Kustantaja: WSOY 2021
Alkuteos: Bomullsängeln
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom
Meitä työläisnaisia kutsutaan tupakkahuoriksi,
tulitikkutytöiksi, pumpulitytöiksi. Täällä Vaasassa on kuitenkin aina olut
vähän fiinimpiä. Täällä me olemme pumpulienkeleitä.
Susanna Alakosken äidin äiti teki viisikymmentä vuotta töitä
tekstiilitehtaassa, mutta ei koskaan puhunut työstään. Tämä yllytti kirjailijaa
tarttumaan aiheeseen, tutkimaan historian tapahtumia, yhteiskunnan muutoksia,
työolojen kehitystä, naisen aseman paranemista... ”Suomi-kirjan” työnimellä ollutta
teosta Alakoski kirjoitti yli kymmenen vuotta, kunnes hänelle selvisi, että tulossa
ei ollutkaan yksi romaani vaan neljän kirjan sarja. Sarjan ensimmäinen osa Pumpulienkeli
pohjautuu osittain kirjailijan isoäidin elämään.
Tarina alkaa 1910-luvulta. Kertomuksen alkaessa sen näkijä
ja kokija Hilda on yhdeksänvuotias ja edustaa Sorolan tilan nuorinta polvea. Amerikkaan
muuttaneesta isästään Hilda ei tiedä mitään eikä tuijotustautiin sairastuneesta
Tyyne-äidistäkään ole paljon iloa. Määräysvaltaa talossa käyttää Tyynen
vanhimman siskon leski, Viljo-isä. Lisäksi tilalla asustaa joukko Hildan tätejä
ja heidän miehiään.
Hildalle tärkein ja läheisin ihminen on Sanna-täti, joka ei
ole sukua, vaan syytingillä Sorolassa. Sanna-täti pyörittää taloutta taitavasti
ja viihdyttää iltaisin puhdetöitä tekevää väkeä kertomuksilla vanhoista
ajoista, tavoista, uskomuksista ja mielenkiintoisista henkilöistä. Sannalla on
vahvat mielipiteet jopa naisasiasta ja luonnonsuojelusta ja varsin reipas tapa
ilmaista ne.
Varttuessaan Hildasta tulee varsin sievä kiharatukkainen ja
runsaspovinen neito, johon rippikoulun nuori pastorikin ihastuu. Syntyy pieni
Emil, joka kuitenkin jaksaa elää vain muutaman päivän. Syntinen Hilda ajetaan
pois kotoa, mutta läheisen Rikkolan talon hyväsydäminen emäntä ottaa hänet
piiaksi. Työ on raskasta ja kuluttavaa ja sitä tehdään aamuvarhaisesta
iltamyöhäiseen seitsemänä päivänä viikosta.
Lypsää, separoi, kuumentaa padassa vettä. Pesee astiat,
separaattorin. Kalevala lauloi Hildalle Kalevattaresta, joka orpoa opetti.
Lähet astian pesohon, hulikkojen huuhtelohon: pese kannut korvinensa, tuopit
uurtehuisinensa! Maljat huuho – muista laiat, lusikkaiset – muista varret!
Rikkolan toinen piika, Helli, houkuttelee Hildan mukanaan
Vaasan Puuvillatehtaalle, jossa naisillakin on rahapalkka, sama työaika kuin
miehillä ja joskus jopa vapaa sunnuntai. Asuinhuone on karu ja kylmä, tehdas
likainen ja meluisa, työ tarkkuutta vaativaa toistoa. Silti vähään tyytyvä
Hilda kiittää Jumalaa saamastaan hyvästä. Helli sen sijaan on
perustamassa työläisnaisten unionia ja vaatimassa
epäkohtiin korjausta. Naiset hieman paheksuvat toistensa elämänasennetta, mutta
säilyvät silti ystävinä.
Kuinka vähän ihminen elämästä tiesikään. Se saattoi
päättyä tuosta vain. Ja silti tehtaat jatkoivat niin kuin mitään ei olisi
tapahtunut. He hengittivät yhdessä, yhdellä keuhkolla. Ne tuottivat päivin öin,
öin päivin. Ja työläinen työläisen perään raatoi itsensä loppuun jättämättä
mitään jälkeä itsestään.
Rakkaudenkin Hilda saa kokea, kun hänen elämäänsä astuu Pietarsaaresta
kotoisin oleva komea monttööri Arvo, joka soittaa kannelta ja harrastaa
uimahyppyjä. Kaikki on avointa, rehellistä ja selvää. Pariskunta menee
naimisiin ja saa kaksi lahjakasta lasta, Gretan ja Jonnin.
Ja Hilda painautui liki Arvoa ja Arvo painautui liki
Hildaa. Hildan sysimiilu haukkoi henkeä. Hildan tuli oli jollain tavalla
kuumempi kuin Arvon, ja kun miilusta uhkasi happi loppua, Hilda suuteli Arvon
mukaan. Hehku kasvoi ja levisi ja pian löivät korkeat lieskat kohti kattoa.
Historia kulkee kulkuaan, suhdannevaihtelut ja sodat
vaikuttavat puuvillatehtaankin toimintaan ja samalla myös työläisten elämään. Hildallakin on koettelemuksia, mutta sitkeästi hän jatkaa eteenpäin lastensa vuoksi
ja uskollisten ystäviensä avulla. Jälkeläistensä rohkeaa ja optimistista
elämänasennetta hän voi vain ihailla ja ihmetellä. Nuoret eivät enää tyydy
kotimaahan, vaan hakevat parempaa elämää Ruotsista tai Englannista.
Ja elämän aikana lapsia syntyi ja lapsia kuoli ja
rakennettiin rautateitä ja pystytettiin huviloita ja konserttisaleja rikkaille.
Käytiin kaupassa, kehrättiin, kudottiin ja ommeltiin vanhasta uutta. Polkupyörä
maksoi vieläkin yhtä paljon kuin lypsylehmä. Mutta samapa se. Palosaaren tiet
olivat yhä sellaisessa kunnossa, ettei pyöräilyä voinut ajatellakaan. Ja eikö
ollut niin, että vaikka elämä oli yhtä työtä ja vaivaa, huolta ja murhetta,
masentua ei pitänyt.
Alakoski on kerännyt paljon lähdeaineistoa ja se näkyy. Yksityiskohtia
asunnoista, töistä maaseudulla ja kaupungissa, työkaluista ja koneista on miltei
liiaksikin, mutta toisaalta ne luovat oivallista ajankuvaa. Kirjan kielikin on
hauskan vanhahtavaa, kun Hildan ajatuksissa Raamatun ja Kalevalan tekstit sekä
murresanat lyövät railakkaasti kättä. Kerronnan rytmi vaihtelee kiinnostavasti:
välillä lauseet takovat ja välillä sanalitaniasta ei ole tulla loppua.
Alakoski on tekemässä todella kiinnostavaa romaanisarjaa,
jonka jatko-osia odottelee kiinnostuneena. Seuraavien sukupolvien vahvat
naiset tulevat astumaan niissä vuorollaan esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti