KAKSI TEOSTA HYYTÄVÄÄ JÄNNITYSTÄ

ADLER-OLSEN, JUSSI: Pullopostia

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: Flaskepost fra P
Suomennos: Katriina Huttunen

Tanskalainen Jussi Adler-Olsen (s. 1950) on aiemmin työskennellyt kustannustoimittajana, näytelmäkirjailijana, kitaristina, säveltäjänä ja kääntäjänä. Hänen apulaispoliisikomisario Carl Mørckistä ja Osasto Q:sta kertova dekkarisarjansa on saavuttanut suurta suosiota myös kotimaan ulkopuolella ja sarjan kolmas osa Pullopostia on voittanut mm. pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon vuonna 2010.

Kaksi pientä poikaa kyyhöttää venevajaan vangittuina, nälästä ja pelosta nääntyneinä. Viime hetkellä ennen kidnappaajan saapumista onnistuu vanhempi pojista kirjoittamaan omalla verellään lyhyen viestin ja pudottamaan sen pulloon suljettuna lautojen välistä veteen. Aikanaan pullo löytyykin ja toimitetaan Tanskan poliisille, mutta unohtuu vuosiksi ikkunalaudalle. Kun Carl Mørck saa tekstin käsiinsä, se on haalistunut miltei lukukelvottomaksi. Lisäksi epäilyttää, onko viesti edes vakavasti otettava avunhuuto vai vain poikien kolttonen.

Lukija tietää jo varhaisessa vaiheessa, mistä on kyse. Vinoutuneella tavalla kiihkouskovaisten ja väkivaltaisten vanhempien poika kostaa tunnekylmää lapsuuttaan sieppaamalla eristäytyneisiin uskonlahkoihin kuuluvien perheiden lapsia. Mies on psykopaatti, mutta jollakin tavalla syyt hänen kieroutumiseensa tulevat ymmärrettäviksi kun hänen taustansa välähdyksittäin selviää. Poliisi onnistuu tuskallisen hitaasti kerimään auki pullopostista alkanutta vyyhtiä, sillä uskonlahkot sulkevat tiukasti rivinsä eivätkä paljasta keskuudessaan sattuneita murhenäytelmiä. Samaan aikaan poliisia työllistää vielä tuhopolttojen sarja.

Synkkien rikostapausten lomaan tuo helpotusta se huumori, jolla kuvataan osasto Q:ta. Äksy ja jääräpäinen Carl Mørck on perimmältään aika sympaattinen ja sihteeri Rose taas hämmentävän monipersoonainen, mutta komisarion apulainen Assad vie kyllä molemmista voiton. Miehen salaperäinen tausta alkaa kutkuttaa yhä enemmän, kun hänestä paljastuu odottamattomia taitoja ja miltei yliluonnollista terävyyttä. Samalla sanalliset (tahalliset vai tahattomat?) kompastelut ja huonot vitsit huvittavat.

 "Kerropa minulle, Assad", hän sanoi, "liittyvätkö kaikki sanontasi persereikään?"
Assad virnisti. "Osaan minä pari sellaista, joissa sitä ei ole. Ne ovat huonoja."
Okei. Jos tuo oli Syyriassa huumoria, hänen suunpielensä saisivat tosiaan ottaa rennosti, jos hän joskus onnettomuudekseen joutuisi sinne.
 

Pullopostia on melko laaja dekkariksi (551 s.), mutta onnistuu pitämään jännityksen yllä loppuun asti ja vielä yllättämäänkin. Teksti etenee jouhevasti kohtauksesta toiseen eikä pitkittämisen tai toiston tunnetta synny. Tässä on dekkari parhaimmillaan!

SUND, ERIK AXL: Unissakulkija

Kustantaja: Otava 2014

Alkuteos: Hungerelden

Suomennos: Kari Koski

Erik Axl Sund on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyvät ruotsalaiset Håkan Axlander Sundquist (s. 1965) ja Jerker Erikson (s. 1974). Håkan on ääni-insinööri ja muusikko, jonka yhtye iloveyoubaby! edustaa elektropunkia. Jerker puolestaan on toiminut Håkanin yhtyeen tuottajana ja työskentelee nykyisin kirjastonhoitajana vankilassa. He saivat vuonna 2012 Ruotsin Dekkariakatemian erikoispalkinnon Victoria Bergman -trilogiastaan. Sarjan ensimmäinen osa Varistyttö ilmestyi suomeksi keväällä 2014 ja toinen osa Unissakulkija sopivasti nyt kesälomalukemiseksi. Kolmannen ja viimeisen osan Varjojen huoneen arvioitu ilmestymisaika on lokakuussa. Kaikista parasta olisi, jos pystyisi lukemaan osat yhtäjaksoisesti, mutta kukapa malttaa odottaa syksyyn asti?

Unissakulkija jatkaa saumattomasti siitä hetkestä, johon Varistyttö jäi. Rikoskomisario Jeanette Kihlbergin poika on kadonnut salaperäisesti kesken huvipuistovierailun, kenties kokemaan samanlaista kohtaloa kuin Varistytössä julmasti murhatut maahanmuuttajapojat. Noiden murhien tutkiminen on rahallisista syistä virallisesti lopetettu, mutta Jeannette jatkaa silti omaa selvitystyötään. Samanaikaisesti poliisi joutuu tutkimaan säälimättömiä murhia, joiden kohteena tällä kertaa ovat aikuiset. Uhreilla tuntuu olevan yhteyksiä toisiinsa niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin ja kaiken aikaa nousee esiin nimi Victoria Bergman… Ystävänsä terapeutti Sofia Zetterlundin avulla Jeannette yrittää rakentaa murhaajasta psykologista profiilia, mutta kuinka luotettava yhteistyökumppani Sofia on? Hänhän on juuri havainnut itsessään sivupersoonan, jonka kokemuksista ja tekemisistä hänellä on vain hämäriä aavistuksia. Jälleen kerran kirja loppuu äkisti kesken tilanteen.

Unissakulkija sukeltaa syvälle rikkoutuneeseen mieleen. Isänsä ja muidenkin miesten hyväksikäyttämä tyttö pystyy elämään vain luomalla itselleen sivupersoonia, jotka ottavat kantaakseen tuskan, häpeä ja vihan.

Matelija syö ja nukkuu ja Unissakulkija seisoo ulkopuolella ja katselee mitä Victorian muut osat tekevät puuttumatta asiaan. Unissakulkijasta hän pitää kaikkein vähiten, mutta samalla hän tietää, että sillä on parhaat mahdollisuudet jäädä henkiin, ja se on se osa jota hänen tulee kehittää. Muut on kuorittava pois.

Sitten on Varistyttö, ja Victoria tietää, ettei sitä osaa voi ottaa pois hänestä.

Varistyttöä ei voi hallita.

Nyt joutuu pohtimaan myös kiusaamisen olemusta. Miksi jostakusta tulee kiusaaja? Miten hän valitsee uhrinsa? Tuskinpa esimerkiksi koulukiusaajat osaavat aavistaa, miten kauaskantoisia vaikutuksia heidän teoillaan voi olla. He unohtavat menneen varsin pian, mutta kiusattu jää kiinni vihaansa.

Lumipallo heitettiin pyörimään neljännes elämää aiemmin työkaluvajassa Sigtunan humanistisessa lukiossa, ja vyöryessään se tempaisi mukaansa hänetkin ennen kuin jatkoi matkaansa kohti väistämätöntä.

Tämäkin trilogian osa vie mukanaan eikä itse asiassa tunnu yhtä ahdistavalta kuin Varistyttö, vaikka käsitteleekin pimeyttä ja hulluutta. Lukija tietää huomattavasti enemmän kuin kirjan henkilöt, mikä aiheuttaa pelkoa heidän puolestaan.

PS. Kirjan kansi on jälleen mukailu Carl Larssonin maalauksesta. Peiliin ei nyt kuvastukaan taiteilija, vaan…

HISLOP, VICTORIA: Elämänlanka

Kustantaja: Bazar 2014

Alkuteos: The Thread

Suomennos: Susanna Tuomi

Victoria Hislop (s. 1959) herätti huomiota heti esikoisteoksellaan Saari, jonka ansiosta hän sai vuonna 2007 parhaan tulokkaan British Book Awards -palkinnon. Kirjasta tehtiin 26-osainen tv-sarja, joka on Kreikassa ollut äärimmäisen suosittu ja jota on esitetty Suomessakin.

Elämänlanka-romaanin tapahtumapaikkana on suurimmaksi osaksi kreikkalainen Thessalonikin kaupunki ja kuvauksen kohteena sen traagiset vaiheet vuodesta 1917 vuoteen 2007. Vuonna 1917 kaupunki paloi miltei maan tasalle, vuonna 1922 se joutui ottamaan vastaan valtavan määrän Turkista paenneita kreikkalaisia ja vuosina 1941–1944 se oli saksalaisten miehittämä, menetti suuren osan juutalaisväestöstään ja joutui liittoutuneiden pommittamaksi. Vuonna 1978 Thessalonikiin iski voimakas maanjäristys, joka tuhosi monia arvokkaita rakennuksia.

Romaanissa liikutaan niin rikkaiden kuin vähävaraisten parissa. Rikkaita edustaa jääkylmä kangaskauppias Konstantinos Komninos, jolle tärkeintä elämässä on haalia omaisuutta keinolla millä hyvänsä ja pröystäillä seurapiirien huipulla. Vaimo on hankittu edustamaan ja synnyttämään, poika jatkamaan kauppaliikettä. Vaimo alistuukin yksinäiseen elämään kullatussa häkissä, mutta Dimitri-poika valitsee oman tiensä. Lapsena saadut vaikutteet ja solmitut ystävyyssuhteet ohjaavat hänet sosialismin pariin ja taisteluun saksalaisia vastaan.

Toisaalta seurataan tapahtumia köyhien korttelissa, jossa eri uskontojen ja kulttuurien edustajat elävät vieretyksin niukasta elannosta taistellen. Tänne saapuu pieni Katerina, joka on Smyrnan sekasortoisessa evakuoinnissa joutunut omasta perheestään eroon, mutta päässyt onnekkaasti hyvään huomaan. Katerinan luontainen lahjakkuus ompelijana osoittautuu myöhemmin merkitykselliseksi ja kirjontalanka hänen käsissään todelliseksi elämänlangaksi. Katerinan ja Dimitrin rakkaustarina yhdistää eri kaupunginosia ja säätyjä keskenään ja solmii juonen haaroja yhteen.

Elämänlanka on vetävä lukuromaani, jossa on sekä romantiikkaa että jännitystä. Thessalonikin historia avautuu luotettavasti ja monipuolisesti kaikessa värikkyydessään ja traagisuudessaan. Ihmiset vaikuttavat aidoilta ja uskottavilta, mutta voiko kenenkään kohdalle ihan oikeasti osua näin monta yllättävää sattumaa? Ei pieni epäuskottavuus kuitenkaan haittaa, sillä juoni pysyy hyvin koossa.

PS. Kirjan takakannessa paljastetaan ihan liikaa tapahtumista, osa jännityksestä katoaa auttamatta. Tosin kirjailija itse syyllistyy samaan prologissaan, jota ei oikeastaan tarvittaisi lainkaan.

ANDERSSON, LENA: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta

Kustantaja: Siltala 2014

Alkuteos: Egenmäktig förfarande – en roman om kärlek

Suomennos: Sanna Manninen

Ruotsalaisen Lena Anderssonin (s. 1970) viides romaani Egenmäktig förfarande – en roman om kärlek voitti syksyllä 2013 kaunokirjallisuuden August-palkinnon, joka arvostukseltaan vastaa suomalaista Finlandia-palkintoa. Teräväsanaisen kolumnistin maineessa oleva Andersson toimii kirjallisuuskriitikkona Svenska Dagbladetissa ja kolumnistina Dagens Nyheterissä ja Fokus-aikakauslehdessä. Ilahduttavan rivakasti suomennettu Omavaltaista menettelyä : romaani rakkaudesta on kooltaan pieni mutta sisällöltään antoisa – etenkin jos pitää mustasta huumorista.

Ester Nilsson on kolmekymppinen runoilija ja esseisti, joka elää järkevässä ja yllätyksettömässä parisuhteessa, kunnes kohtaa työtehtävien puitteissa keski-ikäisen videorunoilija Hugo Raskin. Jokin Hugossa vetoaa Esteriin niin, että hän rakastuu päätä pahkaa:

Ester meni aivan voimattomaksi katsoessaan Hugon liikkeitä ja ajatellessaan, miten aistillisen täytyy olla jokaisen, joka näkee kauneutta sateessa seisovissa ihmisissä. Eikö hän ollutkin koko elämänsä etsinyt juuri sitä?

Intohimo roihusi Esterin sisällä. Polttomoottorit kävivät kaikilla sylintereillä. Hän eli pelkällä ilmalla. Hän ei syönyt eikä kaivannut ravintoa. Hän ei juonut eikä tuntenut janoa. Päivä päivältä housut roikkuivat hieman enemmän. Hänen lihansa oli tulessa eikä hän pystynyt nukkumaan.

Esterin avoliitto loppuu siihen. Uusi suhde etenee ensin lupaavasti: on tapaamisia kahviloissa, pitkiä älykkäitä keskusteluja (pääasiassa Hugosta) ja viimein rakastelua. Ester on onnesta huumaantunut ja innoissaan, mutta Hugo alkaa vetäytyä. Voiko häntä sitten vaatia vastuuseen asiasta, jota pitää hetken huvituksena itselleen yhdentekevän naisen kanssa? Voiko häntä syyttää julmuudesta, jos hän tietoisesti tai tiedostamattaan herättää Esterissä toivonkipinän yhä uudestaan? Ainakin tarinan edetessä tulee halu ravistella Esteriä itseään! Miksi hän yhä uudestaan nöyryyttää itsensä haikaillessa haluttoman miehen perään?  Miksi hän pettää itseään ja tulkitsee selvät kohteliaisuusfraasitkin rakkaudentunnustuksiksi? Nainen on tunnetusti selkeä-älyinen analyytikko, mutta osoittautuu rakastuessaan täysin kritiikittömäksi, sokeaksi ja kuuroksi!

Puhumisesta ei ole mitään hyötyä. Rehellisiä vastauksia ei tule, mikä johtuu huomaavaisuudesta. Toinen pettää ja toista petetään, eikä mitään puhuttavaa ole, sillä silloin kun ei ole halua, ei ole myöskään velvollisuuksia. Armeliaisuudesta tehty teko ei paljon lämmitä, jos toinen toivoo, että se on tehty rakkaudesta.

Andersson havainnoi tarkkanäköisesti henkilöidensä ja heidän tunteidensa kehittymistä, mutta tuntuu julmalta, että Esterin tuskaisa pyristely Toivon parissa saa jatkua jatkumistaan. Silti hienosti muotoillut lausahdukset saavat myös nauramaan ja nauttimaan oivalluksista. Tarina sinällään on arkipäiväisen tuttu, mutta se on kerrottu tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Harva kirja herättää lukijassa näin voimakkaita tunteita.

KAKSI DEKKARIA JUHANNUSLUKEMISEKSI

LINDGREN, MINNA: Ehtoolehdon pakolaiset

Kustantaja: Teos 2014

Siiri Kettunen heräsi kauheaan meteliin ja luuli joutuneensa helvettiin. Hän kuunteli yläpuoleltaan tulevaa jyrinää, seinän takaa kuuluvaa pauketta ja jostain kaukaa kantautuvaa ryskettä ja muisti, että Ehtoolehdossa oli jo jonkin aikaa uhkailtu asiakkaita putkiremontilla.

Ehtoolehdon pakolaiset on itsenäinen jatko-osa vuonna 2013 ilmestyneelle ja suuren suosion saavuttaneelle Kuolema Ehtoolehdossa -teokselle. Kirjojen nimeämä Ehtoolehto on helsinkiläinen vanhusten palvelutalo, jossa kaiken aikaa tapahtuu jotain kummallista ja epäilyttävää ja jopa vanhuksille vaarallista. Nyt rakennus on muovin peitossa ja kiroilevien miesten temmellyskenttänä. Seinät rysähtelevät ja pölysavu leijailee, mikä pelästyttää jotkut uskomaan, että Neuvostoliitto on hyökännyt Helsinkiin. Lopulta vain sitkein sissi jää lymyämään rakennuksen uumeniin ja kaikki muut hankkiutuvat kuka minnekin. Tarmokas Siiri saa idean kimppakämpästä ja Anna-Liisan tuore aviomies pystyy tarjoamaan Hakaniemestä sopivan asunnon, hieman oudon kyllä satiinilla päällystettyine seinineen, pyöreine sänkyineen ja alapesualtaineen.

Kirjassa on herkullisia henkilöhahmoja. Yhdeksänkymppiset rautarouvat ovat tietenkin omaa luokkaansa, filosofisen rauhallisia, pienistä asioista nauttivia ja valmiita kaikkeen uuteen. Kuolema on heille luonnollinen osa elämää ja joskus jopa tervetullut tapahtuma. Nuoret kotiavustajat saavat vanhoilta rouvilta hieman opastusta ja äidillisiä neuvoja, vaikka kauhistuttavat etenkin Anna-Liisaa ronskilla ja kielioppivirheitä vilisevällä puheellaan. Afrikkalaisten maahanmuuttajien kanssa Siiri vaihtaa ruokareseptejä ja löytää tapoja tuottaa molemmille osapuolille hyötyä ja iloa. Tämä onkin kirjan opetus: avosydäminen löytää ystäviä mistä vain.

Ehtoolehdon pakolaiset on lämminhenkinen veijaritarina, mutta myös ironinen kuvaus vanhusten asemasta. Ikäihmisten mielipidettä remontista ei kysellä eikä heidän turvallisuudestaan huolehdita. Ylimielinen projektipäällikkö suoltaa tyhjää:

Ja jep. Huomenta, jengi! Sinikka tuossa sanoi seikkailu, ja seikkailu onkin hyvä sana.

Palvelutalon asukkaiden oikeuksia ei kukaan valvo, vaan heitä rahastetaan tunnontuskitta. Maksu asunnosta juoksee kaikkine mahdollisine lisäkuluineen, vaikka vanhus asuisi omalla kustannuksellaan muualla remontin ajan. Kuntoutusjaksolla olevan on otettava kotihoidon palvelut vastaan, vaikkei haluaisi eikä itse asiassa oikein tarvitsisikaan. Kotiavustajat taas ovat ammattitaidoltaan ja palveluhalultaan vaihtelevaa porukkaa, joka saapuu asiakkaan luo milloin sattuu ja joskus ei ollenkaan. Eivät toki vanhuksetkaan kaikki puhtaita pulmusia ole.

Minna Lindgren on kirjoittanut kirjan, joka sekä nostaa hymyn huulille että aktivoi ajatuksia. 

BRADLEY, ALAN: Piiraan maku makea

Kustantaja: Bazar 2014

Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie

Suomennos: Maija Paavilainen

Kanadalaisen Alan Bradleyn (s. 1938) työ radio- ja televisioinsinöörinä kesti vuosikymmeniä, mutta samaan aikaan hän loi myös kirjailijan uraa: käsikirjoituksia televisiolle, novelleja ja muistelmia. Vuonna 2007 Bradley otti vaimonsa yllytyksestä osaa englantilaiseen Debut Dagger-kilpailuun ja voitti sen Flavia de Lucea käsittelevällä romaaninluonnoksella. Hän sijoitti kirjan Englantiin ja tavoitti peribrittiläisen tunnelman varsin hyvin, vaikkei ollut maassa koskaan käynytkään. Tästä lähti kehittymään kokonainen Flavia de Luce –sarja, jossa tähän mennessä on ilmestynyt kuusi osaa.

Piiraan maku makea sijoittuu englantilaiseen maalaiskylään ja vuoteen 1950. De Lucen perhe asuu vanhassa Buchshawn kartanossa, suvun perinteiden ympäröimänä. Äiti on julistettu kuolleeksi, joskaan hänen ruumistaan ei ole koskaan löydetty (kehittyykö tästä jatkossa jotain?). Isä elää omassa maailmassaan ja tutkii postimerkkejä. Sisaret ovat inhottavia ja kiusaavat Flaviaa niin sanoin kuin teoin. Tosin Flaviakaan ei ole lempeä hymytyttö, vaan kehittelee enoltaan perimässä laboratoriossa kiusallisia yllätyksiä läheisilleen. Tyttö on 11-vuotiaana jo täysin sisällä kemian saloissa ja tavattoman innostunut etenkin myrkyistä.

Oli kemiallisessa mielessä loogista, päättelin, että jos sekä alkalisuola että kanaliemi olivat parannuskeinoja, niin elähdyttävä vaikutus täytyikään olla lasillisella poreilevaa kanalientä!

Eräänä päivänä keittiön rappusilta löytyy kuollut kurppa, nokassaan postimerkki. Miksi isä hermostuu siitä aivan hirveästi? Entäpä sitten, kun Flavia löytää kurkkupenkistä kuolevan miehen? Kuka hän on? Onko mies murhan uhri? Flavia ryhtyy selvittelemään arvoitusta penkomalla arkistoja ja haastattelemalla ihmisiä ja käyttämällä välillä hieman kierojakin konsteja. Lopulta hän ratkaisee murhan kemiantaitojensa ansiosta.

Kirjassa on leppoisaa vanhanajan henkeä ja sitä suositellaankin neiti Marplesta ja Viisikko-kirjoista pitäville. Tyyli on hieman lapsenomainen, nuoresta sankarittaresta johtuen, ja samalla salakavalan ilkikurinen. Keskustella voi toki siitä, onko Flavian hahmo ihan uskottava, mutta tavanomaisesta poikkeava ja piristävä hän joka tapauksessa on. Kirja sopii kaikille niille, jotka ovat kyllästyneet yhä raaemmiksi käyneisiin dekkareihin ja kaipaavat tilalle älyä ja nokkeluutta. 

KINNUNEN, TOMMI: Neljäntienristeys

Kustantaja: WSOY 2014

Kuusamossa 1973 syntynyt Tommi Kinnunen toimii nykyisin Turussa yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Syksyllä 2012 hän osallistui työväenopiston kirjoittajakurssille, missä muotoutui jo joitakin Neljäntienristeys- teokseen otettuja tekstejä, mutta varsinaisesti ajatus romaanista syntyi keväällä 2013 Kirsti Ellilän vetämällä kurssilla. Siihen asti Kinnunen oli uskonut kirjoittavansa novellikokoelmaa. Jotain novellimaista Neljäntienristeyksessä silti on, sillä se koostuu lyhyistä luvuista ja nopeista tuokiokuvista.

Kirjassa seurataan neljän ihmisen elämäntietä halki vuosien. Ihmiset ovat osittain eri aikakausilta, mutta kuuluvat tavalla tai toisella samaan perheeseen. Ensimmäisenä puhuu pitäjänkätilö Maria, jonka esikuvana on ollut Kinnusen oma isoisoäiti. Itsenäinen ja ronski Maria ei kaipaa miestä vierelleen, vaan kasvattaa tyttärensä yksin ja rakennuttaa kylän komeimman talon yksin. Hän on synnyttäville naisille hellä, mutta isännät saavat kuulla kunniansa. Eletään lestadiolaisseudulla, jossa naisten kuuluu synnyttää:

Yhä uudelleen haurasluiset emännät kaatuvat vuoteille odottamaan yli kymmenennettä lastaa. Huutavat ja kirkuvat, työntävät ja puskevat, pyörtyvät ja huutavat apuun äitejään, siskojaan ja taivaan vaateliasta Jumalaa, kunnes saava syliinsä verisenä kirkuvan tulokkaan.

Seuraava ääni on Marian Lahja-tyttären. Nuorena Lahja oli valmis uhmaamaan rajoja, valmistumaan valokuvaajaksi ja synnyttämään isättömän lapsen. Miksi hänestä tuli myöhemmin niin kova läheisiään kohtaan ja katkera etenkin aviopuolisoaan Onnia kohtaan? Syitä voi etsiä rivien välistä, kunnes seuraavat kertojat paljastavat lisää. Järjestyksessä kolmantena kertojana on Lahjan miniä, Kaarina, jota anoppi ei suostu edes sinuttelemaan niiden neljänkymmenen vuoden aikana jotka asutaan saman katon alla. Samalla kasvaa myös Lahjan ja hänen jälkeläistensä välille kuilu, jota Kaarina ei sovitteluyrityksistään huolimatta onnistu kaventamaan.  Selitys Lahjan käytökselle selviää täysin vasta, kun ääneen pääsee aviomies Onni. Surullinen ja riipaiseva tarina avaa lukijalle myös kirjan prologin, joka on siihen asti kutkuttanut salaperäisyydellään.

Neljäntienristeys on hieno esikoisteos. Henkilökuvat ovat todentuntuisia ja vain syvenevät kertomuksen edetessä. Paljastuu hyviä ja huonoja puolia, hyvässä uskossa ja katkeruuden vallassa tehtyjä vääriä valintoja, anteeksiantoa ja syyllisyyttä. Kirjan yksityiskohdat on mietitty todella viimeisen päälle. Jokaisen kertojan osuus alkaa jollakin virallisella valalla: Marialla se on kätilövala, Lahjalla lottasääntö, Kaarinalla avioliittolupaus ja Onnilla sotilasvala. Lukujen otsakkeena on aina jokin kadunnimi yhdistettynä tapahtumavuoteen, mitä kannattaa seurata. Kadunnimi kuvastaa jollakin tapaa luvun sisältöä, joskus hienovaraisen humoristisesti. Esimerkiksi ”Laukunkantajantie 1944” kertoo perheen valmistautumisesta evakkomatkaan ja ”Huvikuja 1954” rentouttavasta kesämökkielämästä. Lukiessa tulee selattua kirjaa edestakaisin ja verrattua eri henkilöiden kokemuksia samoina ajankohtina. Lukija saa koota palapeliä ja se on hauskaa!

ATKINSON, KATE: Elämä elämältä

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014

Alkuteos: Life after Life

Suomennos: Kaisa Kattelus

“Aika on kehä”, Ursula sanoi tohtori Kelletille. ”Se on kuin… palimpsesti.”

”Voi sentään”, tohtori Kellet sanoi. ”Kuulostaapa rasittavalta.”

Ursula Todd syntyy lumimyräkän keskellä helmikuussa 1910, mutta tämä onkin sitten ainoa fakta joka kirjassa ei muutu. Kirjailija alkaa nimittäin hahmotella erilaisia vaihtoehtoja Ursulan ja hänen läheistensä elämälle (ja kahdelle jäniksenpoikasellekin). Ursula olisi saattanut kuolla synnytyksessä tai sitten selvitä täpärästi hengissä. Hän olisi voinut tulla raiskatuksi tai elää viatonta nuoren tytön elämää. Hän olisi voinut saada sodan aikana surmansa mitä moninaisimmista syistä tai elää kypsään ikään. Hän olisi voinut murhata Hitlerin. Omat valinnat vaikuttavat, mutta pelkällä sattumallakin on osuutensa.

Atkinson vahvistaa tapahtumien merkittävyyttä hienovaraisilla tunnelmakuvauksilla. Ursulan lapsuutta maaseutukartanossa leimaa nostalgisuus. On ihana isä ja huumorintajuinen äiti, suojeleva sisko ja rakastettava pikkuveli. On rauhallista ja turvallista. Myöhemmin tummat sävyt lisääntyvät ja sota-aika on juuri niin ahdistava ja tuhoisa kuin monen muunkin kirjailijan kuvaamana. Kirjan henkilöhahmot pysyvät periaatteessa eri versioissa samanlaisina, mutta erojakin on – esimerkiksi äidin satiirinen elämänote saattaa muuttua kärkevyydeksi ja katkeruudeksi. Kiehtovin henkilöistä on Ursulan täti Izzy, joka seilaa vuosikymmenten halki aina yhtä huvittelunhaluisena ja vapaana.

Elämä elämältä –romaania lukiessa tulee aina katsoa luvun otsikosta, missä vuodessa mennään. Näin pysyy hieman paremmin perillä siitä, mitä Ursulan elämänvaihetta kirjailija kulloinkin rakentaa uudelleen. Aikajärjestyksessähän ei voi pysyä siitäkään syystä, että Ursulan elämä on eri versioissa eripituinen. Kirjan lopussa on yksi vaihtoehtoinen selitys Ursulan elämälle, mutta onko sekään totuus? Onko tarkoituskaan löytää mitään totuutta? Elääkö Ursula todella  elämäänsä yhä uudestaan ja saattaa jopa hämärästi muistaa edelliset elämänsä? Tämä on kiehtova kirja, jossa lukijalle jätetään vapaus valita oma ratkaisunsa.

PS. Yksi huveista Atkinsonia lukiessa voisi olla siteerattujen kirjojen ja kirjailijoiden bongaaminen. Thomas Mannin Taikavuorella on merkittävä osa, mutta listaan mahtuvat ainakin Dante, Jane Austen, Charles Dickens, Henrik Ibsen…

JONASSON, JONAS: Lukutaidoton joka osasi laskea

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: Analfabeten som kunde räkna

Suomennos: Laura Jänisniemi

Jonas Jonassonin (s. 1961) vuonna 2011 suomeksi ilmestynyt romaani Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi saavutti valtaisan suosion. Samanlainen absurdi ja hieman anarkistinen aikuisten satu on myös Jonassonin uusin teos Lukutaidoton joka osasi laskea.

Neljätoistavuotias mustaihoinen tyttö Nombeko Mayeko toimii Etelä-Afrikan suurimmassa slummissa Sowetossa huussintyhjentäjänä. Hän on lahjakas lapsi, mutta valitettavasti maassa jossa mustien koulutus (ainakin tuolloin) katsotaan turhaksi. Paskasäiliöitä kantamalla Nombeko oppii kuitenkin laskemaan ja aikanaan hän keksii keinon lukutaidon opetteluun.

…Ei ollut myöskään mitään syytä uskoa, että tämä hento tyttölapsi olisi aikuiseksi vartuttuaan tekemisissä kuninkaiden ja presidenttien kanssa. Tai säikäyttäisi kokonaisia kansakuntia. Tai vaikuttaisi maailman yleiseen kehitykseen.

  Jos hän ei olisi ollut se joka oli.

  Mutta hänhän oli.

Saniteettiosastolta saatujen potkujen jälkeen Nombeko lähtee toiveikkaana Johannesburgiin, mutta joutuu välittömästi rattijuopon yliajamaksi. Nombeko ei voi maksaa rahalla autoon tulleita lommoja eikä ajajan henkisiä kärsimyksiä, vaan joutuu korvaamaan vahingot työllä. Näin hän päätyy atomipommia salassa kehittelevälle tutkimuslaitokselle ja käytännössä vangiksi tiukkaakin tiukemmin vartioidulle alueelle. Hukkaan aika ei kuitenkaan mene: Nombeko oppii kiinan kielen ja ydintekniikan perusasiat sekä tutustuu eräisiin diplomaatteihin. Kun on mahdollisuus karistaa tutkimuslaitoksen pölyt jaloista ja siirtyä turvalliseen Ruotsiin, on näistä asioista yllättävää hyötyä.

Samaan aikaan Ruotsissa syntyvät erääseen perheeseen kaksospojat, joista kummallekin annetaan säästäväisyyssyistä nimeksi Holger. Veljeksistä toinen on älykäs ja toinen ääliö, mutta kumpaakin tarvitaan ratkaisemaan ongelma, joka syntyy Nombekon mukana Ruotsiin vahingossa tulleesta atomipommista (jota ei siis oikeastaan ole olemassa).

Kirja on todella hulvaton tarina pienistä ihmisistä, jotka joutuvat pienten sattumien vuoksi tekemisiin suurten asioiden kanssa. Äly, juonikkuus ja onni sentään auttavat asiaa siinä missä kiinalainen diplomaatti ja Ruotsin kuningas.

Juoni on varsin monipolvinen ja lennokas, mutta Jonasson pitää langat vakuuttavasti käsissään. Tämän lisäksi kirjassa annetaan lyhyt ja kärkevä katsaus sekä Etelä-Afrikan että Ruotsin poliittiseen historiaan. Hyvää arvosanaa ei kummankaan maan huippujohtajille yleisesti ottaen heru, mutta Ruotsin kuningas ja pääministeri yllättävät.

SUND, ERIK AXL: Varistyttö

Kustantaja: Otava 2014

Alkuteos: Kråkflickan

Suomennos: Kari Koski

Erik Axl Sund on kirjailijanimi, jonka takaa löytyvät aiemmin musiikkibisneksessä vaikuttaneet kaverukset Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundqvist. Heidän Victoria Bergman -trilogiaansa on verrattu Stieg Larssonin Millenium-trilogiaan ja pidetty jopa parempana (ainakin se voitti Ruotsin dekkariakatemian erikoispalkinnon vuonna 2012). Ensimmäinen osa Varistyttö ilmestyi suomeksi maaliskuussa 2014 ja jatko-osat ovat luvassa nopeasti eli kakkososa Unissakulkija ilmestyy kesäkuussa ja viimeinen osa Varjojen huone lokakuussa. Lukijan kannattaisi odottaa kunnes kaikki osat ovat ilmestyneet, sillä ainakin aloitusosa päättyy järisyttävästi kesken tilanteen.

Varistyttö on vetävästi ja kekseliäästi kirjoitettu, mutta tavattoman raaka ja lohduton se kyllä on. Ihmisten toisilleen tekemiä julmuuksia on paljon ja ne kuvataan yksityiskohtaisesti. Ehkä pahinta on se, että tekojen uhreina ovat lapset. Vai olisiko vielä pahempaa se, että lapsipornon harrastajat pitävät tekojaan ikiaikaisen vietin normaaleina seurauksina, jotka Raamattukin sallii? Tämä kysymys nousee esiin:

Kuinka paljon kärsimystä ihminen voi tuottaa muille ennen kuin hän itse lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu hirviöksi?

Kirja alkaa siitä, että tukholmalaisen metroaseman läheltä löytyy nuoren pojan muumioitunut ruumis. Poikaa on pahoinpidelty järjettömän raa’asti ja häneltä on poistettu sukuelimet. Kohta löytyy toinen ruumis, myös selvästi julman kidutuksen kohteeksi joutunut. Ja kolmas… Pelkästään uhrien henkilöllisyyden selvittäminen osoittautuu vaikeaksi, murhaajasta puhumattakaan. Jossain vaiheessa voimansa yhdistävät poliisi Jeanette Kihlberg ja psykoterapeutti Sofia Zetterlund, joilla kummallakin on henkilökohtaisia ongelmia - Jeannetella aviokriisi ja Sofialla työpaineiden aiheuttama väsymys sekä menneisyyden painolastia.

Nykyhetkeen lomitetaan menneisyyteen liittyviä välähdyksiä, joiden merkitystä surmattujen poikien tapauksiin voi pitkään vain arvuutella. Sofian asiakkaista kahdella on monipersoonallisuushäiriö (dissosiaatio). Näistä toinen on entinen lapsisotilas, joka tuo Sofian mieleen omat rajut kokemukset vapaaehtoistyöntekijänä Sierra Leonessa vuonna 2001. Toinen asiakas on nuori nainen, Victoria Bergman, jonka muistikuvat vievät lapsuuteen 1980-luvulle. Oma isä (ja muutama muukin mies) käytti lasta seksuaalisesti hyväksi äidin puuttumatta tilanteeseen mitenkään. Tytön mieli särkyy, mutta onko hän tekstissä mainittu Varistyttö?

PS. Varistytön kansi on oivaltava. Sen pohjana on Carl Larssonin tuttu maalaus, joka alkuperäisenä henkii turvallisuutta ja lämpöä. Pienillä muutoksilla siitä on saatu pahaenteinen ja kammottava kuva, josta viattomuus on kaukana.

TARTT, DONNA: Tikli

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: The Goldfinch

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Yhdysvaltalaisen Donna Tarttin (s. 1963) vuonna 1992 ilmestynyt huikea esikoisromaani, murhamysteeri Jumalat juhlivat öisin, oli maailmanlaajuinen bestseller ja herätti valtavia odotuksia tulevaisuuden suhteen. Seuraavaa teosta saatiin odottaa kymmenen vuotta, mutta jaaritteleva ja sekava Pieni ystävä ei lunastanut lupauksia. Vuonna 2013 englanniksi ilmestynyt Tikli sen sijaan on taattua laatua ja saanut jo tunnustusta, sillä se palkittiin Pulitzerilla keväällä 2014.

Tikli on kuin tiiliskivi (895 sivua), mutta raskas vain käsille. Verkkaisuus ei ehkä sovi kaikille, mutta Tartt luo omalaatuista tunnelmaa sen avulla. Hän kuvaa innostuneesti vanhojen huonekalujen kunnostusta vaihe vaiheelta niin, että lukijakin tuntee lakan tuoksun. Samalla on tilaisuus pohtia aidon esineen ja väärennöksen välistä rajaviivaa: onko aidoista osista koottu esine jäljennös vai väärennös? Yhtä tarkasti Tartt selostaa alkoholin ja päihteiden aiheuttamia tuntemuksia humalan nousuvaiheessa ja jälkeenpäin. Oksettava olo tulee melkein lukijallekin.

Kirjan ensimmäinen luku herättää uteliaisuuden: miksi kertoja on poliisia paossa Amsterdamissa? Seuraavaksi siirrytään neljätoista vuotta taaksepäin hetkeen, joka muutti Theon koko elämän eli pommiräjähdykseen Metropolitan-taidemuseossa, jossa 13-vuotias Theo oli äitinsä kanssa tutustumassa flaamilaisen taiteen näyttelyyn. Äiti kuoli, mutta tuntemattoman tytön perään lähtenyt Theo selviytyi aivotärähdyksellä. Huumaantuneessa tilassa hän sujautti kassiinsa pienen maalauksen, Carel Fabritiuksen ”Tiklin”, jonka kanssa vaelsi seuraavat vuodet paikasta toiseen syyllisyyden ja pelon kalvamana. Toisaalta maalaus merkitsi viimeistä kiinnekohtaa äitiin, joten siitä luopuminenkin oli ylivoimaista. Kodit vaihtuivat: viileän suopea luksusasunto Manhattanilla, kolean torjuva talo Las Vegasissa, turvallisen lämmin koti Greenwich Villagessa. Ystävät pysyivät: päihdeongelmainen Boris, kärsivällinen ja hajamielinen Hobie, rakas Pippa.

Tartt punoo juoneen yhtymäkohtia menneisyyden ja nykyisyyden välille. ”Tiklin” maalannut Fabritius kuoli Delftissä ruutitehtaan räjähdyksessä, kuten Theon äiti New Yorkissa terroristien pommin seurauksena. Tässä voisi nähdä yhteyttä myös 9/11-tapahtumiin. Kirjan viimeisessä luvussa Tartt mietiskelee hyvän ja pahan olemusta. ”Tiklin” varastaminen oli väärin, mutta siitä saattoi seurata jotain hyvääkin. Theon hyvää tarkoittavat teot puolestaan saattoivat aiheuttaa ikävyyksiä täysin viattomille henkilöille.

Suuri suru, jonka alan vasta nyt ymmärtää: emme saa valita omaa sydäntämme. Emme voi saada itseämme haluamaan sitä mikä meille on hyväksi emmekä sitä mikä on hyväksi muille. Emme saa valita, millaisia ihmisiä olemme.

Että elämä – oli se mitä muuta tahansa – on lyhyt. Että kohtalo on julma muttei välttämättä sokea. Että luonto (tarkoittaa kuolemaa) voittaa aina, mutta se ei tarkoita, että meidän pitää kumartaa sille ja olla sille alamainen. Että vaikka emme ehkä aina ole iloisia siitä että olemme täällä, on meidän tehtävämme antautua elämään: kahlata suoraan sen halki, suoraan likakaivon halki, ja pitää silmät ja sydän avoinna. Ja kuolemassa, kun kohoamme elollisen luonnon yläpuolelle ja vajoamme häpeällisesti siihen takaisin, on suuri kunnia ja etuoikeus saada rakastaa sitä mitä kuolema ei voi koskettaa.

HUSTVEDT, SIRI: Säihkyvä maailma

Kustantaja: Otava 2014

Alkuteos: The Blazing World

Suomennos: Kristiina Rikman

Kirjailija, taidekriitikko ja kirjallisuustieteen tohtori Siri Hustvedt (s. 1955) osaa kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi vaikeistakin asioista ja selittää niitä monimutkaisia kuvioita, joita ihmisen psyykessä liikkuu. Kirjoissa yhdistyvät taidokkaasti arki ja mystisyys, tiede ja taide.

Säihkyvä maailma sijoittuu New Yorkin taidemaailmaan samaan tapaan kuin Hustvedtin vuonna 2007 suomeksi ilmestynyt upea romaani Kaikki mitä rakastin, jota voi pitää hänen pääteoksenaan. Säihkyvä maailma on siihen verrattuna hieman kuiva ja työläs lukea. Se muistuttaa tieteellistä tutkimusta, johon on kerätty lausuntoja Harriet Burdenin tunteneilta henkilöiltä, artikkeleita ja otteita Harrietin omista muistikirjoista. Tieteellistä ilmettä vahvistavat lukuisat alaviitteet, joilla ei ole lukijalle suurtakaan merkitystä, koska ne eivät vie kertomusta eteenpäin. Hustvedt taitaa hieman briljeerata laajalla oppineisuudellaan? Kirjassa on myös kerroksia, jotka avautuvat vain vähitellen ja täydessä kokonaisuudessaan vasta kun kirjan on lukenut loppuun. Silti paikoittain hyvinkin intensiivinen ja ajatuksia herättävä teos!

Harriet Burden on taidekauppiaan ja -galleristin varakas leski, jonka ura taiteilijana on tyssännyt edustusvaimon rooliin. Hän rakentelee samankaltaisia huoneita kuin Kaikki mitä rakastin -teoksen taidemaalari Bill, mutta ei saa tunnustusta sen paremmin yleisöltä kuin kriitikoiltakaan. Harriet päättelee tämän johtuvan sukupuolesta.

Kaikki älylliset ja taiteelliset hankkeet, myös vitsit, ironia ja parodia, uppoavat paremmin yleisöön, kun se tietää, että suurenmoisen teoksen tai mojovan huijauksen taustalta löytyy mulkku ja munat.

Niinpä Harriet keksii oman mojovan huijauksensa: kolme nuorta miestä saa esiintyä vuorollaan hänen taidenäyttelyidensä tekijöinä ja kerätä huomion ja kiitokset. Tämän jälkeen Harriet aikoo astua riemuiten esiin ja paljastaa totuuden. Kaksi ensimmäistä kokeilua menee kutakuinkin Harrietin suunnitelmien mukaan, mutta kolmas yritys päättyy karvaaseen pettymykseen. Jo entisestään kuuluisa videotaiteilija Rune haluaa tämänkin näyttelyn omiin nimiinsä ja ajaa julmasti ja ovelasti Harrietin ansaan. Kukaan ei usko Harrietia suurien ja monimutkaisten installaatioiden oikeaksi tekijäksi, vaan hänet leimataan hysteeriseksi ja harhaiseksi ikänaiseksi. Viha ja kauna suorastaan tukehduttavat Harrietin. Ihmissuhteita tuhoutuu.

Kirjassa pyöritellään sukupuolen merkitystä muutenkin. Isokokoinen ja kulmikas Harriet käyttää yleisesti nimeä Harry, etsii isän hyväksyntää, rakastuu sekä miehiin että naisiin ja inspiroituu miehen naamion kantamisesta tai nimimerkistä. Miehen roolissa hän voi olla rajumpi ja uskaliaampi kuin naisena, muuttua Penelopesta Odysseukseksi. Silti hän on myös rakastava äiti ja isoäiti, huono-osaisten auttaja, uskollinen ystävä, rakastajan palvoma jumalatar ja monialaisesti sivistynyt nainen. 

Hustvedtin romaanin nimi tulee 1600-luvulla eläneen herttuatar Maria Cavendishin utopiaromaanista Säihkyvä maailma. Tuo oman aikansa kummajainen on Harrietin henkinen sisar ja samalla esikuva.

Herttuatar käytti joskus miesten vaatteita, liiviä ja lierihattuja. Hän kumarsi mieluummin kuin niiasi. Hän oli parraton hämmästys, roolien hämmentäjä…

…Miten muuten hieno nainen voisi laukata maailmalle? Miten muuten hän saisi äänensä kuuluviin? Naisen täytyi ryhtyä mieheksi tai poistua tästä maailmasta tai jättää maallinen majansa, alhaiseksi syntynyt ruumiinsa, ja säihkyä.