CAPUS, ALEX: Léon ja Louise

Alex Capus (s. 1961) asuu Sveitsissä ja kirjoittaa kirjansa saksaksi. Kuitenkin teoksessa Léon ja Louise on selkeästi ranskalainen henki eli elegantisti yhdisteltyä vakavuutta ja kepeyttä, surumielisyyttä ja toiveikkuutta. Se selittynee ainakin osittain sillä, että kirja perustuu Capusin ranskalaisen isoisän elämänvaiheisiin ja sijoittuu osittain Normandiaan ja osittain Pariisiin. Tosipohjaisuus lisää teoksen kiinnostavuutta.

Pitkän elämän eläneen Léonin hautajaisiin ilmaantuu tuntematon vanha nainen. Omaisten hämmästyneiden silmien edessä hän suutelee vainajan otsaa, rimaputtaa kaksi kertaa polkupyörän kelloa (jonka laittaa sitten arkkuun), naurahtaa ja kipittää pois. Nainen on Louise. Kirja kertoo siitä, miten hän ja pyöränkello liittyivät Léonin elämään.

Léon lähti ensimmäisen maailmansodan loppupuolella suoraan koulunpenkiltä pienen normandialaisen kylän lennätinapulaiseksi. Louise puolestaan joutui kylän pormestarin sihteerinä viemään suruviestejä kaatuneiden omaisille. Lähinnä vanhusten asuttamassa kylässä nuoret löysivät pian toisensa. Heidän rakkaudentäyteinen kesänsä pyöräretkineen ja piknikeineen oli kuin eri planeetalla taisteluhaudoissa kärsiviin miehiin nähden, mutta ei sota loppujen lopuksi säästänyt heitäkään. Léon ja Louise joutuivat eroon toisistaan moneksi vuodeksi ja rakensivat oman elämänsä tahoillaan, kunnes kohtalo toi heidät taas yhteen. Miten yhdistää vanha rakkaus ja uudet sitoumukset?

Toisen maailmansodan aikana Louise osallistui sotatoimiin yllättävässä tehtävässä, joka vei hänet Afrikkaan saakka. Léon puolestaan joutui pariisilaiseen laboratorioon tutkimaan mahdollisia myrkytystapauksia. Kirjan kuvaus saksalaisten vaivihkaisesta saapumisesta Pariisiin on mielenkiintoinen: mikään ei varsinaisesti tuntunut ihmisten arjessa muuttuvan ja silti uhka leijui kaiken yllä. Léoninkaan pieni kapinointiyritys ei kauan välttänyt saksalaisen valvontajärjestelmän tehokkuutta.

Léon ja Louise -kirjassa tapahdu mitään tavatonta ja uskomatonta eikä se sisällä suurta syvällistä pohdintaa. Kaikki on kuitenkin kerrottu niin viehättävästi ja huumorintajuisesti, että lukijalle jää hyvä mieli.

Léon oli jo ottanut tyynesti vastaan tiedon, ettei tällä kertaa ollut luvassa eläimellistä himoa. Hänellä oli jo jonkin verran elämänkokemusta, ja viiden avioliittovuoden jälkeen hän tiesi, että naisen sielu on salaperäisellä tavalla yhteydessä tähtien ja vuoroveden liikkeisiin ja naiskehon sykleihin, kenties myös maanalaisiin laavavirtauksiin, muuttolintujen lentoreitteihin ja Ranskan valtionrautateiden aikatauluun, mahdollisesti jopa Bakun öljykenttien tuotantolukuihin , Amazon-virran kolobrien sydämen lyöntitaajuuksiin ja kaskelottien lauluun Antarktiksen ahtojään alla.

PS. Kirjan kansi on todella kaunis.

JAMES, PETER: Kuolema peittää jäljet

Kuolema peittää jäljet on neljäs osa Peter Jamesin Roy Grace –sarjasta. Sarja on ollut alusta lähtien hyvin suosittu ja tuntuu vain paranevan osa osalta. Kuolema peittää jäljet -teoksessa kirjailija kuljettaa rinnakkain neljää näennäisesti irrallista juonikuviota ja loksauttaa lopussa palaset taitavasti yhteen. Lukijakin voi leikkiä salapoliisia, sillä vinkkejä jaellaan anteliaasti pitkin matkaa.

Ronnie Wilson on suuria suunnitteleva, mutta jatkuvasti toimissaan epäonnistuva liikemies. Hän sattuu olemaan varojenkeruumatkalla New Yorkissa syyskuun yhdentenätoista päivänä vuonna 2001 ja matkalla World Trade Centeriin. Terroristi-isku näyttää tuhoavan hänen mahdollisuutensa – tai kenties vievän uuteen alkuun? Puille paljaille jäänyt vaimo tekee itsemurhan hyppäämällä laivamatkan aikana mereen.

Seuraavaksi siirrytään kuusi vuotta eteenpäin. Brightonilaisesta poistoviemäristä löytyy pitkälle maatunut naisen ruumis ja ruumiinavaus osoittaa kuolinsyyn olleen kuristaminen. Samaan aikaan nuori nainen, Abby, piileskelee lukkojen takana ja uskaltautuu ulos vain pimeällä. Joku vainoaa häntä julmasti ja armottomasti, mutta miksi? Vielä yksi nainen liittyy ketjuun mukaan, kun Australiasta murhattuna löytyneen naisen henkilöllisyys paljastuu. Kuljetaanko nyt kuolleen miehen jalanjäljissä?

Rikostarkastaja Roy Gracesta on helppo pitää. Hän on käytännönläheinen tutkija, jota turhauttaa jäykkä byrokratia ja esimiesten harrastama poliittinen peli. Esimiehenä Grace on oikeudenmukainen ja kannustava. Kovasti toivoisi hänen viimeinkin saavan selville jäljettömiin kadonneen vaimonsa kohtalon, mutta antaako kirjan loppu viitteitä siihen suuntaan?

DORRESTEIN, RENATE: Lainaa vain

Nettie saa lapsen 16-vuotiaana ja tulee isoäidiksi 32-vuotiaana. Lapsenlapsensa viralliseksi holhoojaksi hän joutuu 48-vuotiaana, kun tytär sortuu huumeisiin eikä enää pysty itse huolehtimaan kehitysvammaisesta pojastaan (mikä ei tarkoita sitä, että lapsesta luopuminen olisi hänelle helppoa). Igor on siinä mielessä vaikea tapaus, että hänellä kaiken pitäisi olla järjestyksessä ja suoraviivaisen selkeää. Epävarmuus saattaa laukaista hallitsemattoman väkivaltakohtauksen, mikä isokokoisen ja vahvan nuoren miehen kohdalla on jo osoittautunut kohtalokkaaksi. Nettien on siis oltava jatkuvasti valppaana tasoittamassa tilanteita. Hän huomaa pian, että Igor rauhoittuu parhaiten makeilla leivonnaisilla ja jälkiruoilla ja alkaa opiskella alaa. Vähitellen Igorista paisuu aikamoinen pullukka, mutta Nettielle uusi oppi saattaa merkitä uutta uraa. Nyt hän ansaitsee elantonsa yleisen käymälän valvojana – ei erityisen inspiroivaa…

Hetken aikaa asiat näyttävät olevan mallillaan. Igor pääsee työkeskukseen harjoittelemaan, löytää itselleen sopivan tehtävän ja tapaa uusia ihmisiä. Tytötkin alkavat kiinnostaa. Sitten hänen seuraansa lyöttäytyy miltei väkisin Lisa, joka Igorin tavoin kärsii jonkinasteisesta aivovauriosta. Kotoaan karannut Lisa toimii mielenjohteidensa mukaan ja sepittää koko ajan tarinoita itsestään ja elämästään. Niin nokkela hän on, että muut jäävät vastuuseen Lisan tempauksista. Mutta entä sitten, kun Lisa poimii puistosta mukaansa vauvan ja esittelee sitä omanaan?

Hollantilainen Renate Dorrestein kirjoittaa vakavista asioista, mutta mustaa huumoria viljellen. Lainaa vain -teos on paikoin todella hauska ja samalla osuva kuvaus erityislapsen kanssa elämisestä. Luvut on nimetty ruokareseptien mukaan.

BOO, KATHERINE: Kätkössä kauniin ikuisen : Mumbain slummien toivo ja toivottomuus

Yhdysvaltalainen Katherine Boo (s. 1964) on voittanut kodittomista ja vähäosaisista kertovilla sosiaaliraporteillaan useita journalistipalkintoja, mm. arvostetun Pulitzer-palkinnon. Kätkössä kauniin ikuisen on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa. Sekin on raportti siinä mielessä, että kaikki tapahtumat ovat tosia ja kaikki henkilöt esiintyvät siinä omilla nimillään. Boo tallensi slummin asukkaiden elämää muistiinpanoin, kuva- ja ääninauhatallentein sekä valokuvin marraskuusta 2007 aina maaliskuuhun 2011. Lisäksi hän käytti hyväkseen mm. poliisin, kansanterveysministeriön, opetusvirkamiesten, vaaliviranomaisten, sairaaloiden, ruumishuoneiden ja tuomioistuinten asiakirjoja, joita kertyi luettavaksi kaiken kaikkiaan yli kolmetuhatta. Teos ei ole kuitenkaan kuivaa asiatekstiä, vaan lakonisuudessaan vivahteikasta ja vauhdikasta. Lauseet ovat lyhyitä, mutta onnistuvat luonnehtimaan henkilöitä ja tilanteita. Paatoksellisuuteen kirjailija ei sorru.

Annawadi on Mumbain lentokentän liepeille vaivihkaa noussut slummi, jonka vain muuri ja tie erottavat kansainvälisistä viiden tähden hotelleista. Alue kuhisee rottia, saastunut vesi levittää sairauksia ja jätemateriaaleista kyhätyt hökkelit romahtavat sadekaudella. Lentokentän tienoo tarjoaa kuitenkin jätteenkerääjille ja –lajittelijoille tulolähteen, sillä Intiassa kaikki hyödynnetään uudestaan pienintäkin muovinpalaa myöten. Suomalaisen näkökulmasta slummin asukkaiden elämä on sietämättömän köyhää ja epäoikeudenmukaista, mutta silti ihmisten sydämissä elää toivo paremmasta.

Kun Intia alkoi vaurastua, vanhat asenteet elämän hyväksymisestä sellaisenaan kastin perusteella tai jumalkäsityksen mukaan alkoivat väistyä maallisten näkemysten tieltä. Annawadilaiset puhuivat jo luontevasti paremmasta elämästä aivan kuin onni olisi sunnuntaina saapuva serkkupoika eikä tulevaisuus muistuttaisi lainkaan mennyttä.

Toiveet eivät ole pilviä hipovia: pääsy loistohotellin henkilökuntaan tai slummin johtajaksi, muurattu seinä kankaisen sijaan, laattalattia… Yksi kirjan päähenkilöistä on nuori Abdul, joka hankkii varoja perheen omaan maapalstaan.

Huippusesongin kierrätystavara ja kukoistavat maailmanmarkkinat olivat suoneet perheelle tulot, joita vain harvat annawadilaiset kykenivät edes käsittämään. Abdul oli tehnyt päivittäin voittoa viisisataa rupiaa, yksitoista dollaria.

Menestyjät joutuvat kuitenkin helposti kateuden uhriksi, etenkin jos kuuluvat johonkin vähemmistöryhmään (Abdul on muslimi). Kateellinen henkilö ei kiihkossaan kaihda edes itsensä vahingoittamista, jos pystyy sillä tavoin romahduttamaan naapurinsa pyrkimykset. Viranomaiset puolestaan ajavat vain maksukykyisten asiaa. Boo ihmettelee, miksi slummien asukkaat eivät nouse yhdessä kapinaan mielivaltaa vastaan, vaan etsivät syntipukkia toisiaan. Ilmeisesti korruptoituneessa yhteiskunnassa elävällä ihmisellä rappeutuu myös moraali ja itsekkyys mielletään itsesuojeluksi.

Kirjassa on niin paljon henkilöitä, että heidän sukulaisuussuhteitaan ja vaiheitaan on joskus vaikeaa muistaa. Tietenkin tämä on puolustettavissa sillä, että slummissa todella kuhisee väkeä tuhatmäärin. Kirjan nimi tulee muuriin kiinnitetyistä mainoksista, joissa mainostetaan italialaistyylisiä lattialaattoja sanoilla IKUISESTI KAUNIS.

WENNSTAM, KATARINA: Turman lintu

Katarina Wennstam ottaa kantaa seksuaalista väärinkäyttöä koskeviin kysymyksiin Madeline Edwards –trilogiassaan. Ensimmäinen osa Tahra käsitteli prostituutiota ja toinen osa Turman lintu naisen alistettua asemaa eri kulttuureissa. Toisaalla on islaminuskoinen kulttuuri, jossa kunniakäsite saattaa vaatia ”pakotettua itsemurhaa” eli joko perheen tyttären tai epätoivotun kosijan uhkailua sellaisella väkivallalla, että oman hengen riistäminen tuntuu helpommalta tavalta kuolla. Tästä aiheesta on jo kirjoitettu paljon, eikä se olekaan teoksen mielenkiintoisin osa. Sen sijaan ajatuksia herättää se, että myös länsimaisessa perheessä saatetaan nainen ahdistaa henkisen tai fyysisen väkivallan avulla katkeamispisteeseen saakka.

Toimittaja Maria Allenden ja miehensä Tobiaksen ostamassa omakotitalossa on outo tunnelma, jonka tosin vain Maria aistii. Käy ilmi, että siellä on kuollut nainen väkivaltaisesti. Naisen mies, poliisi, on tuomittu vankilaan vaimonsa murhasta, vaikka hän on jatkuvasti vakuuttanut syyttömyyttään. Louisen kohtalo ei jätä Mariaa rauhaan, vaan hän penkoo tapauksen taustoja Tobiaksen vastustuksesta huolimatta. Paljastuu puistattavaa julmuutta. Mutta miksi Louise alistui kaikkeen ja palasi yhä uudestaan väkivaltaisen miehensä luo? Miksi kukaan ei puuttunut asiaan aikaisemmin – siksikö että mies oli poliisi? Marian kiihkomielinen syventyminen asiaan kärjistää avioparin välejä.

Toinen juonen säie seuraa, miten apulaissyyttäjä Madeline Edwards ja komisario Mats Hjörne selvittelevät nuoren kurdimiehen kuolemaa. Ensi alkuun tapaus näyttää hirttäytymällä tehdyltä itsemurhalta, mutta jokin siinä arveluttaa. Vai onko poliisi epäluuloinen vain siksi, että on kyse kurdiperheestä? Madeline paneutuu työhönsä niin täysillä, että suhde teini-ikäiseen tyttäreen alkaa kärsiä. Mikä on tärkeysjärjestys elämässä?

Missionsa vuoksi Wennstamin teksti saattaa vaikuttaa hieman kärjistetyltä, mutta jännitys säilyy ja loppu yllättää. Ihan hyvä trilleri siis!

HIETAMIES, EVE: Tarhapäivä

Toimittaja Antti Pasanen jää täysin valmistautumattomana yksinhuoltajaksi, kun vaimo lähtee suoraan synnytyslaitokselta omille teilleen. Tästä kerrottiin Hietamiehen teoksessa Yösyöttö, joka ilmestyi vuonna 2010. Tarhapäivä-teos jatkaa tarinaa. Nyt Paavo-poika on viisivuotias ja pienperheen elämä on löytänyt tutut raiteensa: aamuherätys ja aamupuuhat, Paavo tarhaan ja Antti töihin juttuja tekemään, Paavo tarhasta, ruokailu, iltapuuhat ja nukkumaanmeno. Ovat tietyt kirjat, tietyt lelut ja tietyt rutiinit. Välillä isä ja poika ottavat yhteen kiivaasti ja itkevätkin, mutta luottavat silti keskinäiseen kiintymykseen. Välillä Antti ahdistuu vastuun määrästä ja omasta riittämättömyydestään: miten ihmeessä hän pystyy kasvattamaan lapsestaan terveen ja itsetunnoltaan vahvan ihmisen? Suurin ristiriita Paavon ja Antin välillä syntyy suhteessa ex-vaimoon, jota Antti kutsuu Pia-Perkeleeksi. Mielenterveydeltään horjuvassa Piassa herää välillä äidintunteita ja hän haluaa osallistua lapsensa elämään, muttei tosipaikassa jaksakaan pitää huolta tai kantaa vastuuta. Paavo kuitenkin antaa anteeksi kaikki hylkäämiset ja laiminlyönnit ja kaipaa jatkuvasti äitinsä luo. Hänen mielestään isä on TY (= tyhmä) rajoittaessaan tapaamisia.

Antin elämä mutkistuu entisestään, kun hän yhtäkkiä on vastuussa myös ystävänsä Ennin Terttu-tyttärestä. Miten tilanteessa voi pärjätä mies, joka ei tiedä edes mekon ja tunikan eroa? Terttu taas on supernaisellinen pieni tyylitaituri.

Tarvitsin tonniviisisataakuutioisia prätkiä, laskuvarjojääkäreiden selviytymisleirejä, raskasta rokkia, nahkartosin, sylitanssin, lautasellisen makkaraa, pihviä ja pekonia, hävittäjän… Sen sijaan sain osakseni pinnejä, pompuloita, prinsessoja, perhosia, hileitä, hamstereita mekoilla ja hamstereita ilman mekkoja.

Enni on Antille rakas ja läheinen kuin sisar – vai olisiko sittenkin kehittymässä ihan muunlainen suhde? Epäröintiä ja väärinymmärtämistä riittää.

Hietamies osaa kirjoittaa arkipäivän asioista niin hauskasti ja vetävästi, että teos pitää otteessaan loppuun saakka. Kaikki tapahtumat ovat lapsiperheessä ihan mahdollisia, joten kirjailijan ei tarvitse turvautua liioitteluun eikä turhaan dramatisointiin. Henkilöhahmoista jää mieleen vaikkapa lehtikuvaaja Peippo, joka tuntuu kaiken aikaa elävän jossain muussa ulottuvuudessa, mutta osoittautuu silti kullan arvoiseksi perheen elämässä.

STEN, VIVECA: Syvissä vesissä

Ruotsin dekkaritaivaan uusin tähti Viveca Sten on ammatiltaan lakiasiainjohtaja ja työskennellyt useissa eri yrityksissä, viimeksi tanskalais-ruotsalaisessa PostNordissa. Hän on julkaissut lainopillisia tietokirjoja ja kirjoittanut tähän mennessä neljä osaa suosittuun Sandhamn-dekkarisarjaan. Sarjan ensimmäinen osa Syvissä vesissä ilmestyi ruotsiksi vuonna 2008. Siitä on tehty jo tv-sarjakin, mikä ehkä innosti kääntämään teoksen myös suomeksi.

Kirjasarjan päähenkilöitä ovat rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson ja tukholmalaisjuristi Nora Linde. He ovat olleet sydänystäviä lapsuudesta saakka ja kasvaneet kiinni perinteiseen saaristolaiselämään. Heitä yhdistävät myös nykyhetken ongelmat. Thomas on toipumassa suuresta surusta ja Nora puolestaan on kokemassa murroskautta niin työ- kuin avioelämässäkin. Heidän yhteistyötään tarvitaan kun Sandhamnin rantaan ajautuu miehen ruumis. Mies on sotkeutunut kalaverkkoon, joten kuolemaa voisi pitää kalastusonnettomuutena, mutta miksi miehen ympärillä on köysisilmukka? Tapaus muuttuu entistä epäilyttävämmäksi, kun miehen serkku löytyy pahoinpideltynä ja kuolleena majapaikastaan. Miksi serkukset ovat puuhanneet? Kuka on halunnut heidän kuolevan? Poliisilla on aluksi hyvin vähän johtolankoja. Itse asiassa lukija tietää asiasta huomattavasti enemmän, koska kirjailija on päästänyt hänet hetkittäin seuraamaan eri henkilöiden ajatuksia ja puuhia.

Viveca Sten jatkaa ruotsalaisten naisdekkaristien saarelaislinjaa eli vertailukohteena voisivat olla Mari Jungstedt (Gotlanti), Camilla Läckberg (Fjällbacka) ja Ann Rosman (Marstrand). Sandhamn on Viveca Stenille tuttua seutua, mikä antaa paikalliskuvaukseen väriä ja uskottavuutta. Tukholman saaristossa sijaitseva hiekkasaari vetää puoleensa yhä enemmän turisteja ja vanhat talot ovat niin hinnakkaita, etteivät saarelaiset enää pysty niitä itse ostamaan. Yhteiskunnallinen teema ei ole kärjistetty, mutta vastakkainasettelu saaren alkuperäisten asukkaiden ja ökyrikkaiden ulkopuolisten välillä on kuitenkin selvä. Sieltä löytyy ehkä syy murhiinkin? Juoni on näppärästi rakennettu, mutta syyllisen pystyy kyllä arvaamaan melko varhaisessa vaiheessa. Noran ja Thomaksen elämä alkaa tarinan edetessä kiinnostaa siksi paljon, että jatkoa jää odottamaan.

VIGAN, DELPHINE DE: No ja minä

Ranskalainen Delphine de Vigan (s. 1966) saavutti suursuosion neljännellä romaanillaan No ja minä. Teos voitti vuonna 2009 Ranskan kirjakauppiaiden jakaman palkinnon ja oli ehdokkaana arvostettuun Goncourt-palkintoon. Kirja sopii helppolukuisuutensa ansiosta nuorille, mutta kiinnostaa yhteiskunnallisen sanomansa ansiosta myös aikuisia.

Kirjan kertoja eli ”minä” on 13-vuotias Lou. Huikean älykkyysosamäärän omaava tyttö laatii lähes pakkomielteisesti itselleen erilaisia listoja ja älyllisiä tehtäviä, koska saa siitä turvallisen olon. Hän on hypännyt kahden luokan yli ja on siis luokkatovereitaan paljon nuorempi, pelokas ja puhumaton hiiviskelijä. Ainoastaan kaikkien tyttöjen ihailema komea häirikkö Lucas kiinnittää Louhun huomiota ja osoittaa yllättävää myötätuntoa ja arvostusta. Loun hiljainen yksinäisyys jatkuu kotioloissa. Vanhemmat eivät tunnu pääsevän yli nuoremman tyttären kätkytkuolemasta, vaan äiti vajoaa yhä syvemmälle apatiaan ja isä pakenee töihinsä.

Kaikki muuttuu, kun Lou tutustuu rautatieasemalla tupakkaa kerjäävään Nohon. Äitinsä hyljeksimä No on asunut suuren osan elämästään laitoksissa, mutta 18 vuotta täytettyään joutunut kadulle, koko elämä mahdutettuna yhteen matkalaukkuun. Kun Lou perehtyy syvällisemmin asunnottomien ongelmaan, hän järkyttyy toisaalta kodittomien ihmisten määrästä ja toisaalta siitä, miten vähän tilanteen parantamiseksi tehdään.

Me osaamme lähettää yliäänikoneita ja ohjuksia avaruuteen, tunnistaa rikollisen hiuksen tai pikkuriikkisen ihohiukkasen avulla, kehittää tomaatin, joka säilyy kolme viikkoa sileänä jääkaapissa, ladata mikroskooppisen pieneen siruun miljardeja tiedostoja. Osaamme antaa ihmisten kuolla kadulla.

Lou päättää pelastaa ystävänsä Non ja kutsuu tämän kotiinsa asumaan. Kokeilu tuntuukin onnistuvan: No saa työpaikan ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Yllättäen hänen läsnäolonsa piristää Loun vanhempia ja vetää heitä takaisin normaaliin elämään. Teos ei kuitenkaan pääty yleiseen onneen, sillä se ei ole satu vaan realistinen kannanotto.

HAMMER, LOTTE & HAMMER, SØREN: Kaikella on hintansa

Sisarukset Lotte ja Søren Hammer ovat nousseet nopeasti tanskalaisen dekkarimaailman kärkeen. Vuonna 2011 suomeksi ilmestynyt esikoisteos Saastat aloitti rikosylikomisario Konrad Simonsenista ja hänen murharyhmästään kertovan dekkarisarjan. Kaikella on hintansa on sarjan toinen osa ja kolmas osa Yksinäisten sydänten kerho ilmestyy suomeksi keväällä 2013.

Grönlannin jäälakeuksien keskeltä, kaukana kaikesta, löytyy naisen ruumis. Nainen tunnistetaan amerikkalaiselta tutkimusasemalta 25 vuotta aiemmin kadonneeksi tanskalaiseksi sairaanhoitajaksi, mutta miten ja miksi hänet tuolloin tuotiin jäätikölle kuolemaan erittäin raa’an murhan uhrina? Rikosylikomisario Konrad Simonsenille löytö on järkytys, sillä vuosia aiemmin hän selvitteli täsmälleen samanlaista murhaa. Hän uskoi silloin löytäneensä syyllisen, etenkin kun epäilty teki itsemurhan ennen oikeudenkäyntiä. Grönlannin tapauksen kanssa ei miehellä kuitenkaan voinut olla mitään tekemistä. Erehtyikö Simonsen pahan kerran ja ajoi syyttömän ihmisen kuolemaan?

Lisää murhattuja naisia ja lisäksi yksi läheltä-piti-tapaus paljastuu, kun eri alueiden poliisitiedostoja aletaan yhdistellä. Aika pian todennäköinen murhaaja on selvillä, mutta niin ovelasti selustansa suojanneena, ettei toteennäyttäminen tunnu mahdolliselta. Poliisi pystyy jopa päättelemään, miksi mies murhaa tietyn näköisiä ja tietyn ikäisiä naisia, mutta houkutuslinnun käyttäminen lienee arveluttavaa? Tutkimuksia mutkistavat vielä poliittiset kytkennät ja jopa eräiden valtioiden intressit, jotka vaativat salaamaan erinäisiä menneisyyden asioita. Kaikella on hintansa…

Simonsen on mielenkiintoinen hahmo. Hän on vaativainen ja kärsimätön esimies, mutta ymmärtää (ainakin toisinaan) erehtymisen olevan inhimillistä. Hän on valmis epäsovinnaisiin keinoihin (esimerkiksi selvänäkijän käyttöön ja yhteistyöhön rikollisten kanssa), kunhan tapaus vain saadaan selvitettyä. Simonsenin apuna on taitava ja hillitty Kreivitär sekä kunnianhimossaan yli-innokas nuori Pauline. Henkilöiden välillä vallitsevat suhteet ja tunteet on kuvattu hyvin.

Kirja onnistuu säilyttämään jännitteen loppuun saakka, sillä tähdellisiä johtolankoja löytyy vähän kerrassaan. Jossakin vaiheessa hyödynnetään hieman liian tuttuja juonikuvioita ja loppuratkaisu puolestaan on joiltakin osin moraaliltaan kyseenalainen, mutta silti Kaikella on hintansa -teos on hyvätasoinen dekkari.

HISLOP, VICTORIA: Saari

Englantilaisen Victoria Hislopin (s. 1959) esikoisteos Saari sai vuonna 2007 parhaan uuden kirjan Galaxy British Awards – palkinnon. Teoksen elokuvaoikeudet kiinnostivat Hollywoodia, mutta Hislop myi oikeudet polkuhintaan Kreikan televisiolle. Tuloksena oli 26-osainen sarja, joka osoittautui Kreikan historian suosituimmaksi tv-sarjaksi. Hislop on todellinen Kreeta-fani, joka hyödyntää Saari – teoksessa omia kokemuksiaan ja havaintojaan.

Alexis Fieldingin kreetalaissyntyinen äiti ei ole koskaan suostunut puhumaan menneisyydestään, joten 25-vuotiaana Alexis lähtee itse etsimään juuriaan ja matkustaa Kreetalle suvun alkuperäiseen kotikylään. Siellä hänelle paljastuu vähitellen suvun tarina, jossa riittää traagisia käänteitä mutta myös suurta rakkautta. Kiinteästi tarinaan liittyy Spinalongan saari, jonka leprasiirtolassa Alexiksen äidinäidinäiti Eleni vietti viimeiset vuotensa – näköetäisyydellä kodistaan ja perheestään. Vaikka spitaalilla oli paha maine, ei elämä siirtolassa välttämättä ollut kauhistuttavaa ja maailmansodan riehuessa saari saattoi olla jopa turvallinen.

Elenin tyttäret Anna ja Maria joutuivat siis kasvamaan ilman äitiään. Kiihkeä ja itsekeskeinen Anna halusi edetä yhteiskunnassa, mutta millä hinnalla? Hänen teoillaan oli kauaskantavia vaikutuksia monen ihmisen elämään eikä vähiten tyttären eli Alexiksen äidin elämään. Ansaitsiko hän kuitenkaan unohdusta ja tuomiota? Lempeää Mariaa taas kohtalo kuritti ankarimman jälkeen, mutta ehkäpä myös palkitsi lopulta.

Hislop kuvaa uskottavasti leprasiirtolan elämää suruineen ja iloineen. Saarella elävä yhteisö taisteli oikeuksiensa puolesta ja saavutti voittoja (esimerkiksi asianmukaisen sairaalan), vaikka viranomaiset suhtautuivat nihkeästi uudistuksiin (miksi käyttää varoja ihmisiin, jotka kuitenkin pian kuolisivat?). Koko ajan kehiteltiin myös toimivaa parannuskeinoa, mikä piti sairaiden rohkeutta yllä. Tarina etenee rauhallisesti eikä mässäile kauheuksilla vaikka tragedioita tapahtuukin. Henkilöissä on hieman painotettu paha tyttö – hyvä tyttö – asetelmaa, mutta kaikkinensa tarina on lämminhenkinen.