JALONEN, RIITTA: Henkivakuutus

Kustantaja: Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

Riitta Jalosen (s. 1954) viidestoista romaani Henkivakuutus alkaa tilanteesta, jossa Elisa-niminen nainen seuraa naapuripihan suuren kuusen kaatamista. Olo on levoton kuin joku olisi kuollut. Puoliso Johankin on matkoilla, mutta vähitellen sanat alkavat täyttää tyhjää tilaa. Käytettyjen kirjekuorien reunoille ja muistivihkojen sivuille alkaa ilmaantua lauseita.

On pakko ottaa kynä käteen ja aloittaa miettimättä aihetta tai yksittäisiä sanoja. Pitää taas uskoa, että tyhjä alkaa kirjoittaa kuin itsekseen minusta välittämättä.

Elisa päätti lopettaa kirjojen kirjoittamisen pari vuotta aikaisemmin. Tarkoitus oli vähentää elämästä stressiä ja lähteä ulos maailmaan ja ihmisten pariin sen sijaan, että olisi elänyt vain oman päänsä sisällä, mutta suunnitelma ei toimi. Kirjailija ei voi nipistää elämästään pois sanoja tai muistojaan.

Vain 139 sivua käsittävä teos jakaantuu kymmeneen osaan, joiden sisältämät lyhyet luvut ovat yhtä aikaa tiiviitä ja ilmavia. Kaikkea ei sanoiteta valmiiksi, vaan lukija voi itse hakea merkityksiä loppuun asti hiottujen, lähes aforismimaisten lauseiden sisältä. Tietyt sanat toistuvat: kynä, kärpäset, kello, lumi.

Imupaperin kaltaiseen mieleeni on tarttunut aineistoa sekä eläviltä että kuolleilta. Kynä, jota olen pidellyt, on siivilöinyt sanojen paljoudesta vain osan paperille. Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota.

Kirjan nimi Henkivakuutus liittyy kelloon, jonka kertoja sai vanhempien hänelle ottaman henkivakuutuksen mukana. Pieni tyttö uskoi, että hän pysyy hengissä, kunhan kelloon syötetyt kolikot pitävät viisarit liikkeessä. Kun viisarit kerran pysähtyivät, tyttö säikähti: onko hän nyt siirtynyt toiseen aikaan ja paikkaan? Tässäpä sijaa tulkinnoille!

Yksi muistelluista on nuoruusajan saksalainen pianistipoikaystävä, joka palauttaa mieleen erään ikävän tapahtuman, vaikkei itse ollutkaan siihen syyllinen. Mies luonnehti Elisaa sanoilla ”unenomaisuus” ja ”herkkäuskoisuus”, jotka ovat kirjoittamisen kannalta hyviä ominaisuuksia. Etenkin unenomaisuus, joka tarjoaa mielelle lepopaikan koettelemusten hetkinä.

Muita pohdinnan kohteita ovat omaiset. Pitkään rinnalla kulkenut aviopuoliso, jossa Elisa rakastaa kahta miestä – sitä jonka tuntee ja sitä jota ei tunne. Ovat isovanhemmat, jotka näkymättöminä ovat pitäneet lapsenlasta sylissään. On äiti ja hänen neljä sodassa kaatunutta veljeään. Kun on äidin vuoro lähteä, hän jättää kauniin testamentin: Viekää tämä hellyys eteenpäin.

Ennen kaikkea minäkertoja pohtii omaa kirjailijantyötään. Hänellä pitää lähtökohtana olla aina jokin tosiasia, josta jatkaa fiktioon. Fiktio puolestaan estää jumittumasta alkuperäiseen kokemukseen ja auttaa avarampiin näkymiin. Kirjoittaminen on kertojalle tapa oppia tuntemaan itseään, mutta myös olla läsnä kirjoittamissaan ihmisissä.

Kirjoittaminen ja kirjallisuus ovat hyvänä apuna elämässä selviämiseen, mikä etenkin nykyaikana kannattaisi muistaa. Kertoja kutsuu kirjoittamista ja lukemista jopa parhaaksi henkivakuutuksekseen. Kirjoittamisen idut kasvavat hiljalleen ja vaikuttavat pelkällä olemassaolollaan myötätunnon ja toivon kokemuksiin.

Monet Henkivakuutus-teoksessa Elisalle tapahtuvat asiat ovat tapahtuneet myös Riitta Jaloselle, joten kirja voidaan kyllä luokittaa autofiktioksi. Jotkut henkilöt tai tapahtumat tuntuvat hieman irrallisilta, mutta kirjailijan elämässä ne varmastikin ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Kirja on intiimi ja henkevä, rauhoittava.

Tässä lisää Jalosen kirkkaita lauseita mietittäväksi:

Ruumis on kuin koti, jossa on tavaroita mutta myös näkymätön kodin henki. Ruumis imee ja hautaa itseensä kokemuksia kyselemättä ovatko ne hyviä vai pahoja. Mielen osa on unohtaa, muistaa ja muuttaa.

Ilmiselvät asiat ovat nimensä veroisia, ilmiselviä. Ne eivät kaipaa ympärilleen ymmärtävän puheen tulvaa. Ilmiselvillä asioilla pitää olla ympärillään ilmaa.

Ajan yksi tehtävä on muuttaa meitä ja luoda ymmärrystä omaan ja toisten olemiseen. Se ei tarkoita ominaisuuksien hylkäämistä, vaan niiden kirkastamista. Mitä enemmän ymmärrystä kertyy, sitä enemmän oppii antamaan arvoa sille mikä ihmisessä on.

Kun vanhenen, ajasta tulee jonakin päivänä niin tiivis, että lopulta sitä ei enää ole. Kuolleesta sanotaan, että hänen aikansa loppui, niin kuin ruumis olisi luonut ajan.