Kustantaja: Tammi 2021
Alkuteos: Heiman
Suomennos: Vappu Orlov
Ann-Luise Bertell (s. 1971) on suomenruotsalainen
näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja, joka tällä hetkellä toimii Wasa Teaterin
johtajana. Bertellin romaani Heiman oli vuonna 2020 ehdolla sekä
Finlandia- että Runeberg- kirjallisuuspalkintoon ja on nyt julkaistu suomeksi
nimellä Oma maa. Teoksessa kirjailija on hyödyntänyt isänisänsä elämää
ja kokemuksia, mutta fiktiosta on kuitenkin kyse.
Sukutarina sijoittuu pääosin pohjanmaalaiseen Kimon kylään
ja kattaa ajanjakson 1930-luvulta 1980-luvun loppupuolelle. Mannerheimin
palkitsema (joskin tekojaan katuva) sisällissodan sankari Ruben kuolee
keuhkotautiin ja jättää orvoiksi kaksi poikaansa, kymmenvuotiaan Elofin ja
nelivuotiaan Ivarin. Äidin vei sokeritauti jo vuotta aikaisemmin, mutta hänen
naapurikylässä asuvat vanhempansa ovat nyt halukkaita huolehtimaan pojista. Elofin
perimä Westerbackien maatila jää odottamaan parempia aikoja.
Talo näki toiset punaiset tuvat, naapuritalot. Aitat,
ladot, jonkun vilahtamassa ohi. Miten kaikki saattoi näyttää niin tavalliselta?
Talo seisoi siinä niin kuin aina ennenkin. Ihmiset tulivat ja menivät, elivät
ja kuolivat. Talo ei välittänyt.
Äidinäiti Rika kuuluu uskonnolliseen yhteisöön ja puhuu
suurelta osin raamatunlausein. Myös Elof innostuu tutkimaan Raamattua ja
haaveilemaan papin urasta. Kouluaika kuitenkin osoittaa, ettei kurittomasta –
joskin hyväntuulisuutensa vuoksi jopa opettajan pitämästä - pojasta taida
lukumiestä tulla. Tie vie yhdeksäntoistavuotiaana sotaan, mutta Elofista ei ole sotilaaksi. Hän ei pysty
tappamaan.
Elämä koettelee rajusti Elofin henkistä kanttia: isän ja
etenkin äidin menetys lapsena, mummolassa Rafael-enon tragedia, nuoren
sairaanhoitajan kuolema pommituksissa ja kaikkein pahimpana John-ystävän
menetys sodan perääntymisvaiheessa. Elofista tuntuu, että hänen parhaatkin
pyrkimykset ovat tuomittuja osumaan harhaan ja jättämään jälkeensä vain
syyllisyyttä ja häpeää. Hän on pelkuriparka, vaikka näyttelee rempseää.
Sodasta palattuaan Elof ottaa vastuun rapistumaan päässeestä
kotitilastaan. Vaimokseen hän saa fyysisesti ja henkisesti vahvan ja juurevan
Olgan, jonka kanssa on hyvä ruveta rinta rinnan uurastamaan ja kasvattamaan
perhettä. Silti onnikaan ei poista Elofin ahdistusta, jota hän
suomalaiskansalliseen tapaan alkaa sotatoveriensa kanssa yhä enenevässä määrin
turruttaa viinalla. Onneksi on Olga.
…elämä kulkee aina jollain tavoin eteenpäin, että vaikka
pahin on tapahtunut, päivä seuraa kuitenkin toistaan.
Kotitila on Elofille kaikki kaikessa; se on hänen omaa
maataan, jonka jokaisen kolkan hän tuntee. Siksi kaikki tilaa uhkaavat asiat ovat
pelottavia. Siirteleekö joku rajapyykkejä? Pystyykö paras ystävä Viktor
maksamaan lainansa vai kaatuuko kaikki takaajana toimineen Elofin
maksettavaksi? Jääkö Sten-poika maatilalle vai lähteekö Ivar-setänsä lailla
teknikoksi Kiirunan kaivoksille Ruotsiin? Entä Stenin lapset?
Tämä on hänen polkunsa, hänen maataan jolla hän kulki.
Hän oli pitänyt maan käsissään, hän oli hoitanut sitä hyvin. Puut seisoivat
paikoillaan, pellot olivat siinä missä pitikin, perattuina kivenjärkäleistä ja
pajupuskista.
Oma maa kuvaa karhean realistisesti ihmisten
köyhyyttä ja kurjuutta 1900-luvun alkupuoliskolla, sodan kauheutta ja sen
jälkeensä jättämiä haavoja ja myöhemmin kovaa työtä maatilalla. On kuitenkin
myös iloa ja toiveikkuutta: elintaso paranee vähän kerrassaan ja Westerbackien
sukuun saadaan ensimmäinen ylioppilas. Pieni yliluonnollisuudenkin pilkahdus
kirjassa on, kertomuksia henkiolennoista ja viikatemiehestä ja taitaapa
jäniskin jotain symboloida.
Bertell kertoo löytäneensä kirjalle muodon työssään
teatterin dramaturgina. Niinpä tarina etenee lyhyinä lukuina näytelmän tavoin
kohtauksesta toiseen ja jättää osan asioista lukijan mietittäväksi. Eiväthän
tarinan henkilötkään tiedä, ymmärrä tai muista kaikkea ympärillään tapahtuvaa, vaan
kokonaisuus muodostuu heidän erilaisista näkökulmistaan. Hieno ja antoisa teos
monikerroksisuudessaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti