LINDGREN, MINNA: Vihainen leski

Kustantaja: Teos 2018

Terhakka 74-vuotias Ulla-Riitta Rauskio (Ulla, Ullis) iloitsee tuoreesta leskeydestään. Avioliitto ei alun perinkään ollut hyvä eivätkä viimeiset kaksitoista vuotta omaishoitajana lisänneet kiintymystä. Nyt on vihdoinkin koittanut vapauden aika!

Paitsi että Ullan keski-ikäiset lapset Marko ja Susanna saavat isän kuoleman jälkeen päähänsä, että myös äiti horjuu kuoleman partaalla. Seniili ja avuton vanhus, luultavasti puolikuurokin. Ainakin ÄITIKULLALLE puhutaan kuin lapselle, yksinkertaisin lausein ja suurin kirjaimin. Ullan mustan huumorin sävyttämät oivallukset ja tokaisut eivät aukea Markolle ja Susannalle ollenkaan, vaan lujittavat käsitystä vakavasta sekavuudesta. 

Ulla sietää aikansa lastensa käytöstä, vahtimista ja tenttaamista. Oikeastaan häntä jopa huvittaa jälkeläisten venkoilu, kun voi aina osoittaa voitonriemuisesti hallitsevansa sekä tietokoneen käytön että oikeaoppisen kiinteistökaupan. Raja tulee vastaan, kun Marko ja Susanna vievät hänet väkisin palvelutaloon tutustumaan. Kokemus on lähes painajaismainen ja Ullan palaute tulikivenkatkuinen.

   Vain minun omat lapseni eivät hyväksyneet sitä, että elämä jatkui. Heidän huolellinen suunnitelmansa minun hautaan saattamisekseni oli luhistunut pala palalta. Viisaampi olisi sanonut sen heille jo Ollin hautajaisissa, mutta minä en ollut viisas. Minä annoin heidän mennä liian pitkälle, koska ajattelin heidän tarvitsevan aikaa. Mutta eihän kenelläkään ollut aikaa, kaikkein vähiten meillä, jotka päätoimisesti ikäännyimme. Meidän aikamme karkasi käsistä, valui sormien välistä ja vain onnekkaimmat saivat jatkoaikaa, kuten Valtonen, ja siksi oli tartuttava jokaiseen hetkeen.

Ullan suunnittelema uusi elämä ei siis noin vain aukeakaan. Paluu kouluaikaisten ystävien pariin ei täytä odotuksia - liiaksi eri suuntiin on ajauduttu. Ikätoverien kohdalla pitää myös varautua siihen, että kuka tahansa saattaa sairastua vakavasti ja kuolla. Mitä Ullalle vapaa-ajan täytteeksi? Virkkausta? Sukututkimusta? Hedelmäpelejä? Vapaaehtoistyötä? Vai löytyykö sittenkin vielä hyvä ihmissuhde, ehkä rakkauskin...

Se, mikä eniten suututtaa Ullaa, on viranomaisten ja nuorten ihmisten suhtautuminen ikääntyneisiin ikään kuin kyseessä olisi yksi yhtenäinen ryhmä nimikkeellä ”hoivattavat”. Välillä Ullan ajatukset muuttuvat raivoisaksi ärräpäiden ryydittämäksi huudoksi, kunnes usko omaan itseen taas palaa.

   Ikä ei totisesti ollut pelkkä numero, se oli kaikkea tätä, mitä peilistä näin. Joillekin samaa numeroa kuluttaville se oli muistisairauksia, syöpädiagnooseja ja parantumattomia tauteja, monille myös kihtiä, kulumia ja kaihileikkauksia. Mitä enemmän tuijottelin itseäni, sitä varmemmaksi tulin kuitenkin siitä, että olin iän myötä vain paremmaksi muuttuvaa sorttia. Olin terve ja elossa, seisoin omilla jaloillani ja muistin, kenen kylpyhuoneessa itseäni tarkkailin.

Lindgren tietenkin kärjistää, mutta asenteet ovat tunnistettavissa. Kevyttä ja hauskaa tekstiä, silti myös ajatuksia herättävää.