KYRÖ, TUOMAS: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Kustantaja: WSOY 2014

”Sattui onnellinen vahinko”, sanoo Tuomas Kyrö. Vuonna 2009 Yleisradion Radioteatteri tilasi häneltä kaksikymmentä ”hieman humoristista tekstinpätkää” eli tarjosi vaatimattomasti palkittua kirjailijan perustyötä – näin Kyrö tuolloin luuli. Tällä hetkellä kuunnelmasarja on poikinut neljä huippusuosittua kirjaa, useita teatterisovituksia ja elokuvan, jossa Antti Litja narisee Mielensäpahoittajana. Viimeisin teos Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja poikkeaa aiemmista osista siinä, että se on juonellinen romaani eikä pakinakokoelma. Vire on kuitenkin sama.

Tällä kertaa Mielensäpahoittaja tekee syyssiivousta omassa elämässään. Ei hän toki aio lähiaikoina kuolla, mutta haluaa silti rakentaa hyvissä ajoin ruumisarkun sekä emännälle että itselleen, hankkia sopivan puvun viimeiselle matkalleen, tehdä testamentin ja kirjoittaa muistosanat. Emännän arkun tekijämies höylää ja lakkaa ja koristelee hellästi puupitsein. Oman arkkunsa hän jättää karummaksi, koska yhden päivän esilläoloa varten on turha enempiä vaivautua. Pukunsa vanha jääräpää saa naapurista ja lyö samalla sovinnon kättä pitkän kaunan päätteeksi (naapuri ei ole palauttanut lainaamiaan tarvekaluja). Testamentissa hän jakaa niin aineellisen omaisuutensa kuin henkisen perintönsä monien juurevien viisauksien höystämänä. Ja muistosanat hän tietenkin kirjoittaa itse, koska kukaan muu ei kuitenkaan osaisi.

Kyllä menee näin: asiat laitetaan kuntoon eikä niitä mietitä ennen kuin se on ajankohtaista.

Projektissa koetaan kyllä hankaluuksia. Testamentti pitää kirjoittaa oikealla musteella, jota joudutaan hakemaan parinsadan kilometrin päässä sijaitsevasta kodinkonetarvikeliikkeestä. Arkun toimivuuden testaus johtaa eskimokäännöksen kautta sairaalareissuun ja kuntoutukseen. Kaikessa on silti hyvätkin puolensa. Ensinnäkin Mielensäpahoittaja tutustuu nuoreen sivistyneeseen lättähattuun ja pääsee tämän avulla sinuiksi sylitelevision eli tablettitietokoneen kanssa. Toisekseen hän saa vihdoinkin yhteyden poikaansa ja osallistuu perhesuunnitteluun.

Kirjaan on ehkä kiireestä johtuen päässyt pari kömmähdystä, joissa yksityiskohdat eivät ihan stemmaa keskenään. Voipi tietysti ihmetellä sitäkin, että onnistuuko vanhalta ukolta tällainen (sinällään tosi herkullinen) lause:

Aina pitää sanoilla leikkiä ja tehdä vaikeaksi. Kun on kerran keksitty hyvä ja selvä sana niin kuin siivooja niin eikö se muuteta puhtaanapitotyöntekijäksi. Pian ei ole ihminen ihminen vaan taidoiltaan ja tahdoiltaan muuttuva kommunikointikykyinen organismi, jonka etuna on peukalo-sormiote.

Kaiken kaikkiaan Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on osuvaa sanailua ja hyvää henkilökuvausta ja saavuttaa näin juuri sen, mihin on pyrkinytkin. Asennekasvatustakin on: sallittakoon sodassa taistelleelle ja Suomea hiki otsalla rakentaneelle vanhukselle oikeus päättää omasta elämästään niin kauan kuin se käy päinsä! Kirjan loppu on lämmin ja ihana kädenojennus sukupolvien yli. 

KUMMU, ESSI: Lasteni tarina

Kustantaja: Tammi 2014

Eräänä päivänä kahdeksanvuotias Aino kysäisee äidiltään, oliko hän vauvana ihana. Äiti menee täysin lukkoon eikä pysty vastaamaan. Vasta pari vuotta myöhemmin hän on valmis kertomaan lastensa tarinan.

Vuonna 2002 Essi Kummun elämä on mallillaan. Hän odottaa kaksosia, rientää korkokengät jalassa paikasta toiseen ja harrastaa riehakasta seksiä. Sitten lapset syntyvät runsaat kaksi kuukautta etuajassa ja tuskallinen odottelu alkaa – selviävätkö pikkuiset oravanpoikaset vai onko edessä viimeinen hyvästely sairaalan siunaushuoneessa? Tyttären kohdalla kehitys etenee hyvin, mutta pikkuveli tarvitsee hengitykseen koneen apua, saa aivoverenvuodon, joutuu sydänleikkaukseen, vaatii elvytystä kerran ja toisenkin. Äiti ei uskalla edes pitää lapsia ominaan, vaan kutsuu näitä syntymättömiksi. Hän olisi valmis luopumaan talosta, avioliitosta ja urasta, jos vain vastineena olisi pulska ja terve vauva.

Tilanne ei helpotu, kun lapset lopulta pääsevät kotiin. Essi kyllä ponnistelee ja hoitaa käytännön asiat, mutta uupuu uupumistaan. Hän pelkää joka hetki. Kovia ääniä, julkisia paikkoja, perhetapahtumia ja eteisiä – eteinenhän merkitsee sitä, että joku lähtee. Joskus sisimmässä nousee silmitön viha, halu lyödä ja tuhota.

Arjen rytmi oli huumaava, ja totuin hyvin pian myös hakkaavaan tunteeseen sisälläni. Totuin myös kausiin, joina ahdistuksen ja lamaannuksen tunteet valtasivat minut täydellisesti, ja se tuntui vähän samalta kuin jos joku tai jokin olisi nostanut molemmat kädet korvilleen sisälläni ja päästänyt suu auki siellä täyttä huutoa. Tuo huuto oli täynnä kauhua. Se oli sietämätöntä kauhua, tai jotakin nimeämätöntä pahaa, ja kokemus oli omituinen, sillä tuollaisina hetkinä mikään ulkopuolisessa maailmassa ei tuntunut vastaavan tunnetilani kanssa.

Sukulaiset kehottavat ottamaan rennosti, kaikkihan on hyvin. Se lisää Essin paniikkia: ehkäpä hän on viallinen ja äidiksi sopimaton? Vasta myöhemmin Essi lukee posttraumaattisesta stressireaktiosta ja tunnistaa omat oireensa. Hän on työntänyt epämukavat tunteet väkisin pois, vaiennut ja kestänyt, aivan kuten vanhempansa ja näiden vanhemmat. Suvun traditioon on kuulunut hyssyttää murheellista ja tarjota lohduksi pullaa, mutta nyt Essi haluaa katkaista kierteen. Surullisen on annettava surra, tunteista on puhuttava.

Lasteni tarina on rohkea teos, sillä Kummu paljastaa siinä itsensä ja sukunsa ytimiä myöten. Se on avartavaa luettavaa kenelle tahansa, mutta saattaa tarjota todellista apua niille, jotka ovat joutuneet vastaavanlaiseen tilanteeseen ja kokeneet vastaavanlaisia tunteita.

PHILLIPS, JAYNE ANNE: Murhenäytelmä

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Quiet Dell

Suomennos: Kersti Juva

Yhdysvaltalainen Jayne Anne Phillips (s. 1952) nousi yleiseen tietoisuuteen novellikokoelmallaan Mustat kuviot (1979, suomeksi 1982) ja vakiinnutti sen jälkeen teos teokselta asemansa amerikkalaisen proosakirjallisuuden kärjessä. Hän toimii Rutgers-Newarkin yliopistossa New Jerseyssä englannin kielen professorina ja johtaa luovan kirjoittamisen opetusohjelmaa.

Murhenäytelmä pohjautuu todelliseen rikokseen, joka tapahtui vuonna 1931 Quiet Dellissä Länsi-Virginiassa. Phillips kuuli tästä tapauksesta ensimmäisen kerran omalta äidiltään, joka oli kahdeksanvuotiaana viety kävelylle murhien tapahtumapaikan ohi. Kirjassa henkilöistä käytetään heidän oikeita nimiään ja todellisuuden tuntua lisätään vielä aidoilla valokuvilla, dokumenteilla ja lehtileikkeillä. Vain neljä kirjan henkilöistä on täysin keksittyjä. Näistä sovinnaissäännöksiä vieroksuva mummi Lavinia Eicher ja tarmokas lehtinainen Emily Thornhill ovat kunnianosoituksia Phillipsin omalle äidille, kun taas Emilyn älykäs suojatti Mason on isän muistoksi. Emilyn huumorintajuinen kollega Eric Lindstrom on saanut innoituksen Phillipsin ystävistä.

Kirja alkaa vuoden 1930 jouluaatosta, jota vietetään vastikään leskeksi jääneen Asta Eicherin ja hänen kolmen lapsensa kodissa Park Ridgessä Illinoisissa. Huolellisesti valmisteltuun juhlaan osallistuu myös perheen ystävä ja entinen vuokralainen Charles O’Boyle, joka elättelee toiveita Astan suhteen. Astalla on kuitenkin jo omia suunnitelmia: avioliitto kirjeenvaihtokerhon avulla löydetyn varakkaan ja sielukkaan Cornelius Piersonin kanssa takaisi hänelle itselleen luotettavan aviomiehen ja lapsille turvallisen elämän. Unelma muuttuu hirveäksi murhenäytelmäksi. Koko perhe katoaa.

Uhrien löytymistä ja Harry Powersin (alias Cornelius Piersonin, alias Joe Gildawin, alias Harm Drenthin) oikeudenkäyntiä seurataan Chicago Tribunen toimittajan Emily Thornhillin silmin. Emily onnistuu saamaan tutkimuksia johtavan poliisin puolelleen ja pääsee seuraamaan tapahtumia muita median edustajia läheisemmin. Hän liikuttuu Eicherin perheen kohtalosta kenties liikaakin ja eläytyy taiteellisesti lahjakkaan Annabelin ajatusmaailmaan. Annabel edustaa muuten realistisessa romaanissa mystiikkaa, sillä hän jää vielä kuolemansa jälkeen seuraamaan ja osittain ohjaamaan tapahtumia.

Kirjassa pohditaan sitä, miksi niin moni järkevänä pidetty nainen lankesi Harry Powersin kaltaisen liukaskielisen ”auervaaran” uhriksi. Ainakin Astan kohdalla syy oli suurimmaksi osaksi taloudellinen, sillä aviomiehen äkillinen kuolema oli jättänyt perheen tyhjän päälle. Toisaalta Harry Powersissa tuntui olevan hypnoottista säteilyä.

Murhenäytelmä alkaa synkän pahaenteisesti ja jatkuu voimakkaita vihan ja murheen tunteita herätellen. Murhajutun vastapainona kertomus lempeästä ja epäitsekkäästä rakkaudesta ja suuresta ystävyydestä helpottaa hieman. Phillipsin teksti vetoaa kaikkiin aisteihin ja osoittaa suurta tietämystä vaikkapa musiikista:

Annabel rakastaa puhdasta viileää lunta ja hurjaa tuulta; hän tempaisee myrskyn mukaansa, kiertele hotellia, sokaisee kadut ja niiden kulkijat, täyttää aution kujan. Lumi on fuuga ja kontarpunkti, kontrapunktinen jyskytys; hän soittaa pianissimo, staccato, forte, glissando; puuskainen tuuli on matala lavea fraasi ja mummi säestää oikealla kädellä, heittelee putoavia sivuja. Da capo, hän nyökkää, kääntyen, pyörien; hän asettaa metronomin tik tik ja kuiskaa alla vaeltavien tuntien ja päivien yli: diminuendo.

BARREAU, NICOLAS: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: Eines Abends in Paris
Suomennos: Veera Kaski

Nicolas Barreau on syntynyt vuonna 1980 Pariisissa ja opiskellut Sorbonnen yliopistossa historiaa ja romaanisia kieliä. Hän työskentelee pariisilaisessa kirjakaupassa ja kertoo olevansa muissa maailmoissa viihtyvä lukutoukka. Jollakin tavalla muissa lempeämmissä maailmoissa leijuvat hänen romaaninsakin, vuonna 2013 suomeksi ilmestynyt Rakkausromaanin resepti ja 2014 suomennettu Pieni elokuvateatteri Pariisissa.

Alain Bonnard työskentelee Lyonissa isossa yrityksessä, joka on erikoistunut kylpyammeiden ja korkealuokkaisten kylpyhuonekalusteiden vientiin. Hyväpalkkainen työ saa kuitenkin jäädä, kun Alain perii sedältään vetovastuun elokuvateatteri Cinema Paradis’sta. Tämä pieni teatteri panostaa laatuun, tarjoaa unelmia ilman moderneja lisävarusteita.

Suurin osa ihmisistä on kokonaan unohtanut, miten katsotaan keskittyneesti, antaudutaan pariksi tunniksi elämän olennaisimman vietäväksi, olipa se sitten vakavaa tai hilpeämielistä. Heittäydytään vain, syömättä, juomatta, pureksimatta tai ryystämättä pillillä.

Keskiviikkoiltaisin esitetään ylimääräisenä myöhäisnäytöksenä vanhoja rakkauselokuvia. Joka viikko istuu samalla paikalla rivillä 17 kaunis punatakkinen nainen, jota kohtaan Alain alkaa tuntea kasvavaa mielenkiintoa. Kontakti syntyy, suudelmiin asti päästään – ja sitten Mélanie katoaa jälkiä jättämättä. Onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että juhlittu ranskalainen näyttelijätär Solène on valinnut Cinéma Paradis’n yhdeksi uusimman filminsä kuvauspaikoista? Alain ei pysty nauttimaan yllättävästä kuuluisuudestaan, koska etsii kuumeisesti rakastettuaan. Johtolankoja on vähän ja nekin tuntuvat vievän harhaan. Yllättäviä käänteitä riittää.

Pieni elokuvateatteri Pariisissa hehkuttaa laatuelokuvien puolesta. Tarinan lomassa on viittauksia moneen tunnettuun elokuvaan ja kirjan lopussa on vielä rakkauselokuvien lista. Kirja on puhdasta romantiikkaa eli juonessa sallitaan satumaisuus ja epäuskottavat käänteet. Se kannustaa unelmoimaan ja uskomaan unelmien toteutumiseen.

Ei tätä maailmaa ole tarkoitettu vain hurjapäille ja pelottomille, äänekkäille ja voimalla puoliaan pitävälle, ei, aroilla ja hiljaisilla, haaveilijoilla ja omalaatuisillakin on täällä paikkansa. Ilman heitä ei olisi värien eri sävyjä, hennonsinisiä akvarelleja, ei ääneen lausumattomia sanoja, jotka vasta antavatkin mielikuvitukselle tilaa. Ja eivätkö juuri uneksijat tiedä, että todelliset, suurimmat seikkailut tapahtuvat sydämessä?

SAHLBERG, ASKO: Yö nielee päivät

Kustantaja: Like 2014

Asko Sahlberg syntyi Heinolassa vuonna 1964, vietti kiertelevää elämää aikansa ja asettui Göteborgiin vuonna 1996. Kotikaupunkiinsa Sahlberg on sijoittanut teokset Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002), Paluu pimeään (2006) ja nyt viimeisimpänä Yö nielee päivät -romaanin.

Kirjan pääsiallinen kertoja on Suomesta 1970-luvulla Göteborgiin muuttanut Jakobsson, häränkokoinen rumilus, joka esiintyi nimettömänä jo Sahlbergin aiemmissa Göteborg-teoksissa. Hän on ”meidän mies”, joka tarkkailee oman elämänsä tapahtumia tavallaan ulkopuolelta, niitä kommentoiden ja ennakoiden. Hänen elämänsä on yhtä aaltoliikettä, jossa joskus kaikki onnistuu yli odotusten ja seuraavaksi romahtaa täysin. Jakobsson kuitenkin taistelee peräänantamattomasti, nousee yhä uudestaan aallonpohjalta ja käyttää monenlaisia keinoja hyväkseen. Hän pitää omat tunteensa visusti kurissa ja piilossa eikä kiinnitä tarpeeksi huomiota läheisiinsä, mutta pystyy kyllä ystävyyteen ja rakkauteen.

Ruotsinsuomalaisten kokoontumiset omissa kuppiloissaan ovat toisaalta liikuttavia ja toisaalta koomisia. Murahdellaan. Otetaan alkoholia, tapellaan. Kärsitään sivullisuuden tunteesta – Suomi on jo vieras, mutta tuntematon on Ruotsikin. Joku ei kestä, vaan tekee itsemurhan. Joku joutuu mielisairaalaan. Joku juo itsensä vähitellen hengiltä. Asiaa ei auta ruotsalaisten suhtautuminen, olipa se sitten alentuvan holhoava tai vihamielisen torjuva.

Jakobsson muistelee toisinaan menneitä aikoja, noita uljaita kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun vuosia, joina ehdat suomalaiset turvenuijat riittivät, he olivat yhteiskunnan rupusakkia, sivullisia osattomia. Oi niitä aikoja, ei aika mennyt koskaan palaa.

Kirjassa yö tosiaan nielee päivät. Ihmiset vaeltelevat kaupungin yössä kuka mistäkin syystä. Joku ei pysty rauhoittumaan uneen asti. Joku on vailla asuinpaikkaa. Joku tekee hämäränhommia. Joku päivystää. Joku etsii romantiikkaa. Joku etsii puhekumppania.

Yöt, nuo ainaiset yöt, valon ja valon väliset paksun hiilen juovat. Salaperäiset yöt, vaaralliset yöt, niiden kyteminen kaupungissa kuin sammuneeksi luultu tuhka.

Hieman kirjaa olisi voinut karsia, mutta pääosin Sahlberg pitää lukijan otteessaan. Kirjasta löytyy äärettömän paljon nokkelasti mukailtuja viittauksia kirjallisuuteen, musiikkiin ja sananlaskuihin. Huumori liikkuu tilannekomiikasta sanallisiin heittoihin, joista etenkin lakoniset vuoropuhelut ovat hauskoja. Kirjassa vilahtaa ohimennen joitakin Ruotsin valtiaita vuosisatojen ajalta ja kaikkien huulilla tuntuu jostain syystä olevan sana ”Jakobsson”. Ohimennen selvitetään Palmen murhakin, varmaan ensimmäistä kertaa suomalaisen kirjailijan toimesta.

JOYCE, RACHEL: Harold Fryn odottamaton toivioretki

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Etelä-Englannissa Dorsetissa asuva Harold Fry viettää näennäisen leppoisia eläkepäiviä, joihin sisältyy teenjuontia, nurmikoiden leikkausta ja naapureiden kanssa keskustelua. Pinnan alla piilee kuitenkin suuri murhe, joka on erottanut Haroldin ja vaimonsa Maureenin toisistaan ja pystyttänyt heidän välilleen jäätävän hiljaisuuden muurin. Sitten eräänä kevätaamuna tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken: Harold saa entiseltä työtoveriltaan Queenieltä kirjeen, jossa tämä kertoo olevansa kuolemaisillaan syöpään. Haroldin on tarkoitus postittaa rohkaiseva kortti vastaukseksi, mutta yllättäen hän huomaakin olevansa kävelemässä 800 kilometrin päähän Skotlantiin voidakseen esittää asiansa henkilökohtaisesti. Queenielle lähetetyssä kortissa hän kannustaa tätä pysyttelemään hengissä tapaamiseen asti. Outo vapauden tunne vallitsee, vaikka matkaan varustautuminen on ollut huonoa. Jalassakin purjehduskengät!

Kun aika kului ja hän tavoitti hyvän kävelyrytmin, olo alkoi tuntua varmemmalta. Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa.

Koko aikaa Harold ei suinkaan vaella auvoisissa tunnelmissa, vaan taistelee kipua ja väsymystä vastaan. Hän kuuntelee ihmisten murheita, tarjoaa toivoa ja saa omalle uskolleen lisävahvistusta, mutta törmää myös ihmisluonteen nurjiin puoliin. Samalla omassa elämässä tehdyt virheet ja väärät ratkaisut alkavat nousta mieleen yhä voimakkaampina ja syyllisyydentunne kasvaa. Haroldin matkasta muodostuu näyttävä katumusmatka, mutta kodin hiljaisuudessa Maureen käy omaa sisäistä taistoaan.  

Kirja on helppolukuinen eikä lainkaan niin pitkäveteinen kuin luulisi. Se käy syvällä ihmismielessä, mutta ennättää havainnoida myös Englannin luonnon kauneutta ja kasvien runsautta tai hyvin hoidettuja puutarhoja antimineen. Sen ydin ei ole uskonnollinen, mutta silti se puhuu uskon ja toivon voimasta. Samanlaisia vaeltamalla itsensä löytäjiä on esimerkiksi kirjoissa Polkupyörällä ajamisen taito (Ron McLarty) ja Villi vaellus (Cheryl Strayed).

PS. Kirjan vanhahtava mustavaloinen piirroskuvitus on hauska.

ULITSKAJA, LJUDMILA: Vihreän teltan alla

Kustantaja: Siltala 2014

Alkuteos: Zeljonyi satjor

Suomennos: Arja Pikkupeura

Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) ei osannut kuvitellakaan, miten ajankohtainen hänen romaaninsa Vihreän teltan alla tulisi ilmestyttyään olemaan. Kirjassa nimittäin puhutaan muiden aiheiden ohella siitä, miten Stalin vuonna 1944 siirrätytti koko Krimin tataariväestön Keski-Aasiaan ja Siperiaan. Jotain samankaltaistahan Krimillä on tekeillä nytkin ja jotkut ihmiset kokemassa karkotuksen jo toisen kerran eläessään. Muiltakin osin teos on tärkeä katsaus tiettyyn jaksoon Venäjän historiassa.

Vihreän teltan alla -romaanin tapahtumat alkavat Stalinin kuolemasta vuonna 1953 ja päättyvät kirjailija Joseph Brodskyn kuolemaan vuonna 1996. Lyhyitä vapaampia ajanjaksoja lukuun ottamatta neuvostoliittolaiseen arkeen kuuluivat tarkkailu, kotietsinnät, kuulustelut ja koulutusleirit. Silti kaiken aikaa kädestä käteen kiersivät toisinajattelijoiden ja kiellettyjen kirjailijoiden tekstit (samizdat-julkaisut), joita vakaumuksensa rohkaisemat idealistit tai muuten vain mukaan ajautuneet kirjoittivat käsin ja painoivat salaisissa kirjapainoissa. Lännen lehdistöllekin onnistuttiin toisinaan salakuljettamaan tulenarkaa aineistoa. Moni jäi kiinni ja ilmiantajana saattoi olla hyvinkin läheinen ystävä tai sukulainen. Kuka mistäkin syystä.

Teoksessa mainitaan nimeltä niin paljon henkilöitä, että hahmottaminen on ajoittain lähes ylivoimaista. Osa on historiasta tuttuja, kuten esimerkiksi kirjailijat Pasternak, Solženitsyn ja Brodsky tai akateemikko Saharov. Tapahtumia yhdistävät fiktiivisistä hahmoista tärkeimpinä Trianon-ryhmän pojat eli Ilja, Miha ja Sanja sekä naisista Olja, Tamara ja Galja. He vilahtavat jokaisessa tarinassa ainakin taustalla. Ulitskaja ei suinkaan etene kronologisessa järjestyksessä, vaan ihmisten elämänkulusta saatetaan kertoa loppu ensin ja selvittää sitten vaiheittain aiemmin tapahtunutta.

Vihreän teltan alla -teos koostuu lukuisista tarinoista, joista osa on itsenäisiä kokonaisuuksia ja kertoo jonkun tietyn henkilön tapauksen alusta loppuun saakka. Yksi hauskimmista on Karkulainen, jossa maan alle painunut kaupunkilaistaiteilija inspiroituu köyhän syrjäkylän estottoman iloisista mummoista. Toisinaan yhtä ja samaa ajanjaksoa käsitellään useamman henkilön näkökulmasta, jolloin epäselviksi jääneitä tosiasioita paljastuu vähän kerrallaan. Neuvostoliiton karua arkea kuvataan yksityiskohtien kautta: ahtaat yhteisasunnot, yksityisyyden puute, elintarvikkeiden niukkuus ja yksipuolisuus, vaatteiden kalleus ja huonolaatuisuus (jos niitä edes on tarjolla). Koko yhteiskunta tuntuu välillä olevan yhtä sekamelskaa eikä Ulitskaja säästele sanojaan suomiessaan neuvostovaltaa ja sen johtajia:

Heidän kehnonlainen sivistystasonsa saneli maan elämäntyylin ja määräsi rimankorkeuden, jonka ylittäminen oli vaarallista.

Vuosikaudet Miha oli tutkinut marxismia yrittäen selvittää, miksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kauniit aatteet ruumiillistuessaan kasvoivat niin pahasti kieroon. Nyt oli jäljellä ilmiselvä kylmä totuus: kyse oli jättimäisestä valheesta, kyynisyydestä, käsittämättömästä julmuudesta ja ihmisten hävyttömästä manipuloinnista, ihmisten, jotka menettivät ihmishahmonsa ja -arvonsa pelon tumman pilven tukahduttaessa koko maan.

Mikä on kirjan nimessä mainittu ”vihreä teltta”? Se esiintyy ainakin Oljan unessa, jossa tutut ihmiset – niin kuolleet kuin elävät - tungeksivat kohti valoa hohtavaa telttaa, josta kantautuu ihanaa musiikkia ja tuoksua. Venäläisen kirjallisuuden hyvä tuntemus olisi avuksi kirjaa luettaessa, sillä viittauksia on paljon. Onneksi suomentaja on koonnut kirjan loppuun lähdeluettelon kirjassa mainituista runoista.

LAHIRI, JHUMPA: Tulvaniitty

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: The Lowland

Suomennos: Sari Karhulahti

Moninkertaisesti palkittu Jhumpa Lahiri on Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär. Hän syntyi Lontoossa vuonna 1967 ja kasvoi Rhode Islandissa eli Yhdysvaltain pienimmässä osavaltiossa Atlantin valtameren rannalla. Tulvaniitty-romaanikin sijoittuu osittain Rhode Islandiin, kirjailijalle tuttuun ympäristöön. Teos oli ehdolla vuoden 2013 Booker-palkinnon saajaksi.

Kalkutassa elää 1960-luvulla kaksi veljestä, joista toinen on rohkea ja utelias ja toinen varovainen ja syrjäänvetäytyvä. Runsaan vuoden ikäerostaan huolimatta he ovat aina yhdessä ja seikkailevat tutustumassa ympäristöönsä: ahtaisiin kujiin, vesihyasinttien peittämään tulvaniittyyn ja salaa jopa muurien ympäröimään rikkaiden urheiluklubiin. Yliopistovaiheessa tiet kuitenkin erkaantuvat. Kiihkeä Udaya ryhtyy ajamaan yhteiskunnallista muutosta ja liittyy ääriryhmittymään, tasainen Subhash lähtee Yhdysvaltoihin opiskelemaan eikä enää palaa. Veljeksiä yhdistämään syntyy silti uusi yllättävä side, joka lupaa hyvää mutta kätkee sisäänsä synkän salaisuuden. Valhe nakertaa vanhempien ja lasten välisiä suhteita, kunnes siitä luopuminen antaa mahdollisuuden anteeksiannolle ja avoimuudelle.

Lahiri muistuttaa jollakin tapaa Alice Munroa arkisessa ja viipyilevässä eleettömyydessään. Tapahtumat käynnistyvät hitaasti, on aikaa pohjustaa tulevaa. Mainitaan pieniä asioita, joiden symbolista merkitystä ei tässä vaiheessa vielä tiedä – esimerkiksi sementtiin ikuistuneet jalanjäljet tai ylväät haikarat. Lahiri kuvaa yhtä taitavasti intialaista käyttäytymiskulttuuria ja sen eroavuutta amerikkalaisista tavoista kuin miehen ja naisen erilaista asemaa ja heille asetettuja erilaisia odotuksia. Hän ymmärtää ihmisen sisimmässä riehuvia ristiriitaisia tunteita, kun viha sekoittuu rakkauteen ja kaipaukseen tai pelko hylätyksi tulemisesta estää pysyvän ihmissuhteen rakentamisen. Kertojaääni vaihtelee ja lukija liikkuu joustavasti niin menneen kuin nykyisyyden välillä, niin Kalkutan kuin Rhode Islandin välillä. Lahirin kauniisti muotoilluista lauseista löytää useita kerroksia, sillä ne voivat kuvata yhtä aikaa luontoa, sielunmaisemaa, aikaa…

Harmauden keskellä on ihme kyllä päivänsininen juova. Lännessä punertava aurinko painuu jo mailleen. Tuntuu että hän näkee kolme erillistä ja erilaista osaa päivästä. Sen kaikki vaiheet horisontissa.

FLYNN, GILLIAN: Paha paikka

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: Dark Places

Suomennos: Maria Lyytinen

Yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin psykologinen trilleri Kiltti tyttö kolahti suomalaisiin lukijoihin vuosi sitten. Se on taidokkaasti etenevä kertomus, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää, vaan vie lukijan sympatioita puolelta toiselle. Paha paikka ei kiristä jännitystä ihan samalla lailla, mutta kiehtoo silti persoonallisten henkilöidensä ja kerroksellisen rakenteensa ansiosta.

Kirjan päähenkilö ja nykyhetkeen sijoittuva kertoja on kolmekymppinen Libby Day. Hän on se tyttö, joka selvisi hengissä tammikuun 2. päivänä 1985 Kansasin Kinnakeen Maatilamurhissa, joissa kuoli Libbyn äiti ja kaksi vanhempaa sisarta. Paljolti seitsenvuotiaan Libbyn todistuksen pohjalta murhista tuomittiin elinkautiseen 15-vuotias isoveli Ben, mutta oliko hän sittenkään syyllinen? Tapahtumasta on kulunut 25 vuotta, kun Libby osuu ratkaisemattomista murhista kiinnostuneen Kill Club -seuran puhuteltavaksi ja lopulta myös palkkalaiseksi. Hänen tehtävänään on haastatella murhiin mahdollisesti liittyneitä henkilöitä, myös Beniä josta Libby on muodostanut mielikuvituksessaan todellisen hirviön. Pala palalta totuus alkaa selvitä ja osoittautuu melko yllätykselliseksi. Lukija tietää kutkuttavasti koko ajan hieman enemmän kuin Libby, sillä joka toinen luku ajoittuu murhapäivään ja näkökulma on joko Benin tai perheen Patty-äidin.

Libby Day ei ole mikään sympatioita herättävä hahmo, ainakaan aluksi. Hän on erakkomainen, varasteleva, valehteleva, siivoton ja laiska. Mitään varsinaista työtä hän ei missään nimessä halua tehdä, vaan elää mieluummin hyväntekeväisyysjärjestöjen keräämillä varoilla. Itseironisesti Libby sanoo näin:

En ollut herttainen lapsi ja minusta oli kasvanut kaikkea muuta kuin herttainen aikuinen. Jos sielustani piirtäisi kuvan, se olisi töherrys, jolla on torahampaat.

Jollakin lailla vaurioituneita ovat kirjan muutkin henkilöt: Libbyn vastuuta pakoileva ja sadistinen isä, vakoilemalla valtaa käyttävä Michelle-sisko, päihteistä ja seksistä jännitystä hakevat nuoret, muiden ihmisten kohtaloista itselleen sisältöä etsivät murhaklubilaiset. Aidosti sääliä herättää Patty-äiti, jonka ponnistelee voimiensa äärirajoilla voidakseen huolehtia lapsistaan, vaikka kuristava köyhyys hiipii yhä lähemmäksi. Perhe on jo luokiteltu paikkakunnan pohjasakkaan ja tuomitseva mieliala roihahtaa entisestään huhujen levitessä kulovalkean tavoin tuona kohtalokkaana päivänä tammikuussa 1985. Tragedian väistämätön läheneminen on kuvattu tehokkaasti ja samalla herätellään kysymyksiä. Onko ihmisiä ja perheitä, joissa on jo syntyjään pahaa verta? Onko paikkoja, joissa asuva pahuus myrkyttää asujansa?

DICKER, JOËL: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: La vérité sur l’affaire Harry Quebert

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Sveitsiläinen Joël Dicker (s. 1985) ponnahti suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2012 teoksellaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Romaani sai Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Goncourt-palkinnon. Tosin Dickerin kirjallinen ura alkoi jo kymmenvuotiaana, kun hän perusti kuukausittain ilmestyvän luontolehden ja toimitti sitä seitsemän vuotta.

Marcus Goldmanin esikoisteos toi 28-vuotiaalle miehelle runsain määrin mainetta ja mammonaa, mutta nyt alkavat rahat loppua ja paineet uuden teoksen julkaisemisen suhteen kasvaa. Auttaisiko työskentely oppi-isän ja ystävän Harry Quebertin luona? Aihe uuteen kirjaan löytyykin, mutta odottamattomalla tavalla: Harry joutuu syytteeseen murhasta. Hänen puutarhastaan löytyneet jäänteet yhdistetään 33 vuotta aiemmin kadonneeseen 15-vuotiaaseen tyttöön, Nolaan. Harrylla ja alaikäisellä Nolalla on ilmeisesti ollut kiihkeä rakkaussuhde, johon on perustunut yksi Amerikan kuuluisimmista teoksista, Harryn romaani Pahan juurilla. Marcus ei usko ystäväänsä syylliseksi murhaan ja onnistuukin kaivelemaan pikkukaupungin asukkaista esiin mitä erilaisimpia salaisuuksia, jopa henkensä uhalla. Onko suloinen Nolakaan ollut pelkkää aurinkoa vai onko hänellä ollut pimeä puolensa? Entäpä hänen häiriintyneeltä vaikuttava äitinsä? Tai musiikin pauhun säestyksellä ikuisesti moottoripyöräänsä korjaileva isä?Tai rikkaan liikemiehen rujo palvelija? Tai mahtava liikemies itse? Tai pyrkyrimäinen kuppilanomistaja? Välillä lukija pitää varmana syyllisenä yhtä ja sitten toista, kunnes taas uusi paljastus muuttaa kaiken. Marcuksen vakava pyrkimys totuuteen törmää vähän päästä kustantajan laskelmointiin, median levittämiin vääristelyihin ja viranomaisten kärsimättömyyteen.

Jotkut henkilöhahmot ovat todella hauskoja, esimerkiksi Marcuksen mediatietoinen kustantaja tai alati epäluuloinen äiti. Parasta antia on kuitenkin taidokkaasti rakennettu juoni, joka tarjoaa koukuttavia yllätyksiä toisensa perään. Juonen kuviot sinällään ovat tuttuja jo entisestään, mutta Dicker on yhdistellyt niitä tuoreesti ja hallitusti – kaikki palaset liittyvät jollakin tapaa toisiinsa ja loksahtavat lopulta täysin paikalleen. Kirja on yli 800-sivuinen tuhti paketti ja tietyllä tavalla vanhanaikaisen hidastempoinen, mutta silti sujuva ja viihdyttävä mustan huumorinsa ansiosta. Dekkarimaisen juonen ja elämää suuremman rakkaustarinan lisäksi Dicker tarjoaa näkökulman kirjailijan luomistyöhön ja tarjoaa neuvoja aloittelevalle kirjailijalle.

Kirjailijan on kovin helppo suistua epätasapainoon, koska tunneperäinen ahdistus vaanii häntä kahdella tasolla eli kaksin verroin enemmän kuin muita: on lemmensuruja ja kirjasuruja. Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti.