STROUT, ELIZABETH: Olive, taas

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Olive, Again

Suomennos: Kristiina Rikman

Olive, taas -kertomuskokoelma jatkaa suoraan siitä, mihin vuonna 2020 suomeksi ilmestynyt Olive Kitteridge päättyi. Kokoelmassa on kolmetoista tarinaa, joista kaikissa nimihenkilö on mukana – jollei muuten, niin ohimennen kohdattuna tai jonkun lausumassa lauseessa. Monet kirjan henkilöistä ovat esiintyneet jo Stroutin aiemmissa teoksissa ja tuntevat niin Oliven kuin toisensa erilaisten risteilevien suhteiden kautta.

Ensimmäisissä tarinoissa Olive on seitsemänkymppinen ja kirjan viimeisessä tarinassa 86-vuotias. Tuona aikana hän ennättää kokea monenlaista: auttaa synnytyksessä, lohduttaa syöpää sairastavaa entistä oppilastaan ja tarjota aineistoa kuuluisalle runoilijalle. Yhä Olive on tahditon ja töksäyttelevä, mutta pieni pehmeneminen näkyy siinä, että hän myöntää olleensa toisinaan ilkeä miehelleen Henrylle ja kärsimätön ja etäinen pientä Christopher-poikaansa kohtaan.

Mutta hän näki talon sielunsa silmillä ja häntä puistatti. Hän oli kasvattanut poikansa siinä talossa tajuamatta koskaan, että kasvatti äiditöntä lasta, joka nyt oli niin kovin kaukana kodista.

Henryn kuolema ja Christopherin poissaolo jättävät Oliven hyvin yksinäiseksi, mutta yllättäen hän löytää uuden puolison aiemmin öykkärimäisenä pitämästään Jack Kennisonista, joka hänkin on jäänyt leskeksi. Suhde merkitsee niin Olivelle kuin Jackille lähinnä turvaa yksinäisyyttä vastaan. Ensimmäistä puolisoaan kumpikin muistelee yhä usein ja saattaa hieman vertaillakin entistä ja nykyistä kumppaniaan. Mielialasta ja tilanteesta riippuu, kumpi nousee korkeammalle. Sitten Olivesta tulee leski jo toistamiseen.

Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä ollessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.

Vanhetessaan Olivekin alkaa menettää kallisarvoista itsenäisyyttään. Sydänkohtauksen jälkeen hän tarvitsee lähihoitajien apua, mutta omassa kodissa sentään omilla ehdoilla. ”Oranssihiuksista miestä” kannattava Betty ei saa puhua politiikkaa eikä kohdella syrjivästi somalitaustaista Halimaa, sillä Olivelle kaikki ovat taustastaan tai asemastaan riippumatta vain ihmisiä. Jotain hän kyllä kaipaa, ehkä oloa huomion kohteena, mistä kertoo teinityttömäinen ihastuminen hoitavaan lääkäriin.

Oliven kunnon pettäessä yhä pahemmin seuraa uusi vaihe luopumisten tiellä: muutto palvelutaloon. Muut asukkaat taitavat hieman vältellä sosiaalisissa kontakteissa kömpelönä tunnettua naista, mutta sitten tulee ihana Isabelle, ystävä. Toinen ilon aihe on se, että Christopher alkaa vierailla äitinsä luona entistä useammin ja käyttäytyä entistä sopuisammin ja lämpimämmin. Lopulta Olivelle kuolemakaan ei ole suurta draamaa. Tämä on osa elämää ja sillä hyvä.

Tapahtumat sijoittuvat Crosbyn pikkukaupunkiin, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja toistensa salaisuudet melko tarkkaan. On salasuhteita, hyväksikäyttöä, insestiä, pedofiliaa, henkistä alistamista ja vuosikausien vihanpitoa. On lasten ja vanhempien etäisyyttä toisistaan, yksinäisyyttä ja kaipuuta tulla huomatuksi ja arvostetuksi. On epäitsekästä uhrautuvaisuutta, rakkautta ja ystävyyttä. Kaikkea tätä Strout tarkastelee osuvin yksityiskohdin, mutta lempeästi ja arvostelematta. Antaen inhimillisyydelle tilaa.