Kustantaja:
WSOY 2018
Alkuteos:
Lacci
Suomennos: Leena Tavitsainen-Petäjä
Italialainen Domenico Starnone (s. 1943) on kirjailija,
toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut 15 romaania, joista Via
Gemito sai vuonna 2001 Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio
Stregan. Suomeksi Starnonelta julkaistaan ensimmäisenä hänen 13. teoksensa,
avioliittodraama Solmut (2014).
Solmut-romaanin
ensimmäisen osion (kirjan) ääni kuuluu Vandalle, aviovaimolle, jonka mies eräänä
päivänä kertoo olleensa toisen naisen kanssa ja aikovansa myös jatkaa suhdetta.
Vandalle tämä on järkytys. Toki hän tietää itsekin, että kahdentoista vuoden
jälkeen kipinä on liitosta hiipunut, mutta milloinkaan hänelle ei ole tullut
mieleen lähteä perheen parista etsimään itselleen uutta vapautta.
Haluat jättää taaksesi
tämän meidän pikkuruisen maailmamme ja astella yhdessä uuden naisesi kanssa
avaraan maailmaan. Sinun silmissäsi olemme elävä todiste hukkaan heitetystä
nuoruudesta. Suhtaudut meihin kuin sairauteen, joka esti sinua kasvamasta, ja
nyt kun me olemme poissa jaloista, toivot voivasi korvata kaiken tuon menetetyn
ajan.
Neljän vuoden ajan Vanda lähettelee miehelleen kirjeitä,
joissa kehottaa tätä järkiintymään ja palaamaan kotiin takaisin. Kirjeiden sävy
vaihtelee hämmennyksestä katkeruuteen ja epätoivosta kostonhaluun. Kun Aldo ei
reagoi pyyntöihin, ottaa Vanda järeämmät keinot käyttöön.
Toisessa kirjassa perhekriisistä on kulunut neljäkymmentä
vuotta ja näkökulma on Aldon, joka ilmeisesti on ollut jo pitkään perheensä
parissa. Hän aloittaa kertomuksensa tilanteesta, jossa palaa Vandan kanssa lomamatkalla
ja löytää kotinsa myllättynä ylösalaisin. Mitään arvokasta ei ole kadonnut –
vain Vandan rakas Labes-kissa puuttuu.
Asunnon kaaosta selvitellessään Aldo löytää Vandan aikoinaan
kirjoittamat kirjeet ja palaa niitä lukiessaan menneeseen. Hän rakasti Lidiaa,
koska tämä pönkitti hän itsetuntoaan ja tarjosi mahdollisuuden huolettomaan
nautiskeluun. Samalla Aldoa kaihersi kuitenkin pelko hylätyksi
tulemisesta.
Kun sitten paljastin
syrjähyppyni Vandalle, minulla ei ollut muuta toivetta kuin voida nauttia
suhteesta kaikessa rauhassa, ilman salailua, kunnes se aikanaan päättyisi.
Toisin sanoen, kun tuon ensimmäisen yhteenottomme jälkeen lähdin kotoa, en
lainkaan epäillyt, ettenkö pian palaisi takaisin kotiin. Ajattelin mielessäni:
tämän paussin jälkeen näen myös vaimoni uusin silmin ja osoitan, että meidän on
rikottava sellaiset yhteiselämän normit, jotka ovat aiemmin pitäneet meitä yhdessä.
Kenties Aldo palasi kotiin lastensa takia, mutta onnea siitä
ei kenellekään koidu. Suru ja kipu ovat muuttaneet Vandan sadistiksi, joka piinaa
ja mitätöi miestään etenkin lasten kuullen. Aldosta tulee vaitelias kotonaan
hiiviskelevä haamu. Tosin ei ilman salaisia piristysruiskeita…
Uuden elämämme
jokainen päivä oli hänelle ikään kuin raskauttava todiste, jonka pohjimmainen
viesti oli: en enää ole sama alistuva ihminen kuin aikoinaan, ja jollet tee
niin kuin minä sanon, tervemenoa.
Kyllä Vandankin sisimmässä eli haaveita, sen hän vihdoinkin
paljastaa. Kaikki vain ei mennyt suunnitelman mukaan, vaan Vanda jäi vangiksi rakkaudettomaan
avioliittoon kunnes oli liian myöhäistä muuttaa mitään. Nyt on paras olla
puhumatta mitään, ajattelematta mitään.
Jo aikaa sitten
tapahtuneen kriisin jälkeen olemme molemmat oppineet, että meidän on sanottava
toisillemme paljon vähemmän kuin pidämme sisällämme, jotta ylipäätään voimme
elää yhdessä.
Kolmannessa kirjassa puhuu Vandan ja Aldon tytär Anna. Lapsuuden
tapahtumat ovat vaikuttaneet niin Annan kuin veljensä Sandron suhtautumisessa
elämään ja toisiin ihmisiin. Olisiko ollut parempi kaikille, jos
isä olisi pysynyt poissa kerran lähdettyään? Olisivatko Vanda ja lapset
toipuneet ja jatkaneet ennen pitkää elämää uudella tavalla?
Meidän vanhempamme
eivät ole koskaan välittäneet mistään muusta kuin solmuista, joita he ovat
kiristäneet toistensa ympärille kiduttaakseen toisiaan läpi elämänsä.
Starnone kuvaa perhehelvettiä hyytävän asiallisesti ja
tarkkanäköisesti. Perheen lapsia käy sääliksi, mutta vanhempien kohdalla
myötätuntoa ei loppujen lopuksi oikein jaksa tuntea. Aldo on itsekäs ja pelkurimainen, Vanda itsekeskeinen ja pakkomielteinen.
Domenico Starnoneen liittyy kutkuttava arvoitus:
kirjoittaako hän myös salanimellä Elena Ferrante? Vai onko salanimen takana
Starnonen vaimo, kääntäjä Anita Raja? Vain kustantaja tietää kuka Elena
Ferrante oikeasti on (ja mitä sukupuolta). Solmut-teoksen
jälkeen voisi lukea Ferranten romaanin Hylkäämisen
päivät ja tehdä pientä vertailua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti