TOEWS, MIRIAM: Naiset puhuvat

Kustantaja: S & S 2021

Alkuteos: Women Talking

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kanadalaisen Miriam Toewsin romaani Naiset puhuvat perustuu tapahtumiin, jotka paljastuivat bolivialaisessa Molotschnan mennoniittasiirtokunnassa vuonna 2009. Vuosien ajan kahdeksan yhteisöön kuulunutta miestä oli tunkeutunut öisin naisten ja tyttöjen makuuhuoneisiin, tainnuttanut uhrinsa belladonnasuihkeella ja raiskannut heidät. Ruhjotut ja kipeät naiset eivät aamulla tienneet, mitä heille oli tapahtunut, joten kaikki pantiin aluksi heidän omaksi syykseen: he olivat syntisillä ajatuksilla kutsuneet demoneita luokseen.

Kirja alkaa tilanteessa, jossa raiskauksiin syyllistyneet ovat oikeuden edessä ja yhteisön muut miehet ovat paikalla maksaakseen takuurahat. Kylään jääneillä naisilla on runsas vuorokausi aikaa päättää, miten reagoida tilanteeseen. Osa naisista päättelee, että vaaraa ei enää ole, koska syyllisillä on edessä pitkä vankeustuomio. Ei siis ole tarpeen tehdä mitään.

On kuitenkin kahdeksan naista, jotka eivät tyydy tähän. He ovat kahdesta eri perheestä, kummastakin neljä eri-ikäistä edustajaa. He kokoontuvat salaa tallin heinäparvelle jatkamaan keskustelua ja päätyvät siihen, että on kaksi vaihtoehtoa: he joko lähtevät yhteisöstä tai jäävät taistelemaan naisten tasa-arvon puolesta. Kummassakin vaihtoehdossa onnistuminen on epävarmaa. Jos lähdetään Molotschnasta, löytyykö uusi yhteisö, joka ottaa naiset vastaan? Jos jäädään, suostuvatko miehet neuvottelemaan?

Suurin este naisten yhteisöön jäämiselle voi lopulta piillä mennoniittojen uskonnossa. Sen mukaan vääriä tekoja tehneelle pitää antaa empimättä anteeksi ja pyyhkiä rikkeet pois mielestä. Kuinka äiti voisi antaa anteeksi miehille – ehkä sukulaisilleen, jotka ovat tehneet hänen nuoren tyttärensä raskaaksi ja siten epäkelvoksi? Tai niille, jotka ovat raiskanneet useita kertoja kolmivuotiaan tytön ja tartuttaneet häneen sukupuolitaudin?

Että uskomme oppien mukaisesti meidän täytyy tavoitella pasifismia, rakkautta ja anteeksiantoa. Että miesten lähellä oleminen kovettaa sydämemme heitä kohtaan ja synnyttää vihaisia ja väkivaltaisia tunteita. Että jos haluamme olla edelleen (tai taas) hyviä mennoniittoja, meidän täytyy erottaa miehet naisista, kunnes löydämme (ehkä uudelleen) hurskaan tien.

Miesten valta naisiin on siirtokunnassa ollut ehdoton. Naiset eivät ole saaneet käydä koulua eivätkä oppia lukemaan tai kirjoittamaan – eli eivät myöskään perehtymään Raamattuun. Heille ei ole opetettu englantia, vaan vain mennoniittojen puhumaa Platdietschia eli alasaksaa. He eivät tiedä ympäröivästä maailmasta mitään. Heillä ei ole sananvaltaa eikä oikeuksia. Heidän on vain oltava hiljaa ja synnytettävä lapsi toisensa jälkeen.

Neljätoistavuotiaat pojat saavat antaa meille käskyjä, määrätä kohtalostamme, äänestää ekskommunikaatiostamme, puhua omien vauvojemme hautajaisissa samalla kun me itse pysymme hiljaa, tulkita meille Raamattua, johtaa meitä jumalanpalveluksissa, rangaista meitä? Me emme ole jäseniä… me olemme kauppatavaraa.

Joku naisista keksii tallin parvella yhtäkkiä vielä kolmannen vaihtoehdon: naiset eivät lähdekään yhteisöstä, vaan pyytävät miehiä lähtemään. Syntiä tehneethän ovat olleet miehiä eikä heidän joutumisensa vankilaan takaa vielä mitään. Edelleen on olemassa väkivaltaisia aviomiehiä ja aikuisista mallia ottavia nuorukaisia ja pikkupoikia – ja onko luottaminen edes ylimpään hengelliseen auktoriteettiin eli piispa Petersiin? Yllättävä ehdotus herättää hysteeristä naurua.

Kukaan meistä ei ole koskaan pyytänyt miehiä tekemään mitään, Agata toteaa. Ei yhtikäs mitään, ei ojentamaan suolaa pöydässä, ei antamaan yhtä penniä tai hetken rauhaa, ei tuomaan pyykkejä sisään tai avaamaan verhoja tai kohtelemaan nätisti pieniä vuosikkaita tai laskemaan kättä ristiselälle, kun yritän taas, kahdennentoista tai kolmannentoista kerran, työntää vauvaa ulos itsestäni.

Eikö olekin kiinnostavaa, hän sanoo, että sen kerran kun naiset aikovat pyytää miehiltä jotakin, he pyytävät miehiä lähtemään?

Naiset purskahtavat taas nauruun.

He eivät pysty lopettamaan nauramista, ja jos yksi lopettaa hetkeksi, hän jatkaa pian äänekkäinä ryöpsähdyksinä ja siitä se taas lähtee.

Naisten vilkkaan ja polveilevan keskustelun kirjaa englanniksi nuori August Epp, joka aikoinaan lähti vanhempiensa mukana yhteisöstä, ja joka Englannissa suorittamansa tutkinnon jälkeen on palannut siirtokuntaan opettamaan pojille englantia ja matematiikkaa. Hieman ulkopuolisena hän tietää, mitä asioita hänen täytyy selittää ja tulkita lukijalle.

Miriam Toews (s. 1964) on lähtöisin pienestä kanadalaisesta mennoniittakaupungista, joten yhteisön tavat ja uskonto ovat hänelle tuttuja. Naiset puhuvat on yllättävän lempeä ja jopa hauska romaani aiheesta, josta kyllä löytyisi paljon draaman aineksia ja kauhisteltavaa. Selitys piilee naisten kiehtovissa persoonissa: elämää kokeneissa vanhoissa naisissa, taisteluhaluisissa tyttärissä ja kapinallisissa teinitytöissä. Vaikka välillä riidelläänkin, pystytään myös yhteistyöhön, sääliin ja huolenpitoon.

PS. Kirjasta on tekeillä Frances McDormandin tähdittämä elokuva. Varmasti näkemisen arvoinen!