SCHULMAN, ALEX: Polta nämä kirjeet

Kustantaja: Nemo 2020

Alkuteos: Bränn alla mina brev

Suomennos: Jaana Nikula

Eräänä iltana Alex Schulman huomaa kesken raivoisan riidan vaimonsa Amandan silmissä väsymyksen lisäksi myös pelkoa. Perheen kolme lastakin tarkkailevat koko ajan isänsä mielialoja ja reagoivat tämän hermostumisiin pelokkaasti ja hyvitellen. Miten tällaiseen tilanteeseen on tultu? Miten Alex ei ole tajunnut käyttäytymisensä katastrofaalisia ulottuvuuksia?

Ja tiesin kaiken aikaa kantavani uinuvaa kiukkua, joka saattoi herätä liiankin nopeasti. Katastrofi vaani aina pinnan alla eikä tarvittu kuin pieni vastoinkäyminen – meteli, stressi, väärinymmärrys – kun minulla jo paloi hihat. En ole koskaan pitänyt siitä luonteenpiirteestä, mutta kuvitellut aina kärsiväni siitä itse enemmän kuin muut; kuljin välillä pimeässä, mutta ympärilläni oli valoisaa. Nyt avautui epämiellyttävä mahdollisuus: mielessäni hehkui viha, joka uhkasi polttaa sekä minut että perheeni.

Terapiassa Alex oivaltaa, että hänen äidinpuoleisen sukunsa keskuudessa on kaiken aikaa käynnissä riitoja ja vihanpitoa. Välejä katkaistaan vuosiksi tai jopa loppuiäksi. Kaiken keskiössä tuntuu olleen Alexin äidinisä, tuottelias kirjailija ja kirjallisuudentutkija Sven Stolpe. Mies oli veijari ja anekdoottien kertoja, mutta myös arvaamaton raivopää, joka nautti muiden alistamisesta ja pikkumaisesta nöyryyttämisestä. Sen sai kokea Karin-vaimokin.

Kahden vuoden ajan hän on järjestelmällisesti yrittänyt välttää kaikkea sellaista käytöstä mitä Sven inhoaa: hän ei enää harpo portaissa kahta askelmaa kerrallaan, pure kynsiään, aivastele aamiaisen jälkeen, taita kirjoja koirankorville, kirjoita puhelinnumeroita kämmeneensä, naura liian äänekkäästi, liikuta huulia lukiessaan eikä hengitä liian usein nenän kautta.

Onko kyseessä sukupolvelta toiselle ulottuva vihan ketju, joka pitäisi saada katkeamaan? Tämä ajatus mielessään Alex alkaa tutkia isoisänsä elämää ja tuotantoa. Kaikissa Stolpen romaaneissa toistuu sama teema: on petetty mies ja on uskoton vaimo, jotka kuitenkin pysyvät avioliitossa kristillisen vakaumuksensa vuoksi. Liittyykö tämä Sven Stolpen omaan elämään? Oliko hänen vaimollaan Karinilla, Alexin ihanalla ja lempeällä mummilla, ollut suhde toisen miehen kanssa?

Haastattelut, arkistolähteet, kirjeet ja päiväkirjat sen vahvistavat: noin kahden avioliittovuoden jälkeen Karin oli valmis eroamaan Svenistä löydettyään turvallisen suhteen ja palvovan rakastajan. Mies oli muutaman vuoden Karinia nuorempi opiskelija, joka vasta haaveili kirjailijan urasta, mutta josta aikanaan tuli Sven Stolpeakin merkittävämpi: Olof Lagercrantz. Karinin ja Olofin rakkaus oli molemminpuolista, hellää, kiihkeää ja vuosikymmenten päähän kantavaa, vaikka yhteiselo ei toteutunutkaan.

   Seurasi vuosikymmenen mittainen viha, ahdistus ja kaipaus. Nainen oli kahden miehen keskellä, jotka taistelivat hänestä koko ikänsä ja pitivät taistosta ääntä lehtien palstoilla ja olivat aina sitä mieltä, että heillä oli yksinoikeus puhua asiasta, kuvailla millainen nainen oli ja mitä hän oli tehnyt. Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi, ”jolla oli Luojan hänelle lahjoittamia ominaisuuksia” ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi.

   Huora ja madonna, lehdissä, kirjoissa, esseissä, vuodesta toiseen.

Miksi Karin sitten jäi ankeaan avioliittoonsa? Koska narsistinen Sven Stolpe ei kaihtanut mitään keinoja säilyttääkseen elämänsä muuttumattomana? Koska aika oli toinen ja naisen asema toisenlainen? Karinille jäivät lohduksi vain Olofin rakkaudentäyteiset kirjeet, joita ei kehotuksista huolimatta pystynyt polttamaan, ja näyt toisenlaisesta elämästä, joka oli ollut miltei käden ulottuvilla.

Katselen Karinin valokuvaa, hänen surullisia, mustia silmiään. Yritän kuvitella millaista oli elää noiden miesten välissä. Itse hän ei sanonut asiasta mitään. Miehet ärisivät ja vuodattivat tunteitaan, kertoivat hänen tarinaansa, mutta itse hän pysyi vaiti vuosikymmenestä toiseen.

Polta nämä kirjeet on upea kokonaisuus: sukuhistoria, henkilökuva, kuvaus oman minän löytämisestä ja rakkauskertomus. Jännitysromaanistakin se kävisi. Alex tekee tutkimustyötä, löytää pieniä johtolankoja ja etenee vaihe kerrallaan kohti kolmiodraaman huipentumaa. Konnan viitta pysyy isoisällä, mutta Alex löytää kuitenkin jotain, mikä selittää tämän kieroutunutta maailmankuvaa. Samalla Alex löytää vastauksen myös omiin kysymyksiinsä. Tulevaisuudessa on toivoa.

Schulmanin kirjasta ei jää tirkistelyn makua, vaikka todellisista henkilöistä puhutaankin hyvin kaunistelematta ja suorasukaisesti. Vai johtuuko tunne vain siitä, että nämä henkilöt ovat suomalaisille melko vieraita eivätkä meidän omaa kulttuuriperintöämme? Joka tapauksessa vaikuttava, tunteisiin vetoava ja mieleenpainuva teos!