KROHN, LEENA: Erehdys

Kustantaja: Teos 2015

Leena Krohn (s. 1947) on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mm. Finlandia-palkinnon vuonna 1992. Krohn on myös kansainvälisesti tunnettu, sillä hänen teoksiaan on käännetty parillekymmenelle kielelle.

Erehdys on tragikoominen tarina kirjailija E:stä ja hänen vierailustaan ankean pikkukaupungin kirjastoon järjestetyssä yleisötilaisuudessa. Jo pitkällä ajomatkalla kohti esiintymispaikkaa kirjailija (jonka myöhemmin ymmärtää miespuoliseksi) tekee itseluottamusta pahasti horjuttavan erehdyksen eikä itse tilaisuus paranna tilannetta. Kirjailija lukee ääneen tekstejään ja odottaa kuulijoilta rakentavia kommentteja, mutta suurin osa yleisöstä ei kuuntele häntä lainkaan askarrellessaan kännyköidensä ja tablettiensa parissa tai sitten suhtautuu häneen pahantahtoisesti ja hyökkäävästi. Ne muutamat kysymykset, joita kirjailijalle esitetään, menevät paljolti asian vierestä. Kirjailija kokee lukuhetken aikana monenlaisia tunteita: epävarmuutta, häpeää, väsymystä ja lopulta kiukkua. Paluumatka sulkee tarinan kaaren, sillä kirjailija erehtyy vielä kerran.

Kirjastovierailu on kehyskertomus, jonka sisällä E:n lukemat tekstit muodostavat oman kokonaisuutensa. Näistä osa on novelleja ja osa otteita laajemmista kertomuksista, mutta jotain yhteistä niillä kuitenkin on. Jokainen käsittelee jotain ongelmaa, henkistä tai ruumiillista sairautta tai erilaisuuden kokemusta. Ihmiset pelkäävät, tuntevat itsensä vainotuiksi tai kirotuiksi, epäilevät muistojaan ja aistejaan. Ilmaantuu outoja yhteensattumia, tapahtumat paisuvat hallitsemattomasti ja tempaavat ihmiset mukanaan. Toki apuakin on saatavilla: retroterapeutti tarjoutuu muokkaamaan menneisyyden uusiksi (historiaahan ei ole!) ja Digitaalisen kuolemattomuuden instituutti taas opettaa tapoja oman elämän säilömiseen, jotta ihmisen mieli voitaisiin kuoleman jälkeen kloonata.

Tunnelma ei kuitenkaan ole aina toivoton, vaan kertomusten ihmiset kokevat yllättäviä mielihyvän ja oivalluksen hetkiä. Kauneutta on kaikkialla, etenkin luonnossa, ja kauneus myös säilyy. Mielenrauhan ihminen saavuttaa ymmärtäessään, että ainutkertaisiksi luulemistaan kokemuksista ja käsityksistä huolimatta jokainen minuus on siltikin vain osa yhtä ja samaa ihmisyyttä. Onhan jokainen lumihiutalekin toisesta poikkeava, mutta langetessaan hankeen se on pelkkää lunta.

Ajan kuluminen on armoa, E. ajatteli, ja se, mikä on unohdettu, on saatu anteeksi. Vierähtää sata vuotta ja toiset sata, ja mikä oli häpeää, mikä kunniaa ja ylpeyden aihetta, sitä kukaan ei muista. Kukaan ei enää kutsu meitä nimillämme, ja se, mitä kerran saimme aikaan, on yhdentekevää kuin lahonneet lehdet. Jos niiden ravitsemasta maasta nousee jotain uutta, niin se ei enää kuulu meille. Niin syyllisyys kuin saavutuksetkin kuluvat pois, ja meidän pelkomme, toiveemme ja erehdyksemme ovat ohi kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei kukaan muista, että kerran olimme olemassa, ei kukaan tiedä, miksi olimme niin onnettomia, niin naurettavan onnettomia, niin turhaan.

Krohnin tekstiä on luettava tarkkaan, sillä pienilläkin yksityiskohdilla on merkityksensä ja vaikutuksensa. Samaten aforismimaisen nasevat lauseet ja filosofisia viisauksia sisältävät laajemmat mietteet liittyvät itse tarinaan eivätkä nouse itsetarkoituksellisiksi – kauniisti soljuvan kielen ansiosta ne tuntuvat myös ymmärrettäviltä. Lukunautintoa vahvistaa vielä kirjan kiehtovan epätodellinen tunnelma, jonka luomisessa Krohn on mestari.