Kustantaja:
Otava 2018
Alkuteos:
Det var vi
Suomennos: Jaana Nikula
Olimme kerran kertoo
kolmen sukupolven naisista. Näkökulma on hieman päälle viisikymppisen Nahidin,
joka on paennut miehensä ja tyttärensä kanssa Iranista Ruotsiin kolmekymmentä
vuotta aiemmin. Jäänyt leskeksi. Tehnyt työtä. Kasvattanut tyttärensä.
Katkeroitunut.
Kirjan alussa Nahid kuulee sairastavansa pitkälle levinnyttä
syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta tai ehkä vain muutama viikko,
mutta parhaimmillaankin enintään pari vuotta. Nahidin ensimmäinen reaktio on
kiukku: miksi juuri minulle käy näin! Toisaalta mielen perukoilla väijyy ajatus,
että tässä saattaa olla oikeutettu rangaistus. Mistä?
Tarina etenee tästä lähtien kahdessa tasossa ja kahden erilaisen
kipeän asian parissa. On nykyhetki, jota hallitsee Nahidin sairaus. Syöpä
vaikuttaa asennoitumisessa arkeen ja muihin ihmisiin. Nahid ei liene kaikkein
helpoimpia ihmisiä parhaimmillaankaan, mutta nyt hän on erityisen äksy. Sen saa
kokea muita kipeämmin Aram-tytär, jota Nahid toki rakastaa, mutta jota kohtaan
tuntee myös selittämätöntä kaunaa.
Toinen taso sijoittuu menneisyyteen ja kertoo Nahidin
yksinhuoltajaäidistä ja seitsemästä sisaresta. Heidän epäitsekkään aherruksensa
ansiosta Nahid pääsee opiskelemaan lääketiedettä ylipistoon, mutta tyttö
liittyykin rakastamansa miehen vanavedessä vallankumousta ajavaan
opiskelijaliikkeeseen. Väkivaltaisesti päättyneestä mielenosoituksesta tulee
käänne, joka johtaa lopulta pakenemiseen pois kotimaasta ja sen myötä jatkuvaan
juurettomuuteen ja suruun.
Minua katsotaan usein
kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen
pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että
olen täällä, koska olen vahva? Vaatii voimaa pysyä lujana ja kieltäytyä
hyväksymästä kurjuutta ja sortoa. Joskus ihmetyttää, kuvittelevatko he itse
olevansa vahvoja. Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan
ole kohdannut vaikeuksia? Kuvittelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy
seisovassa vedessä?
Nahidin on kovin vaikea ilmaista tunteitaan. Aram on
käsittämättömän kärsivällinen ja huolehtivainen tytär, mutta ei hänkään kuule
äitinsä pyytävän ”älä jätä minua”, jos tämän suu huutaa ”lähde!”. Sairaus on
tehnyt Nahidista itsekeskeisen, omasta mielestään hänen pitäisi olla aina ja
kaikkialla etusijalla.
Toivoin, että hän
olisi voinut suoda kaiken huomionsa minulle. Jospa hän vain voisi ymmärtää,
että olin tehnyt hänet tähän maailmaan itseni vuoksi, jotta en olisi yksin,
jotta minun ei tarvitsisi maata täällä yksin. Hänen olisi pitänyt suojella
minua yksinäisyydeltä. Sen hän oli minulle velkaa.
Ajoittain Nahid epäilee Iranista pakenemisen viisautta. Avioliitto
ei ollut lainkaan sitä, mitä hän odotti. Elämä Ruotsissa ei ollut sitä mitä hän
odotti. Pelottavat muistot ovat koko ajan läsnä ja kaipuu äidin luo.
Kaikki on edelleen
olemassa. Jopa kohtalo, jota te pelkäsitte ja pakenitte. Jopa tuskallinen
verinen kuolema pysyy mukananne. Se tulee öisin painajaisiinne. Se liikkuu
muistoissanne kaikesta mitä olette nähneet ja mitä olette menettäneet. Se mitä
te pakenitte, on mukananne yhtä elävänä kuin se merkillinen elämä johon
yritätte sopeutua. Ei se katoa. Teidät on tuomittu ja niin on lapsennekin.
Kaikki on jäljellä ja kaikki siirtyy perintönä eteenpäin.
Tulee kuitenkin hyvä uutinen, joka saa Nahidin vielä hetken taistelemaa
syöpää vastaan ja tuo hänen sydämeensä rauhan. Kirjan loppu on kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti