ROSENBERG, RIIKKA-MARIA: Vapaaherratar

Kustantaja: Tammi 2024

Historioitsija Riikka-Maria Rosenberg on kirjoittamassa romaanisarjaa Hakoisten kartanosta, jonka emäntä hän itse tällä hetkellä on. Sarjan ensimmäinen osa Hakoisten Anna ilmestyi vuonna 2022 ja kertoi ajasta, jolloin kartanon omisti 1700-luvun loppupuolella ratsumestari Karl Gustaf Uggla vaimonsa Annan kanssa. Vapaaherratar-romaanissa on vuorossa kartanon seuraava omistajapariskunta.

Helena Elisabeth von Burghausen (1763–1838) on vanhempiensa ainoa lapsi ja Joroisissa sijaitsevan Hoviniemen kartanon perijä. Hän ei ehkä ole kaunotar, mutta on saanut aikansa säätyläistytöille kuuluvan koulutuksen ja on luonteeltaan järkevä. Seitsemäntoistavuotiaana hän solmii avioliiton kauniin ja nauravaisen vapaaherra Erik Abraham Leijonhufvudin (1753–1807) kanssa. Liitto on onnellinen.

Vapaaherratar-romaani alkaa syksystä vuonna 1790, jolloin everstiluutnantti Erik Leijonhufvud palaa virkataloonsa Mustialaan taisteltuaan kaksi vuotta sankarillisesti Kustaa III:n sodassa Venäjää vastaan. Iloluontoisen puolison sijaan kotiin saapuu tyhjäkatseinen mies, joka ajoittain pelottelee perhettä raivonpuuskillaan ja ajoittain vajoaa apaattisuuteen. Ulkomaailmalta Erikin rikkinäisyys salataan.

Yksi asia oli kuitenkin varma: Helena seisoisi puolisonsa rinnalla entistä vahvempana, sillä vain se oli soveliasta. Se oli vaimon tehtävä.

Erik innostuu kuullessaan, että ratsumestari Uggla on myymässä Hakoisten kartanoa ja päättää ostaa sen ennen kaikkea ainoaa poikaansa Axelia ajatellen. Kaupanteko osoittautuu mutkikkaaksi ja ratkeaa vasta kuninkaan päätöksellä Erikin ja Helenan eduksi. Jo sitä ennen Helena ja Erik ovat vierailleet kartanossa ja onnistuneet sen hiljaisuudessa ja rauhassa tavoittamaan hetkeksi avioliittonsa alkuaikojen ilon ja hellyyden.

Vanha päärakennus ei ole Leijonhufvudeille tarpeeksi edustava, joten se puretaan ja uutta aletaan rakentaa – ei kuitenkaan Helenan haaveilemaa kolmikerroksista kivitaloa vaan kaksikerroksista hirsirakennusta. Sitten Erik kuolee yllättäen ja Helenalla on kolmekymmentäkolmevuotiaana vastuullaan viiden lapsen elämä, ison maatilan hoito, päärakennuksen rakennustyö ja Erikin ottama velka.

Helena oli säätynsä osa. Hänet oli kasvatettu jatkamaan sukua, sen aateluutta – ja yksin Jumala tiesi, kuinka hän oli sille omistautunut… Ei Helenalla ollut oikeutta omiin tunteisiinsa tahi haluihinsa, hänellä oli edelleen velvollisuutensa.

Koettelemukset eivät lopu tähän. Venäjän armeija miehittää Suomen kohtaamatta juurikaan vastarintaa ja Porvoon valtiopäivillä maaliskuussa 1809 tsaari liittää Suomen autonomisena suurruhtinaskuntana osaksi Venäjää. Valuutaksi tulee rupla, jolla Tukholmassa vierailijat eivät saa hankittua juuri mitään. Vaikuttaa kutenkin siltä, ettei Helenan perhe sukupolvelta toiselle siirtyneistä peloista huolimatta kärsi vallan vaihtumisessa suuria menetyksiä.

Elämä menee eteenpäin. Helenan osana on kokea läheisimpien ja rakkaimpien ihmisten menetys, joista pahimpana ehkä Axel-pojan kuolema. Sen seurauksena Hakoisista tulee joksikin aikaa neljän sukupolven asuttama naisten kartano, jonka ehdoton auktoriteetti on Helena. Hänestä on kasvanut vahva ja itsenäinen nainen, jonka kädenjälki näkyy kartanossa vielä nykyäänkin.

Matka Hakoisiin oli ollut pitkä. Sen aikana Helena oli kokenut rakkautta, syvää ja kaiken lävistävää, menetyksiä, jotka olivat jättäneet loputtomalta tuntuvan kaipauksen, tehneet sydämestä onton ja kohmeisen, rikkoneet häntä monin eri tavoin.

Vapaaherratar-teos kertoo kartanon elämästä vuodenaikojen ja olosuhteiden vaihtuessa huomioiden myös palkollisten työsarkaa niin raskaissa ulkotöissä kuin sisällä kartanossa isäntäväen toiveita toteuttamassa. Päivän tärkein ateria on supé, jonka upeat kattaukset, ranskalaiset viinit ja hienostuneesti maustetut ruokalajit luovat yltäkylläisen tunnelman ja jota varten myös pukeudutaan juhlavammin. Pukuja, koruja ja kampauksia kirjassa kuvaillaankin tarkkaan.

Niin syrjässä ei Hakoisissakaan olla, ettei siellä tiedettäisi maailmalla tapahtuvista asioista, esimerkiksi Ranskan vallankumouksesta. Pohdittavana on uusia ideoita arkkitehtuurin ja sisustuksen osalta. Tanssitaan valssia, esitetään versioita tunnetuista näytelmistä ja nautitaan samppanjasta. Lemmikkieläimenä on koirien lisäksi äänekäs jalokivenvihreä Papegoija.

Riikka-Maria Rosenbergia kohtasi Vapaaherratar-romaania aloittaessaan todellinen onnenpotku, sillä hän saattoi hyödyntää siinä kartanon ullakolta löytämiään vanhoja asiakirjoja, esimerkiksi Axelin Helena-äidilleen (min söta mamma) kirjoittamia kirjeitä. Tuloksena on sujuvasti etenevä tarina, jossa fakta ja fiktio yhdistyvät uskottavasti ja joka kertoo ennen kaikkea naisten merkityksestä talouden ja kulttuurin ylläpitäjinä.