Kustantaja:
Aula & Co 2018
Alkuteos: La
Casa de la Belleza (2015)
Suomennos: Taina Helkamo
Kauneussalonki-romaania
ei ole aluksi ihan helppo hahmottaa, koska näkökulmia on monia ja ajallisestikin tapahtuu edestakaisliikettä. Kirja alkaa petollisen kevyenä, kun
kuvataan kuusikymppistä Clairea, varakasta psykoanalyytikkoa. Hän on asunut
pitkään Pariisissa, mutta palannut takaisin kotimaahansa Kolumbiaan suurin toivein.
Hän huomaa inhoavansa siellä lähes kaikkea: keinotekoisia lapsinaisia,
machomiehiä, poliitikkoja, nöyristeleviä palkollisia, ylimielisiä sotilaita…
Inhoan sitä, että
ihmiset erotellaan teitittelyllä ja sinuttelulla niin, että teitittelyä
käytetään yksinomaan palvelusväestä. Inhoan mielisteleviä tarjoilijoita, jotka
säntäilevät hädissään ravintoloissa ja hokevat palvellessaan ”mitä herralle
saisi olla”, ”mistä herra vain pitää”, ”niin kuin herra haluaa”. Inhoan hyvin
monia asioita, hyvin monella tavalla, asioita jotka ovat minusta
epäoikeudenmukaisia, typeriä, mielivaltaisia ja julmia. Ja inhoan vielä enemmän
inhotessani itseäni, koska olen
itsekin väistämättä osa sitä maailmaa.
Yksinäisillä vaelluksillaan kotikulmilla Claire osuu
Kauneussalonkiin ja saa hoitajakseen elämää uhkuvan nuoren Karenin, johon heti
mieltyy. Clairesta tulee vakioasiakas, joka käy hoitolassa jopa kolme kertaa
viikossa – ainahan on ihokarvoja poistettavana, kireitä hartioita hierottavana,
kynsiä lakattavana.
Karen puolestaan on köyhästä perheestä, avioton lapsi ja
vielä mulatti, mikä Kolumbiassa oikeuttaa haukkumaan ”intiaaniksi”. Nuori
nainen on muuttanut maaseudulta pääkaupunkiin saadakseen sellaisen työn, jonka
palkalla pystyisi ottamaan luokseen nelivuotiaan poikansa. Eräänä päivänä Karenin
hoidettavaksi tulee ensimmäistä rakastelua poikaystävänsä kanssa haaveellisena odottava
teini-ikäinen Sabrina. Miksi tyttö pian tapaamisen jälkeen tekee itsemurhan
masennuslääkkeen yliannostuksella?
Kirjan kolmas keskeinen henkilö on Clairen ystävä Lucía,
joka rakkauden huumassa on antanut aviopuolisonsa julkaista omissa nimissään
Lucían kirjoittamia elämäntaito-oppaita ja hyväksynyt tiettyyn rajaan asti jopa
naisseikkailut. Lopulta Lucía tekee pesäeron ja ryhtyy yhdessä Clairen kanssa kirjoittamaan
muistiin Karenin tarinaa eli juuri sitä teosta, jota lukija parhaillaan käy
läpi.
Kauneussalonki ei
ole dekkari, vaikka siinä tapahtuu useammanlaisia rikoksia. Edetään melko
hitaasti, paljon asioita paljastetaan jo varhaisessa vaiheessa ja
jännitettäväksi jää vain se, saavatko rikolliset rangaistuksensa. Rikkaat ja mahtavat
tuntuvat aina löytävän poliisin, lääkärin tai asianajajan, joka on heille jonkin
palveluksen velkaa.
Kaikista eniten machokulttuurissa joutuvat kärsimään naiset.
Clairen tapaisilla varakkailla ja itsellisillä naisilla ei ole täyttä turvaa
heilläkään, mutta köyhän on turha odottaa oikeudenmukaisuutta. Hänen elämänsä
on nälkäpalkalla raatamista, hyväksikäytetyksi tulemista, surua,
mielenterveysongelmia ja ehkä päihteitäkin. Ulkonäkö on kaikki kaikessa, joten
Luojan tekosia parannellaan ahkerasti. Esimerkiksi kihara afrotukka on
ehdottomasti suoristettava, jos haluaa saada työtä ja menestyä
avioliittomarkkinoilla.
Kurja, likainen, haiseva, kuhiseva Bogota on tehokas tausta
tapahtumille. Miltei tuntee nenässään hien, patsulin, valmisruokien ja tupakan
hajun ja kuulee katujen kakofonisen hälyn.
… autontorvien
tuuttaaminen, pakokaasun katku, vihreät linja-autot, jotka olivat vanhoja kuin
almua anovien kerjäläisten nälkä, ikkunanpesuvälinein varustautuneet rammat
jahtaamassa kolikkoja.
Kauneussalonki on
kolumbialaisen Melba Escobarin (s. 1976) maailmanlaajuista huomiota herättänyt teos,
joka palkittiin Kolumbiassa vuoden 2016 parhaana romaanina. Jos odottaa kevyttä
ja hauskaa ajanvietettä, ei kannata tarttua tähän teokseen. Se on miltei raa’an
realistinen kuvaus korruptoituneesta ja väkivaltaisesta yhteiskunnasta, missä
etenkin naisten kokema kohtelu jättää lukijan avuttoman suuttumuksen valtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti