leivillä pystyykin
pitämään perheensä hengissä nälän ja tautien runtelemassa ghetossa. Lisäksi hän
onnistuu takkinsa suojissa salakuljettamaan pieniä lapsia turvaan ulkomaailmaan.
Epämääräinen ystävyys Maxin kanssa osoittautuu hyödylliseksi silloin, kun
juutalaisia aletaan kuljettaa Treblinkan kuolemanleirille.
Niinä kauheina päivinä
mitään ei voinut enää ennakoida – missään ei ollut mitään logiikkaa, jäljellä
oli ainoastaan kohtalon raaka sattumanvaraisuus. Mistä voisimme erottaa
sotilaan, joka muistaisi ihmisyytensä, sotilaasta joka vain tottelisi käskyjä
ja tappaisi? Olin nähnyt rottien muuttuvan silmänräpäyksessä: vaikka heidän
kirkasväriset julisteensa ilmoittivat meidän olevan syöpäläisiä, he saattoivat
aivan tyytyväisinä kuunnella esityksiämme, antaa muusikoidemme ja kabareemme
viihdyttää heitä yhtenä iltana, ja seuraavana tappaa meidät ilmeenkään
värähtämättä.
Mikan ja Maxin kohtalot koskettavat vielä myöhemminkin
toisiaan, jopa niin myöhään kuin vuonna 2009. Kaiken keskipisteessä on Mikan
rakkain käsinukke, isoisä Jacobin tekemä prinssi. Vuosikymmenien halki se viihdyttää
ja rohkaisee ihmisiä milloin Varsovassa, milloin Siperiassa, milloin Saksassa
tai Yhdysvalloissa. Se paljastaa totuuksia, mutta levittää myös sovinnon
sanomaa.
Jacobin takki
-romaani tuo mieleen Roman Polanskin elokuvan Pianisti, mutta Weaver paljastaa juutalaisen päähenkilön näkökulman
lisäksi myös saksalaisen Maxin pohdinnat. Miksi julmuudet tehtiin, mitä niillä
saavutettiin? Poistaako oman syyllisyyden se, että ainoastaan noudattaa
ylhäältä tulevia käskyjä? Sovittaako se jotain, että sodan häviäjänä joutuu
itse kärsimään voittajien käsissä? Kirjan monipuolisuutta lisäävät vielä kertomukset
kotirintamalta, sillä kauhuja ja kurjuutta on ollut sielläkin. Weaverin kirjaa
ei voi ahdistumatta lukea, sillä se kuvaa varsin realistisesti ihmisen
käsittämätöntä julmuutta toista ihmistä kohtaan. Silti se tarjoaa myös
ripauksen toivoa ja uskoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti