Mihin täällä voi mennä -kokoelma sisältää viisitoista
lyhyehköä novellia, joissa kaikissa käsitellään jotain käännekohtaa ihmisen
elämässä. Tunnelma on unenomainen – ei ihan painajainen, mutta joskus hyvin
lähellä sitä. Monesti eletään illan tai yön pimeitä hetkiä. Harhaillaan kaduilla
etsimässä jotain, ehkä toista ihmistä, mielenrauhaa tai ajatusten
selkiintymistä.
Jo ensimmäinen novelli Vaatteet on niin intensiivinen
ja vinksahtanut, että odotukset nousevat jatkon suhteen korkealle. Nuori nainen
yrittää päästä eroon entisen kumppaninsa vaatteista ja joutuu aivan absurdiin
tilanteeseen, jossa mielenterveyskin on jo vaarassa. Monta hyvää hetkeä on
luvassa, vaikka kaikki kokoelman kertomukset eivät olekaan yhtä kiinnostavia.
Avioero tai parisuhteen ongelmat ovat sisältönä
useammassakin novellissa, usein perisuomalaisten ilmiöiden eli alkoholinkäytön
ja puhumattomuuden takia. Hyvänä esimerkkinä tästä on Kesämuistoja,
jossa lapsen näkökulmasta seurataan aikuisten lähes sanatonta välienselvittelyä
ja sen vaikutuksia lapsen omaan oloon. Joskus kirjailija näkee asioita
koomisessa valossa. Kolmiodraamassakin voi elää sopuisasti, mutta entä jos
kolmantena osapuolena ovat kumppanin koirat?
Rakastan sitä, mutta se pilaa elämäni. Sen läsnäolo
tunkeutuu kaikkiin elämäni onkaloihin, kutistaa, tekee minusta aran ja helposti
haavoittuvan. Niin kauan kun se on tuossa, ei ole mitään mahdollisuutta mihinkään.
Se ei ymmärrä mitään, ei yhtään mitään, ei edes sitä että on jo menettänyt
minut ja lapsen.
Seksi ja himo ovat asia sinänsä. Halu johdattaa niin nuoria
kuin vanhuksia, niin vakiintuneita aviopareja kuin yksin jääneitä, niin naisia
kuin miehiä. On kaipuuta ja rakkautta, mutta jotenkin tunteista ei osata puhua,
vaan luotetaan enemmän tekoihin. Parissa novellissa nuori poika ajautuu
aikuisten maailmaan tietämättä täysin, mitä häneltä odotetaan tai pitäisikö
hänen jopa ottaa vastuuta tapahtumista.
Lapsen suhde vanhempiin ja etenkin isään on myös toistuva
aihe. Lapsen päällimmäisin tunne saattaa olla viha, koska hän tuntee jossain
vaiheessa tulleensa isänsä hylkäämäksi tai aliarvioimaksi. Toisinaan oleminen lähellä
isää tuntuu vain epämukavalta, koska välimatka on kasvanut liian suureksi.
Novelli Monttu kertoo perheestä, jossa miehet sukupolvesta toiseen
tuntuvat katsovan tosiaan kuilun yli, kunnes lopulta vanhempi joutuu pohjalle
katsomaan ylöspäin montun reunalle olevaa jälkeläistään.
Isä alkaa puhua, puhuu, en ymmärrä sanaakaan, olemmeko
edes ihmisiä, lakkaan hetken kuluttua yrittämästä. Murahtelen kuitenkin jotain,
ikään kuin vastaukseksi, ehkä väärään aikaan, väärällä tavalla, sillä isä
katsoo minua kuin minussa olisi mennyt jokin perustavalla tavalla pieleen.
Järvikallaksen tapa kertoa asioita on hienovarainen.
Kirjailija luottaa lukijaan ja jättää tarinaan mahdollisuuksia tehdä itse
päätelmiä. Tilanteet vaihtuvat, ympäristö kuvataan muutamalla nopealla
piirrolla, henkilöt astuvat esiin ja poistuvat taas – joskus tosin ikään kuin
kesken esityksen.
Novelleissa alkulause on tärkeä, sillä se vie suoraan
keskelle tapahtumia, mutta myös viimeinen kappale tai loppulause on huomionarvoinen.
Joskus se vahvistaa jo saatua vaikutelmaa, joskus se kääntää kaiken
ylösalaisin, joskus se on täysin tulkinnanvarainen. Kaiken kaikkiaan teksti on
taloudellista ja harkittua. Vaikka usein ollaan aika raadollisten asioiden
äärellä, pelastaa musta huumori tilanteen.
Marko Järvikallas (s. 1970) on teatteritaiteen maisteri,
dramaturgi ja kirjailija. Hän on kirjoittanut ja ohjannut useita näytelmiä,
kuunnelmia ja tv-draamoja sekä opettanut näyttämölle kirjoittamista. Mihin
täällä voi mennä on Järvikallaksen ensimmäinen proosateos, mutta
siinäkin näkyy vahvana dramaturgin ote.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti