MUNRO, ALICE: Nuoruudenystävä

Kustantaja: Tammi 2015

Alkuteos: Friend of my Youth

Suomennos: Kristiina Rikman

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013 voittaneen kanadalaisen Alice Munron neljästätoista novellikokoelmasta on nyt suomennettu kymmenen. Viimeisimpänä suomeksi saatiin Nuoruudenystävä, joka englanniksi ilmestyi jo vuonna 1990.

Nuoruudenystävä -kokoelman novellit kuvaavat sitä, miten ajan myötä sekä ihmiset että heidän tunteensa muuttuvat. Palava intohimo laimistuu, ystävyys kuolee ja elämänhalu vähenee tai sitten ihminen heittäytyy hetken mielijohteesta kiihkeänä kohti uutta ja tuntematonta.  Munro ei mitenkään arvostele kuvaamiaan henkilöitä, mutta paljastaa kyllä heidän vahvuutensa ja heikkoutensa. Jotkut ovat rohkeita ja sitkeitä toteuttaessaan unelmiaan, jotkut pelkurimaisia ja uskaliaampia ihmisiä kohtaan pahansuopia.  Jotkut ovat sokeita niin lähimmäistensä kuin oman itsensä suhteen, jotkut toistavat samaa käyttäytymismallia kerta toisensa jälkeen vaikka tietävät sen seuraukset. Etenkin novellien naiset taistelevat ristiriitaisten tunteiden aallokossa, sillä he haluavat avioliiton ja kodin suoman turvan, mutta kaipaavat myös itsenäisyyttä ja vapautta.

Joissakin novelleissa henkilöt ovat itse tarinankertojia, jotka esittävät mahdollisia versioita tapahtumille ja yrittävät järkeillä todennäköisintä vaihtoehtoa. Lopullista totuutta ei välttämättä löydy, mutta kertoja tulee huomaamattaan paljastaneeksi jotain omasta itsestään. Joidenkin novellien kohdalla taas jää ihmettelemään, kenen tarinasta tässä oikeastaan on kyse. Onko esimerkiksi kokoelman niminovellissa todellinen kohde kertojan äiti vai äidin nuoruuteen liittyvä nainen, josta hän kertoo tyttärelleen. Näkökulma vaihtuu useampaan otteeseen ja ajallisesti siirtyillään edestakaisin. Näin menneisyyden kerros toisensa jälkeen kuoriutuu pois ja päästään mahdollisimman lähelle todellista ihmistä.

Ihmiset ovat uteliaita. Jotkut ovat. He haluavat löytää asioita, jopa yhdentekeviä asioita. He yhdistelevät asioita. Heitä näkee liikkeellä muistikirjoineen, raaputtamassa likaa hautakivistä, lukemassa mikrofilmejä, siinä toivossa että näkisivät pienen ajan virran, löytäisivät yhteyden, pelastaisivat jotain roskiksesta… Mutta he saattavat silti erehtyä.

Munron kieli on säästeliästä, mutta monikerroksista. Tekstiin sisältyy paljon tarkkoja psykologisia oivalluksia ja hienovaraista huumoria.

Mies saattaa pitää talonsa siistinä, mutta ei hän ikinä – jos on kunnon mies – suuremmin koristele sitä. Avioliitto pakottaa hänet elämään niin koristeiden kuin tunteidenkin kanssa, se suojelee häntä myös hänen oman luonteensa ääripiirteiltä – tiukalta nuukuudelta tai ylettömältä tuhlaavaisuudelta, kurjuudelta ja liialliselta nukkumiselta tai lukemiselta, ryyppäämiseltä, tupakoinnilta tai vapaa-ajattelulta.